Occupy-liikkeestä tekee poikkeuksellisen sen yhteiskunnallinen menestys ja kyky mobilisoida ihmisiä. Tätä selittää oikea ajoitus ja siitä seuraava keskiluokan herkkyys liikkeen agendalle, sekä onnistunut vaihtoehtopolitiikan tyylien yhdisteleminen, kirjoittaa Teppo Eskelinen.
Occupy Wall Street monine lonkeroineen on selvästi vaikutusvaltaisin vasemmistosta päin maailmaa katsova yhteiskunnallinen liike Yhdysvalloissa vuosikymmeniin. Liike on päällisin puolin outo. Sen toimintamallina on majailu julkisessa tilassa, kuten puistossa. Tähän oleskeluun sisältyy protesti finanssimaailman valtaa vastaan, jonka erityisenä kohteena on rikkaimman yhden prosentin valta. Tarkempaa agendaa liikkeellä ei kuitenkaan ole.
Tällä reseptillä liike on kasvanut tuhannelle paikkakunnalle. Mielipidetiedusteluissa amerikkalaisten enemmistö tukee liikkeen perustavoitteita, ja poliitikot kokevat olevansa pakotettuja reagoimaan liikkeen vaatimuksiin. Tällaista ilmiötähän täytyy yrittää ymmärtää. Ymmärryksen muodostamisen tiellä on ainakin kolme haastetta.
Mikä tapahtumissa vetoaa?
Ensimmäinen haaste on ymmärtää, miksi puiston valtaamistapahtuma vetoaa. Päädyin itse puolisattumalta hetkellisesti osaksi liikettä New Yorkissa, kun jo kerran tyhjennetty liikkeen alkupiste Zuccotti Park vallattiin hetkeksi takaisin. Parin tunnin ajan istuskelin aktivistien kansoittamassa puistossa, juttelin ihmisten kanssa ja seurasin puiston ”yleiskokousta”.
Puistossa on kylmä, ihmiset kommunikoivat koomisella ”ihmismikrofonilla”, ja kommunikaation sisältö liittyy lähinnä puistossa olemiseen itseensä. Sitä paitsi NYPD:n läsnäolo on epämukavan painostavaa, ja liikkeen väen puhetyyli yliamerikkalaisen imelää.
Silti jokin touhussa vetoaa, enkä osaa oikein kuvata sitä. Jollain tavalla ilmassa on tapahtuman tuntu. Se sellainen selittämätön aavistus, että tämä puistotila juuri nyt demonstroi jotain yhteiskunnallisen logiikan murroskohtaa ja asioiden muuttumista yllättäen kiinnostavaksi.
En osaa selittää sen paremmin, mutta olen iloinen siitä että olin paikalla edes hetken.
Valtausliikkeessä yhdistyvät useat lähtökohdat
Toinen haaste on ymmärtää Occupy-liikettä protestiliikkeenä. Miksi se vetää niin paljon väkeä mukaansa ja leviää kuin kulovalkea, siinä missä useimmat samanlaiset liikkeet kokoustavat kymmenettä vuotta kymmenen hengen porukalla?
Luulen, että tämän valtausliikkeen idea on siinä, että se onnistuu yhdistämään nykyajan vaihtoehtopolitiikan keskeiset ideat saman katon alle toimintatyylissään. Yllättävänkin laajoissa piireissä tuntuu nimittäin vallitsevan intuitiivinen konsensus siitä, että politiikka nykymuodossa annettuna ei toimi. Protestikentällä tuloksena on kolmenlaisia yrityksiä määritellä politiikka uudelleen.
Ensimmäinen ryhmä ajaa muutoksia rakenteisiin, jotka on tähän asti onnistuttu markkinoimaan epäpoliittisina. Finanssimaailman asema on keskeinen kysymys. Pyrkimyksenä on osoittaa, että säätelemättömät rahoitusmarkkinat eivät ole neutraali rahoituksen tehokkaan kanavoinnin väline, vaan lähes kaikkia muita haittaava intressiperustainen järjestely.
Toinen ryhmä kehittää uudenlaisia elämäntapoja. Ajatuksena on harjoitella elämään elämää, joka on jollain tavoin parempaa – yhteisöllisempää, kestävämpää ja niin edespäin – ajatellen, että tällaisten elämäntapojen konkreettisten mallien luominen on politiikkaa itsessään. Kun yhdet näyttävät miten voi elää toisin, muut seuraavat helpommin perästä. Ekoyhteisöt, dyykkaajat ja sissiviljelijät ovat esimerkkejä tällaisesta politiikasta.
