Brexit, itsevaltaisuuden nousu Puolassa ja Unkarissa sekä erilaiset putinistiset kriitikot ovat kyseenalaistaneet Euroopan yhdentymisen ja yhtenäisen oikeusjärjestelmän tavoittelun autuuden. Kansallisaate tekee paluuta.
Viime vuodet ovat olleet hankalia edistyksellisinä itseään pitävien ajatuksille Euroopasta. Jopa aiemmin pyhinä ja koskemattomina pidetyt asiat kuten ihmisoikeudet ovat joutuneet kritiikin kohteeksi.
Kritiikki ei ole suinkaan rajoittunut poliittiseen keskusteluun terrorismista ja maahanmuutosta, vaan akateeminen ihmisoikeuksien historian tutkimus on samalla tavoin rapauttanut uskoa niiden universaalisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Uuskolonialistista hapatusta 1970-luvulta, sanovat, länsimaisten arvojen ylivertaisuuden korostusta.
Mikä sitten on Eurooppa-ajatuksen kohtalo? Sekä ihmisoikeuksien että Euroopan yhdentymisen syntytarina oli toisen maailmansodan kauhujen, holokaustin ja massamurhien, toistumisen torjuminen.
Ihmisoikeuksista luotiin kansainvälinen yleispätevä säännöstö, jota kaikki maat sitoutuivat noudattamaan. Euroopan oikeuden syntytarina nojautui samoihin ihmisoikeuksiin, mutta versoi niiden erityisenä eurooppalaisena versiona.
Jotta eurooppalainen oikeus hyväksyttäisiin, pitäisi sen olla paljon puhutun ”kansan” oikeustajun mukaista ja vakiintunutta, ei uutta.
Tämän oudon ja käsitteellisesti ristiriitaisen universaalin ja eurooppalaisen ihmisoikeusnäkemyksen lisäksi Euroopan oikeuden syntytarinassa oli toinenkin puoli, joka ei saanut samanlaista huomiota. Tämä oli eurooppalainen oikeuskulttuuri.
Sen perusajatus oli, että oikeus on perinteeseen ja vakiintuneeseen yhteiskuntajärjestykseen nojaava järjestelmä, jonka oikeutus tulee paitsi lainsäätäjän tahdosta myös siitä, että ihmiset uskovat siihen ja pitävät sitä oikeudenmukaisena. Oikeus on osa kulttuuria.
Euroopan oikeuden on oltava yhtä, koska se on ollut yhtä.
Jotta eurooppalainen oikeus hyväksyttäisiin, pitäisi sen olla paljon puhutun ”kansan” oikeustajun mukaista ja vakiintunutta, ei uutta.
Jaettua oikeuskäsitystä etsimässä
Ihmisoikeusajattelun kanssa rinnakkain syntyikin koulukunta, joka lähti etsimään eurooppalaisen oikeuden yhteistä perintöä menneestä. Antiikin roomalaisesta oikeudesta ja keskiajan ja uuden ajan alun oikeustieteestä etsittiin yhteisiä nimittäjiä, jaettuja totuuksia, joiden perusteella voitaisiin rakentaa uusi yhtenäisyys. Euroopan oikeuden on oltava yhtä, koska se on ollut yhtä.
Tämä ajatus sai suuren suosion 1990-luvulla, jolloin koko eurooppalainen juristikunta tuntui elävän integraatiohuumassa ja lukemattomat tutkimusryhmät kehittivät teorioitaan tulevasta. Kuten aika usein, juhlien jälkeen tuli krapula. Liian käyrien kurkkujen kosto.
Kaikessa innostuksessaan eurooppalainen eliitti tai sellaisena pidetty oli vähätellyt tarinoita Brysselin diktaateista, järjettömistä määräyksistä ja byrokraattisista kukkasista. Euroopan tarina, suuri integraation lupaus, oli näyttäytynyt kansalle tai ainakin heidän edustajilleen iltapäivälehdistössä rumana, raskaana ja vieraana.
Vaikka komissio pyrki luomaan valtavilla rahasummilla uutta kertomusta Euroopasta, vahinko oli jo tapahtunut ja tarina iskostunut mieliin. Innostus kuoli.
