Yliopistona tietokone? Tiedonmuruset sentään!

Lukuaika: 6 min.

Yliopiston kuolemaa on viime aikoina julistettu toreilla ja turuilla.

Siihen viittaavat hallituksen säästöt, yliopistoindeksin leikkaaminen, opintopaikkojen vähentäminen, oppiainealojen keskittäminen, Suomen Akatemian rahoituksen vähentäminen ja keskittäminen, tulevaisuudessa yliopistoissa tehtävää tutkimusta ohjaava Julkaisufoorumi-luokittelu sekä nettiyliopistojen synty. Kaikki tämä paljastaa, ettei tajuta mistä yliopistossa tai yleensäkään tiedontuotannossa ja -hallinnassa on kyse.

Kesän alussa 8.6. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä kerrottiin kuvitteellisesta Saarasta, joka tiesi paljon ennen yliopistoon tulemistaan – ja sitten ei enää tiennytkään mistään mitään. Oikein! Yliopiston ensimmäisenä vuonna saarojen onkin tajuttava “tiedon” ja “tietämisen” rajallisuus ja todellisuuden moniulotteisuus, monimutkaisuus.

Toimittajana työskentelevä Facebook-ystäväni usein ihmettelee, miksi yliopistotutkijat eivät tutki mitään mielekästä: heiltä ei saa lisää tietoa. Kollega Markku Jokisipilä puolestaan esitti esiinputkahtelevan mantran: jälkimodernit tutkijat eivät tutki mitään järkevää, vaan sekoittavat pienen faktoja etsivän opiskelija-tutkijan pään kyseenalaistamalla faktat sinänsä. Näille tiedonjanoisille myyrille detaljien esiin tuominen ja aikalaiskeskusteluun vaikuttaminen uusilla faktoilla olisi tutkijanelämän päätarkoitus. Toimittajalle se suotakoon – tämähän kuulostaa toimittajan työltä, mutta yliopiston merkitys on aivan toisenlainen.

Yliopisto on pikemminkin tietämyksen temppeli kuin tiedon korkein palatsi. Tutkimusinstituutit, arkistot, sanomalehdet, wikipediat – olkoon nekin tiedon tyyssijoja, mutta yliopiston rooli on aivan erilainen. Niiden tehtävä on arvioida tätä tietoa, haastaa sitä ja lisätä tietämystä. Yliopiston tulisi toimia itsenäisenä, irrallaan juuri tämän päivän vaatimuksista ja näkökulmista, joskin paikoin asiantuntijuutta tarjoten myös nykyhaasteisiin. Nettiaikakautena, kun tieto on yhä laajemmin saavutettavissa, kriittinen suhtautuminen tietoon on entistä tärkeämpää.

Kohtaaminen yliopiston perustana

Parhaimmillaan luennoilla surffailu on erittäin hauskaa ja on tärkeää, että varallisuudesta ja sijainnista huolimatta päästään käsiksi yliopistojen tarjontaan. Silti yliopisto ei ole tilauskanava. Opiskelijan, joka katsoo ja kuuntelee nettiluennon, pitäisi päästä käymään keskustelua aiheesta opiskelijakollegoiden kanssa. Reflektoimaan tietoa kriittisesti, pohtimaan sitä, mihin tämä kaikki liittyy, miten väitteet (turhaan ei varhaisen tutkijanuran huipentumaa kutsuta väitöstilaisuudeksi) on muodostettu ja mitä siitä seuraa. Kohdata erilaiset näkemykset ja luennat – ehkä tuskallisestikin kerta toisensa jälkeen seminaarissa, ilman että niitä voi valita.

Nettiluennot perustuvat klassiseen, yksiulotteiseen yliopistoluennon muotoon: professori lukee kirjoittamansa tekstin, jota yleisö on pakotettu seuraaman ilman hyppimistä sivujen yli. Modernissa yliopistossa kohtaaminen on yhtä tärkeää opettajalle. Mahdollisuuden päästä esittelemään alan tutkimusta ja tutkimustietoa, argumentaatiota opiskelijoille vuodesta toiseen ei tarvitse typistyä samojen kalvojen tai powerpointtien käsittelyyn samalla tavalla. Jokaisessa toistossa on mahdollisuus uudistumiseen, uudelleen havainnointiin ja oivaltamiseen.