Kolmas ryhmä tekee tilasta poliittisen, tai vähintään arjen poliittisen, kysymyksen. Kamppailua siitä, miten kaupunkitilassa saa olla, ja kuka tilaa kontrolloi, käydään jatkuvasti. Kenellä on oikeus lorvailla, meluta, jakaa lentolehtisiä, pelata puistoshakkia – ja missä? Kenellä on oikeus saada viestinsä näkyville? Yksityinen tila valtaa alaa julkiselta, autot ihmisiltä, maksullinen maksuttomalta. Tämän prosessin kanssa poikkiteloin asettuminen on jatkuvaa arjen politiikkaa.
Kun näiden ryhmien sisällä koetaan liian usein, etteivät kaksi muuta tee mitään relevanttia, tämän valtausliikkeen nerokkuus on siinä, että se edustaa näitä kaikkia yhtä aikaa. Kyse on tilan haltuunotosta, finanssimaailmaan kohdistuvasta protestista ja jonkinlaisesta uudenlaisen elämänmuodon harjoittelusta. Siihen on vähintäänkin helppoa mennä mukaan.
Taika on ajoituksessa
Kolmanneksi – ja tämä on keskeisintä – tulisi ymmärtää sitä, miten liike on onnistunut muuttamaan yhteiskunnallista agendaa niin tehokkaasti. Epätavallistahan se on. Hipit majailevat puistossa, ja yhtäkkiä amerikkalainen keskiluokka on hengessä mukana. Yhteiskunnallinen haaste, johon poliitikot kokevat olevansa pakotettuja reagoimaan, tuleekin yhtäkkiä vasemmistoradikaaleilta eikä jatkuvasti pienempää valtiota hivuttavalta
teekutsuliikkeeltä.
Occupyn idea asettaa vastakkain rikkain prosentti ja loput 99 prosenttia taitaa olla hyvin pureskeltu. Tällainen enemmistöille puhuminen on kieltäytymistä itsensä marginaaliin asettamisesta. Ja kun puhutaan enemmistöille, on aivan mahdollista että enemmistöt kuuntelevat, vaikka siihen ei ollakaan aktivistipiireissä totuttu.
Ihmisten enemmistöllä Yhdysvalloissa on tänä päivänä talouskriisiin liittyvä ja epäoikeudenmukaisuuden tunteella höystetty kokemus, ja Occupy tuntuu kuuntelevan. Hyvinvoivan ja turvallisuushakuisen enemmistön hyvinvointi on paljastunut korttitaloksi. Koulutuksen periytyvyys vaatii entistä suurempia säästöjä, asunnon ostaminen näyttää entistä useammin reseptiltä velkavankeuteen, eläkesäästöt katoavat pörssipeleissä taivaan tuuliin, eivätkä palkat enää nouse muuten kuin työpäivää pidentämällä. Monilta on viety se jatkuvuus ja tulevaisuus, joihin he ovat luottaneet.
Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi oli kamelin selän katkaisu. Tämän jälkeen enää poliittinen maailmanselitys tapahtuneelle on ollut hakusessa. Tässä hakemisessa on vedottu paljolti perinteisiin ideoihin, mutta ne eivät ole tyydyttäneet. Occupy tulee oikealla hetkellä näyttämölle osoittamaan eliittiä: katsokaa, tuo 1 prosentti on rikastunut, ja se rikastuminen liittyy meidän kaikkien muiden kokemiin vaikeuksiin. Ai niin, ja jos ette usko, tässä olisi tilasto.
Keskiluokan äänellä puhuminen voi olla aktivisteille outoa, ja varmasti monet pohtivat, mitä intressejä he lopulta ajavat. Joka tapauksessa hetkellä, jolloin keskiluokka on petetty, tämän kokemuksen kanssa resonoiva agenda menestyy. Tällöin ei ole ihmeemmin väliä sillä, onko agenda ”radikaali”.
Homma toimii vähintään niin kauan kun se pystyy pitämään yllä uskoa mahdollisuuteen tehdä asiat toisin. Suurten poliittisten hetkien koukku on siinä, että kollektiiviseksi yltyvä ymmärrys siitä, että todellisuus voisi näyttää toisenlaiselta, voi äkillisesti kääntää tapahtumien kulkua.
Oikealla hetkellä hyvät selitykset ovat kaikkein vaikutusvaltaisimpia.