Konservatiivisen kansallismielisyyden virtaukset
Mutta tämä oli vain osa totuudesta. Uudempi tutkimus on romuttanut ajatuksen suuresta liberaalista kertomuksesta, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja jota vastustamaan nousi konservatiivinen kansallismielisyys.
Eurooppalaisen ihmisoikeusajattelun ja sen poliittisen toteutuksen taustalta löydettiin Winston Churchillin kaltaisia konservatiiveja, joiden päävastustaja oli kommunismi, tai katolisia konservatiiveja, jotka halusivat puolustaa uskonnon asemaa.
Samaan aikaan pörröiseltä ja mukavalta kuulostavan eurooppalaisen oikeuskulttuurin taustalta löydettiin, no, vanhoja natseja. Ajatus eurooppalaisesta kulttuurista oli ollut olennainen osa natsien propagandaa, jolla haettiin tukea niin brittejä, amerikkalaisia kuin Neuvostoliittoakin vastaan.
Niin eurooppalaisissa ihmisoikeuksissa kuin oikeuskulttuurissa voidaan sanoa olleen konservatiivinen perusvire.
Sodan jälkeen samaa kansallistunnetta pyrittiin ohjaamaan kansallisvaltiosta Eurooppaan kommunisminvastaisena yhteenliittymänä. Tärkeämpää oli kuitenkin juristikunnan konservatismi.
Ajatus oikeuden sitomisesta perinteeseen oli oiva keino torjua muutosyrityksiä, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai vaikkapa maareformin toteuttamista. Sillä voitiin myös perustella oikeuden kehityksen pitämistä yleisemminkin lakimieskunnan käsissä, sillä vain he olivat oikeuskulttuurin täysivaltaisia jäseniä.
Voiko englantilaisen kaivosmiehen tai puolalaisen maanviljelijän epäluulo tuhota eurooppalaisen oikeuden projektin?
Molemmissa tapauksissa, niin eurooppalaisissa ihmisoikeuksissa kuin oikeuskulttuurissa, voidaan sanoa olleen konservatiivinen perusvire. On ylikansallinen oikeus, joka hillitsee poliittista päätöksentekoa.
Eurooppalaisen oikeuden nykyisyys ja tulevaisuus
Mikä sitten on eurooppalaisen oikeuden nykypäivä ja tulevaisuus? Vähän samalla tavalla kuin sosiaalinen konservatismi on nostanut päätään vastareaktiona aiemmin marginalisoitujen ryhmien kuten seksuaalivähemmistöjen tulemiseen näkyväksi, oikeuden uusi Eurooppa-kritiikki nousee tunteesta kansallisvaltion ja suvereniteetin uhanalaisuudesta.
Sekä normitasolla että yhteistoiminnassa eurooppalainen säätely on jo arkipäivää ja jokainen lakimies ja oikeustieteen tutkija on siitä hyvin tietoinen. Voiko siten englantilaisen kaivosmiehen tai puolalaisen maanviljelijän tuntema epäluulo tuhota eurooppalaisen oikeuden projektin?
Kuten on viime aikoina havaittu, pelot ja tarinat on syytä ottaa vakavasti, sillä ilman uskoa ei ole tulevaisuutta. Suomalaisen oikeuskulttuurin luominen on ollut monisatavuotinen projekti, jossa ”kansa” ja kansakunta ovat olleet keskeisiä juuri tämän luottamuksen saamiseksi.
Molemmat eurooppalaisen oikeuden ajatukset, niin ihmisoikeuden kuin oikeuskulttuurin, kehitti joukko tutkijoita ja poliitikoita toisen maailmansodan raunioille. Jotkut olivat maanpaossa, toiset vankileireillä tai tuhoutuneissa kaupungeissa. Kenties eurooppalainen projekti on ymmärrettävämpi tätä taustaa vasten eikä vieraantuneen uusliberaalin eliitin itsekorostuksena.
Kaius Tuori on Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikön johtaja Helsingin yliopistossa.
Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.
