Vuodesta 1987 lähtien kestävä kehitys on ollut keskeinen hokema niin globaalissa politiikassa kuin kansallisissakin politiikoissa. Mutta onko siitä puhuminen realismia? Vai onko kestävä kehitys jäänyt vain unelmaksi siitä, että ihmiskunta ei aineellista hyvinvointiaan lisätessään lopulta tuhoaisi itseään? Kestävän kehityksen retoriikasta ja loputtomista neuvotteluista on päästävä tekoihin, kirjoittaa Jyrki Käkönen.
Vuonna 1972 niin kutsutun Rooman klubin raportti ”Kasvun rajat” nosti esiin jatkuvan talouskasvun ja luonnonvarojen riittävyyden ongelman. Viisitoista vuotta myöhemmin Brundtlandin komission kestävän kehityksen raportti ”Yhteinen tulevaisuutemme” kohdisti huomion talouskasvun ja luonnon kantokyvyn väliseen ristiriitaan. Kansainvälisesti ehkä tunnetuin suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright käsitteli kirjassaan Tiede ja ihmisjärki vuonna 1987 varsin pessimistiseen sävyyn ihmisen taloudellisen toiminnan ja luonnon välistä suhdetta. Wright esitti omana pelkonaan, että ihmiskunta oppii ainoastaan katastrofin kautta. Wrightin pelko näyttää perustellulta yli neljännesvuosisata kestävän kehityksen raportin ilmestymisen jälkeen. Voidaan jopa perustellusti kysyä, onko enää mieltä puhua kestävästä kehityksestä.
Talouskasvun ruokkii luonnonkatastrofeja
Viime vuonna maapallolla saavutettiin korkeimmat kasvihuonepäästöt kuin koskaan aikaisemmin. Hiilidioksidi- ja metaanitasot ovat korkeimmat ainakin 650 tuhanteen vuoteen Kioton ilmastosopimuksesta tai päästökaupoista huolimatta. Viime vuonna maapallolla riehui useita rajumyrskyjä, jotka osittain ovat seurausta ihmisen toiminnan aiheuttamasta ilmastomuutoksesta. Yksi pahimmista oli Hayiaksi nimetty taifuuni, joka Filippiineillä Taclobanin kaupungissa tappoi yli 6 000 ihmistä. Lisääntyvät ja voimistuvat luonnonkatastrofit ovat yksi osa globaalia ilmastomuutosta, joka kytkeytyy jatkuvan talouskasvun ideologiaan.
Markkinatalouteen kytkeytyvässä yhteiskuntafilosofiassa yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen edellytyksenä on jatkuva talouskasvu. Länsimaisessa yhteiskuntafilosofiassa merkittävässä asemassa oleva ajatus tasa-arvoisuudesta ja erityisesti sen toteuttamisesta edellyttää myös taloudellista kasvua. Globaali tasa-arvoisuus amerikkalaisen ja eurooppalaisen kulutusyhteiskunnan tasolla tarkoittaisi sellaista tuotannon kasvua, jota ihmiskunnan historia ei vielä tähän asti ole nähnyt. Tuskin kukaan voi kiistää, ettei köyhyysrajan alapuolella elävillä ihmisillä olisi oikeutta vaihtaa köyhyydestä johtuvia sairauksiaan elintasosairauksiin.
Modernisaation ympäristöongelmat
Globaalin talouskriisin keskellä maailmantalouden kehityksen kannalta Intian ja Kiinan talouskasvu on ratkaisevassa asemassa. Molemmat maat ovat 20 vuodessa nostaneet yli 400 miljoona ihmistä köyhyydestä kuluttavaan keskiluokkaan. Kiinan ja Intian lisäksi kasvun odotukset kohdistuvat muihin BRICS-maihin ja niiden vanavedessä yhteentoista muuhun nousevaan talouteen. Talouskasvun myötä uusien kuluttajien elämäntavassa ja kulutustottumuksissa tapahtuu muutos, joka kytkeytyy modernisaatioon. Modernisaatio ja talouskasvu puolestaan lisäävät yhdessä niukkenevien luonnonvarojen kysyntää, mihin tehokaskaan kierrätys ei ole vastaus.