Luennointi on osa ajatusprosessia. Sitä auttaa, kun on fiksuja opiskelijoita, jotka haastavat uusistakin näkökulmista. Tästä syystä luennoin joka vuosi paitsi laitoksella myös Avoimen yliopiston kautta Helsingin seudun kesäyliopistossa samaa kurssia ilman powerpointteja ja keskustellen. Opin uutta itsekin, toistosta huolimatta ja sen avulla. Kokonaisvaltaisia oppimiskokemuksia ei voi youtuubittaa.

Myöskään tieteellinen tieto ei synny tutkijankopissa tarvittavien välineiden kautta. Se syntyy yhteisöissä. Siksi ajatus siitä, että kuka tahansa tarpeeksi fiksu ihminen voisi saada “oikeuden” tehdä väitöskirjan tutkijana jossain jonkun korkeamman tahon nimeämässä yliopistossa on absurdi. Mitä tahansa ei ole mielekästä tutkia missä tahansa, vaikka erityisiä laitteita ei tarvittaisikaan. Väitöskirjaprosessille olennaista on kohtaaminen toisten tutkijoiden ja heidän ajatustensa kanssa. Väittelemään halajavan on otettava selvää, missä minkäkinlaista tutkimusta tehdään.

Tieteen kukkivat rönsyt

Monet tieteelliset käytännöt rajoittavat turhankin paljon sitä, mitä tiedeyhteisön jäsenen kannattaa tutkia. Koska väittäminen ja oikeassa olemisen kokemukset ovat keskiössä tieteen tekemisessä, tiedeyhteisö helposti sanktioi niitä, jotka ovat eri mieltä ja valtavirta mielellään katkoo rönsyjä. Siitäkin huolimatta, että tieteen uudistumisen ydin on rönsyissä. On vaikea sanoa, mikä niistä lopulta kukkii ja tuo satoa.

Esimerkiksi ajatus oppiaineiden keskittämistä vain pariin yliopistoon rajaa pois monialaisuutta ja erikoistumista, jota oppiaineissa voidaan tehdä. Samoin Julkaisufoorumi-hanke, jossa luokitellaan tieteelliset lehdet – yhteiskuntatieteellisestä ja humanistisesta näkökulmasta pitkälle sattumanvaraisesti sen perusteella, ketkä pääsevät luokittelemaan – parhaaseen viiteen ja 20 prosenttiin, on hengeltään uudistuvan, riippumattomuuteen pyrkivän ja kriittisen tieteen perusidean vastainen.

Luokittelulla on kuitenkin suuri merkitys, kun yliopistoille jaetaan rahaa. Kun “laadukkaiksi” on määritelty sattumanvaraisesti 20 prosenttia lehdistä ja yliopistolaisten muihin julkaisuihin tekemää omalla alallaan arvokasta työtä ei arvosteta, verovarat jaetaan yliopistojen käyttöön yksinkertaisesti väärillä kriteereillä. Itse asiassa laajenevalla ja uudistuvalla tieteen kentällä ne 80 prosenttia tiedelehdistä, jotka päätyvät alimpaan kategoriaan, saattavatkin olla merkittävämpiä kuin ne 20 prosenttia, joissa yliopistohenkilökuntaa patistetaan julkaisemaan.

Uhkana on, että kutistuvan yliopistosektorin työpaikoista kilpaillessaan tutkijat keskittyvät toistamaan samankaltaisia tutkimusideoita, jotka jo tietävät menevän läpi tiedeyhteisön seulasta, eivätkä asetu poikkiteloin haastamaan aiempia käsityksiä tuodakseen uutta tietoa. Voi myös olla, että rahoitusta suunnattaessa heidän kätensä sidotaan ratkaisemaan nykypäivän ongelmia, eikä tuottamaan uutta tietoa siitä, mitä tulevaisuuden haasteet ovat esimerkiksi ymmärtämällä nykyistä tai mennyttä – tai jotain uutta, josta kukaan ei vielä ole kuullut mitään. Tällöin yliopisto menettää alkuperäisen roolinsa.

Koska yliopisto ei ole pelkkä tutkimusta tuottava tietokone vaan yhteisö, joka arvioi ja jatkuvasti käsittelee tuotettua tietoa vertaisprosesseissa, konferensseissa, seminaareissa ja vertaisarvioinnissa, erityisalojen osaamisen tulisi olla mahdollisimman laajasti saavutettavissa.

