"Valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta." Nämä perustuslain toisen pykälän sanat ilmaisevat Suomessa noudatettavan edustuksellisen demokratian perusperiaatteen. Nopeasti lukien lähtökohtana siis on, että eduskunta noudattaa kansan tahtoa. Koska demokratian määrittelyn ongelmallisuus kansan tahdon ilmaisijana on suhteellisen yleisesti tiedossa ja muualla pohdittu aihe (esim. Maija Setälä: "Miten demokratiassa toteutuu kansan tahto"), Maija Mattila lähestyy edustuksellista demokratiaa edustuksen käsitteen kautta. Mitä tai ketä kansanedustajat siis edustavat, ja mitä tai ketä heidän pitäisi edustaa?
Kysymys edustamisesta on monessakin mielessä aina relevantti. Yksi syy on se, että kysymykseen tiivistyy ajatus kansanedustajan toiminnan legitimiteetistä – onko hän ymmärtänyt roolinsa oikein? Jäljempänä pohdin sitä, mitä tämä "oikein ymmärtäminen" on. Toisaalta kysymys on erityisen ajankohtainen nyt, kun populistisen puheen myötä vetoaminen kansan ja sen tahdon edustukseen on saanut äänestäjiltä vastakaikua.
Kansan edustamista on tutkimuksessa käsitteellistetty toisaalta avoimen/sidotun mandaatin ja toisaalta edustuskohteen mukaan. Mandaattisidonnaisuus viittaa siihen, käyttääkö edustaja vapaasti omaa harkintaansa ottaessaan kantaa asiakysymyksiin ja päättäessään niistä, vai onko hän sidottu edustettavien mielipiteiden toteuttamiseen. Edustuskohde taas käsittää nimensä mukaisesti vaihtoehtoiset edustamisen kohteet: "kansan", vaalipiirin, puolueen, eturyhmän jne. Monissa kyselytutkimuksissa on listattu lukuisia edustuskohteita (esim. nuoret, eläkeläiset, naiset, työttömät, työssäkäyvät jne.), joiden osalta kansanedustajaa on pyydetty arvioimaan, missä määrin hän kutakin ryhmää edustaa.
Politiikan tutkijana mietin, miksi minun pitäisi olla tästä kiinnostunut. Kertovatko kansanedustajien näkemykset yllä mainituista kysymyksistä jotakin heidän toiminnastaan? Kertooko se kansanedustajien asenteista eri ryhmiä kohtaan? Siinä mielessä toki kertoo, että esimerkiksi naiskansanedustajaehdokkaat ilmoittavat miehiä useammin edustavansa naisia. Tutkimus menneiltä vuosikymmeniltä kuitenkin kertoo, että naispoliitikot ovat käsittäneet naisten edut keskenään hyvin eri tavoin ideologisesta katsantokannasta riippuen (ks. esim. Jaana Kuusipalon väitöskirja). Tietynlaisesta edustuskäsityksestä ei siis voida vetää päätelmiä siitä, miten edustaja erilaisissa päätöstilanteissa toimii.
Herääkin kysymys, kertovatko edustuskäsitykset enemmän poliittisesta retoriikasta kuin siitä, mikä suhtautuminen edustajalla varsinaiseen edustustehtävään on. Tutkimus tekee myös karhunpalveluksen inhimillisen toiminnan ymmärtämiselle, jos se kategorisoi "naiset", "nuoret", "eläkeläiset", jne. monoliittisiksi ryhmiksi. Äänestäjänä haluan tietää, miten naisten edustajaksi ilmoittautuva kansanedustajaehdokas naisten aseman parantamiseksi ehdottaa ja miten hän "naisen" ylipäätään ymmärtää. Tutkijanakin olen ennen kaikkea kiinnostunut siitä, miten erilaiset edustuskäsitykset näkyvät toiminnassa, vai näkyvätkö. Lähtöoletukseni on, että ihmisen on helppo esittää yleisesti edustavansa yhtä jos toistakin ryhmää tai koko kansaa, mutta mitä se merkitsee poliittisessa toiminnassa ja konkreettisesti eri päätöstilanteissa, onkin jo aivan toinen kysymys.