Maailmantaloudessa tapahtuvan muutoksen väistämättömänä seurauksena on kasvihuonekaasujen päästöjen lisääntyminen, mikä edistää ilmaston lämpenemistä. Kioton tavoitteita on jo nyt mahdotonta saavuttaa, ja ympäristö tulee muuttumaan merkittävästi menossa olevan vuosisadan aikana eri puolilla maapalloa. Monin paikoin asuttavat alueet tulevat supistumaan ja makean veden saatavuus tulee vaikeutumaan. Vuoteen 2050 mennessä 15–37 prosenttia nykyisistä eliölajeista on ilmastomuutoksen myötä tuomittu kuolemaan sukupuuttoon. Niinpä edessä on tilanne, jossa myös miljoonat ihmiset joutuvat muuttamaan pois perinteisiltä asuinalueiltaan, ja mitä ilmeisimmin pakolaisvirrat kasvavat.
Talouskasvun kannalta keskeisessä asemassa ovat niukkenevat energiavarat. Vuoteen 2050 mennessä ei näköpiirissä ole puhdasta vaihtoehtoa kasvavan energian tarpeen tyydyttämiseksi. Noin 80 prosenttia energiasta tuotetaan lähitulevaisuudessakin hiilivedyistä. Niinpä öljyvaroihin kohdistuvaa kilpailua voi arvioida siitä lähtökohdasta, että tällä hetkellä vielä 1,3 miljardia kiinalaista kuluttaa maailman öljyvaroista vain noin 9 prosenttia, kun vastaavasti 310 miljoonaa yhdysvaltalaista kuluttaa niistä 25 prosenttia. Entä kun kiinalaiset kuluttavat yhtä paljon energia varoja kuin yhdysvaltalaiset? Vastaukseksi ei riitä esimerkiksi lisääntyvä biopolttoaineiden käyttö. Niiden kohdalla törmätään muun muassa vesiongelmaan, sillä biopolttoaineiden tuotanto kuluttaa vesivaroja.
Vedestä hyödyke
Inhimillisen elämän kannalta vesi on ratkaisevassa asemassa, ja vedestä on tulossa niukka hyödyke. Sen määrä ei lisäänny, vaikka sen kulutus kasvaa elintason nousun myötä. Sen sijaan osa niukkenevista vesivaroista käy käyttökelvottomaksi, ja osalta maapallon väestöä vesi katoaa ulottumattomiin. Jo vuonna 2025 mahdollisesti noin 3 miljardia ihmistä tulee kärsimään veden niukkuudesta. Vuonna 2050 kenties 1,1 miljardia ihmistä tulee olemaan lähes kokonaan vettä vaille. Kulutustottumusten näkökulmasta on hyvä tietää, että yksi kupillinen kahvia on vaatinut 140 litraa vettä kahvin tuotannossa, ja vastaavasti teekupilliseen on kulutettu vettä 35 litraa. Tuota vettä tarvitaan tulevaisuudessa kipeästi ravinnontuotantoon ihmisten ruokatottumusten muuttuessa talouskasvun myötä.
Ei ole vaikea kuvitella, että valtiot ja yritykset tulevat kilpailemaan hupenevista resursseista samalla kun ihmiset eri puolilla maapalloa tulevat taistelemaan pääsystä sellaisille elintärkeille resursseille kuten vesi ja ravinto, joka on myös käymässä niukaksi ilmastomuutoksen seurauksena eri puolilla maapalloa. Samalla talouskasvu ja ruokakulttuurien muutos lisäävät elintarvikkeiden kysyntää muun muassa Kiinassa ja Intiassa, joissa molemmissa elintarvikkeiden tuotantoon soveltuva maa-ala supistuu myös kaupungistumisen seurauksena. Niinpä jo nyt esimerkiksi Kiina ja kiinalaiset yritykset ovat pitkillä vuokrasopimuksilla ottaneet haltuunsa viljelys- ja laidunmaita muun muassa Afrikassa.