Tiedonmurujen keruu

Wikipedioiden aikakaudella on selvää, että yliopistoiden rooli tiedon korkeimpana temppelinä ei perustu edes yhteisöllisesti tuotetun datan ja faktojen toistamiseen. Yliopistotieto ei ole murutietoa, mutta tutkijan ei tule väheksyä tiedonmurusia, joiden haaliminen tietoyhteiskunnassa on entistä hankalampaa samaan aikaan kun tiedon määrä ja periaatteessa saavutettavuus lisääntyy.

Toissa viikolla olin Liikearkistoyhdistyksen vieraana esitelmöimässä yhdistystoiminnan tulevaisuudesta ja samana päivänä minulle avautui arkistoinnin – nykyään digitaalisen arkistoinnin ja tiedonhallinnan maailma. Suomen Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA säilöö ja auttaa organisaatioita säilömään tietoa. Sähköisen kommunikaation aikakautena on erityisen tärkeää pohtia, miten ja missä muodossa tieto on luettavissa seuraaville polville. Jacques Derridakin on korostanut, että kommunikaatiossa on kyse siitä, että viesti siirtyy viestittäjän poissaolosta huolimatta. Koodin täytyy olla dekoodattavissa. Tieto lakkaa olemasta tietoa, ellei sitä voi purkaa.

Toisaalta pitää päättää, mikä tieto on tärkeää. Julkisella sektorilla talletetaan Sähke 2 -mallin mukaan vain 20 prosenttia tiedosta. Emme kuitenkaan voi tietää, mitä tulevaisuudessa tutkijat ja päättäjät tarvitsevat. Kuulemma olisi mahdollista tallettaa digitaalisesti paljon suurempi osa tiedosta ainakin tekstimuodossa – liikkuvaan kuvaan sähköistä varastointitilaa tarvitsee toki enemmän. Miksi emme siis tallettaisi enempää? Millaisesta tiedosta tulevaisuuden tutkijat tekevät päätelmiä siitä, millaisien prosessien kautta nykyisyys – siis meidän tulevaisuutemme – on muodostunut?

Tapa, jolla päätöksiä tehdään niin julkisella sektorilla kuin yksityisellä puolella on sähköistä viestintää, eikä siitä useinkaan jää jälkiä. Moni henkilö ja organisaatio on pikemminkin iloinen, ettei mitään todistusaineistoa heidän tekemisistään jää. Helposti kuvitellaan, että internetiin jätetty tieto olisi ikuista, mutta harva on tullut ajatelleeksi, että twitter-viestit katoavat ajan myötä.

Kuka tallettaa virkamiesten, yritysjohtajien tai poliitikkojen viestejä tai twiittejä – vaikka siihen olisi kymmenen tapaa tarjolla? Kenen vastuulla on tällainen arkistointi? Urho Kekkosen arkisto säilyttää UKK:n tuottamaa tekstiä, mutta kuka pitää kirjaa Sauli NiinistönJyrki KataisenJutta Urpilaisen tai Erkki Tuomiojan twiiteistä, facebook-merkinnöistä, sähköposteista tai tekstiviesteistä? Pitäisikö jonkun tahon kerätä tämmöistä aineistoa? Ne voisivat olla jatkossa hyödyllisiä.

Yhteiskunnallinen tietoarkisto luottaa siihen, että tutkijat keräävät aineistoja ja tallentavat niitä yhteiseen pankkiin. Usein tiedonmurut kuitenkin valuvat kiireisten tutkijoiden käsistä. Täyttääkseen yliopistojen tuottamia tavoitteita heidän on myös helpompi turvautua jo olemassa oleviin aineistoihin ja tuottaa niistä uutta tietoa – tai ainakin julkaisuja. On opittava hallitsemaan tietoa myös keräämällä ja säilyttämällä sitä, jota emme ehkä vielä osaa tai ehdi tarvita.