Miten kansan tahto ilmaistaan?
Hiukan toiselta kantilta katsottuna: vaalithan järjestetään juuri siksi, että on erilaisia etuja ja mielipiteitä, toisin sanoen ristivetoa eri ryhmien etujen välillä. Tavallaan on siis itsestään selvää, että vaaliehdokkaan on valittava puolensa ja esitettävä kantansa selkeästi. Myös koko kansaan vetoavat käsittävät kansan tietyllä tavalla, eikä tuo käsitys resonoi kaikkien yleisöjen keskuudessa samalla tavoin. Miksi siis mm. media asettaa kansanedustajille normatiivisen vaatimuksen "yhteisen edun" ajamisesta? Eräällä tavalla tätä tekee myös tutkimus, joka asettaa lähtökohdakseen samaisen vaatimuksen ja päätyy siten tutkimaan kansanedustajien ja kansalaisten mielipiteiden yhtenevyyttä. Aivan kuin muutaman prosentin kannatuksen saaneen vihreän kansanedustajan pitäisi edustaa vastustamansa saastuttavan teollisuudenhaaran etuja vain siksi, että "kansan enemmistö" niin vaatii.
Tämä esimerkki on tietysti kärjistys. Mielipidekongruenssia tutkivat saattaisivat vastata kritiikkiini, että kyse ei ole yksittäisten kansanedustajien mielipiteistä vaan mielipiteiden jakaumasta eduskunnassa ja sen vastaavuudesta mielipiteiden jakaantumiseen kansalaisten keskuudessa. Tämäkin näkökulma kuitenkin sulkee ulkopuolelleen kaiken sen toiminnan, joka kehystää ja rakentaa mielipiteitä ja toimintaa, toisin sanoen politiikan. Edustusta ei pitäisikään käsitteellistää vain vastaavuutena joidenkin valmiiksi annettujen kategorioiden, kuten "kansan" tai "äänestäjien" ja "edustajien" välillä, vaan se tulisi nähdä sisällöllisenä toimintana, jossa tehdään erilaisia edustusväitteitä siitä, mitä edustetaan ja miten tuo edustettava pitäisi käsittää. Tutkijoilla on vastuunsa siinä, miten demokratiaan näin läheisesti liittyvä käsite ymmärretään ja mitä vaatimuksia tuosta ymmärryksestä todellisille poliittisille toimijoille seuraa. Samalla päästään tarttumaan siihen, miksi kansaan vetoaminen saattaakin olla populismia demokratian sijaan.
Suomalaisen demokratiakeskustelun tilasta on kirjoittanut tällä sivustolla osuvasti Marja Keränen (Demokratia Suomessa – ketä kiinnostaa?). Hän kirjoittaa, että "[k]ansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma ja sen jälkeinen demokratiakeskustelu on rajattu todella kapea-alaiseksi, eikä sen sisällä näytetä lainkaan arvioivan poliittisen järjestelmän toiminnan ongelmia tai kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia, vaan pelkästään kansalaisten liittymistä ja tukea poliittiselle järjestelmälle." Edustusväitteiden tekeminen, eli edustettavan esittäminen tietyllä tavalla, on vallankäyttöä. Demokratiakeskustelun kontekstissa edustukseen liittyvä relevantti kysymys onkin eritoten se, miten edustettava, esimerkiksi "kansa", poliittisessa ja median kielessä ymmärretään ja mikä mahdollisuus edustettavilla itsellään on osallistua sen määrittelyyn. Mitä tuon näennäisesti neutraalin sanan taakse kätkeytyy ja miten sen avulla politikoidaan?
Demokratian toimivuuden arvioinnin kannalta on siis aivan olennaista, miten edustus ymmärretään. Jos "kansan tahto" esitetään niin mediassa kuin tutkimuksessakin kyseenalaistamatta käsitteen sisältöä, miten kansalaisten voidaan olettaa "kiinnittyvän" järjestelmään paremmin, kun he etsivät ja vaativat järjestelmältä sellaista, mitä sen ei ole tarkoituskaan tuottaa?