Lisää luhistuvia yhteiskuntia
Kysymys ei ole vain kiristyvästä kilpailusta luonnonresursseista. Köyhät ihmiset ja köyhät maat kestävät huonosti ilmasto- ja ympäristömuutoksen aiheuttamia haasteita. Mitä ilmeisimmin tulemme näkemään luhistuvia yhteiskuntia, joissa on vaikea pitää yllä lakia ja järjestystä. Lisääntyvät konfliktit ovat enemmän kuin todennäköisiä. Kysymys ei välttämättä ole avoimista ja väkivaltaisista konflikteista, jotka nekin ovat mahdollisia. Vuosina 1950–2010 maapallolla on ollut ainakin 72 väkivaltaista ympäristökonfliktia, joista 27 liittyi maahan ja 15 veteen.
Kansainvälisen yhteisön ongelmana ei ole vain jatkuvan talouskasvun aiheuttama paine suhteessa luonnon asettamille rajoille ja kestävälle kehitykselle. Samalla, kun kestävä kehitys on uhattuna ja sitä kautta koko inhimillinen elämä sellaisena kuin sen tällä hetkellä ymmärrämme, vallitseva kansainvälinen järjestelmä ja sen hallintainstituutiot ovat muutoksen edessä. Nousevat valtiot ja erityisesti Kiina ja Intia haluavat lisää valtaansa kansainvälisessä yhteisössä ja ne haluavat muuttaa järjestelmän rakenteita palvelemaan paremmin omia etujaan.
Kansainvälisessä politiikassa on kehittymässä kilpailu vallasta ja johtajuudesta samalla kun ilmaston- ja ympäristönmuutos edellyttäisivät selkeitä ratkaisuja kestävän kehityksen hyväksi. Järjestelmänmuutoksessa ei kuitenkaan ole sellaisia kansainvälisiä instituutioita tai regiimejä, jotka mahdollistaisivat tarvittavien ratkaisujen tekemisen. Kestävän kehityksen retoriikasta ja loputtomista neuvotteluista on päästävä tekoihin. Tieteen ja teknologian huimasta kehityksestä huolimatta on ymmärrettävä, että luonto määrittää ihmiskunnan selviytymisen edellytyksiä paljon enemmän kuin teknologia. Me olemme nyt ehkä paljon enemmän riippuvaisia luonnon ehdoista kuin mitkään aikaisemmat sukupolvet.
Kestävän kehityksen sijaan on kenties aika ryhtyä puhumaan kokonaan uudenlaisesta taloudesta ja elämäntavasta. Ehkä yksilöllisen kulutuksen sijaan on nostettava etualalle kollektiivisempi kulutus. Tarvitseeko jokainen talous tiskikoneen ja pesukoneen? Tai tarvitseeko jokainen ihminen oman kännykän tai parhaassa tapauksessa kenties kaksikin, jotka vanhentuvat kaiken lisäksi muutamassa vuodessa? Jo vuoteen 2005 mennessä pelkästään Yhdysvaltain markkinoille oli tuotettu sellainen määrä kännyköitä, että niiden tarvitsemalla metallin määrällä olisi tuotettu 747 jumbo jet -matkustajakonetta. Tuon metallimäärän tuottamiseksi oli kaivettava ja louhittava miljoonia tonneja maata.
Lähteet
Homer-Dixon, Thomas (2006), The Upside of Down. Catastrophe, Creativity, and the Revival of Civilization.
Moyo, Dambisa (2013), Winner Take All. China’s Race for Resources and What It Means For Us.
Smith, Lawrence C. (2011), Uusi Pohjoinen – Maailma vuonna 2050.
Welzer, Harald (2012), Climate Wars. Why People Will Be Killed in the 21st Century.
von Wright, Georg Henrik (1987), Tiede ja ihmisjärki.
Artikkelikuva: Allan Joyner / Pixabay