Tieteellinen kakku

Akateeminen tieto, jota voidaan hyödyntää myös yliopiston ulkopuolella, syntyy erilaisia tiedonmurusia keräämällä, analysoimalla, suhteuttamalla muuhun tutkimustietoon, teoretisoimalla ja reflektoimalla yksin sekä yhdessä tiedeyhteisön kanssa. Keittiömetaforaa hyödyntäen, voisi väittää, että yliopisto on eräänlainen yleiskone. Sen läpi laitetaan kaikenlaisia ainesosia, jotka keskustelevat keskenään, ja niistä muovautuu lopulta erilaisia (hengen)tuotteita, joista voidaan nauttia monin eri tavoin.

Yliopiston tehtävä on paitsi lisätä tietoa, myös opettaa taitoja kuten tiedon käsittelyä, lukemista ja ymmärtämistä. Miten tieto muodostuu erilaisissa traditioissa, miten sitä kerätään, säilötään, kierrätetään ja miten sitä voidaan kritisoida ja hyödyntää? Tästä kaikesta on tullut kenties hankalampaa, kun saatavilla olevan tiedon määrä kasvaa.

Kuten täällä sivustolla käsitellyn Pussy Riotin tapauksetkin todistavat erityisesti suhteessa maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaiseen ja hänestä ympäri nettiä ja mediaa kerrottuine virheellisine tietoineen, kriittinen suhtautuminen tietoon, tiedonlähteiden arviointi, ja tiedon tuottaminen korostuu. Viime viikonloppuna Paavo ei ollut täälläkään -facebook-ryhmä nimettiin mediassa pilkkasivustoksi, vaikka perustaja Kaisu Suopanki selitti, että se “perustettiin kritisoimaan suomalaista mediaa sekä elitistejä, jotka kuvittelevat tietävänsä ministeriä paremmin, missä hänen milloinkin pitäisi olla.” Paavo Arhinmäestä on Tuomas Mannisen mukaan tullut “ajeleva ja kävelevä ja sisään astuva viesti”, joka määrittää kulttuuripolitiikkaa.

Medialukutaidosta on tullut entistä tärkeämpää. Tieto leviää verkostoissa, ilman yhteyttä alkuperäiseen kertojaan tai tilanteeseen. Helposti käy niin, että pilkka eskaloituu ja ironia ei välity. Tekijä kuolee ja viesti elää omaa elämäänsä purkamisten ja uudelleenkoodaamisten kautta, kuten Derrida sanoisi. Määrittelyn politiikka kukoistaa.

Tiedosta tietämykseksi

Yliopistojen roolin tulisi korostua entisestään niin koulutuksen kuin tieteellisen tietämyksen tuottamisen paikkoina, kun tiedonmuruset lisääntyvät ja tarve tiedolle ja sen hallinnalle kasvaa. Uuden tiedon ja tietämyksen myötä tutkimusaiheet muuttuvat entistä moniulotteisemmiksi ja samanaikaisesti tutkimusalat laajentuvat ja eriytyvät. Yliopistojen voimavaroja, resursseja, pitäisi pikemminkin lisätä kuin kutistaa.
Rahoitustilanteen tiukennuttua yliopiston tiloissa tehtävä tutkimus – lukuun ottamatta entistä kiireisemmän opetushenkilökunnan muun työn ohella tekemää tutkimusta – on kilpailtua tutkimusta. Erilaisista projekteista ja hankkeista, jotka tutkijat ovat pitkän prosessin jälkeen saaneet läpi arvioinnin ja rahoitettua, on pitkäjänteisyys kaukana. Ennen jatko-opiskelijat saattoivat saada työhuoneen rahoitustilanteestaan huolimatta päästäkseen aloittamaan tutkimuksensa vaikka opintotuella, nyt heiltä monin paikoin peritään vuokraa. Tutkimusinstituuteissa voi olla enemmän vapautta tutkia sitä, mikä tutkijan mielestä on nyt kiinnostavaa aiemmin tutkimansa perusteella ja minkä arvo nähdään vasta tulevaisuudessa. Pelkkä autonomia ei riitä – pelkästä pyhästä hengestä kun ei synny korkeatasoista tutkimusta.

Yliopisto on ainutlaatuinen paikka, jossa tieto muokkaantuu hetken tarpeista ja vaatimuksista riippumattomissa yhteisöissä jatkuvasti uudistuvaksi mutta taustat tuntevaksi tietämykseksi. Hyvää alkavaa lukuvuotta kollegoille, uusille ja vanhoille opiskelijoille, alumneille ja yliopistojen ystäville!

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*