Ranskan vaalit: Sarkosmista ja sen kriisistä

Lukuaika: 4 min.

”Je m’en fou”, sanoo iäkäs, siististi puettu ranskalaismies ja sylkee päin Rue de Alesian lyhtypylvästä, jota koristaa L´Express-lehden kansikuva ja Nicolas Sarkozyn kasvot.

Keskikiviikkoisen väittelyn arvostelu keskittyi poikkeuksetta voimakkaita tunteita herättävän Sarkozyn persoonaan, non-verbaaliseen viestintään ja pälyilyyn, vaikka asian hän hallitsi melko suvereenisti. Superpresidentin vastaehdokkaan karismaa on verrattu ”ruotsalaiseen uskontotieteen professoriin”. Miten on mahdollista, että taitavien oraattorien maassa toiselle kierrokselle pääsee harmaa mies, jonka tavoitteena on olla “normaali presidentti”?

Sopeutuva vaahtokarkki

”Vaahtokarkiksi” ja ”Flan-vanukkaaksi” (tällä tarkoitetaan pehmeyttä) nimetyn miehen, Francois Hollanden, josta kansainvälinen yleisö kuuli vasta Ségolène Royalin aviomiehenä, ansioista suurin on, että hän ei ole Nicolas Sarkozy. Hän osaa myös kuunnella ja hänestä välittyy empatia, mutta hänen puheistaan puuttuu pathos. Hollanden puheet myötäilevät samaa kaavaa kuin Mitterrandin ja käyttää usein ilmaisua ”je”, minä. Vielä vuosikymmeniä sitten se oli presidentillinen ”nous”, me. Maltillinen ja varautunut ovat esimerkkejä siitä, millaisia adjektiiveja Hollandeen liitetään. Hollande on käynyt ranskalaisen kauppakorkeakoulun HEC:n ja hallintokorkeakoulu ENA:n, eikä hän edusta Mitterrandin kaltaista intellektualismia. Molemmat tosin ovat käyneet katolisen sisäoppilaitoksen.

Hän on rauhallinen ja kuului Jacques Delorsin kanssa PS-puolueen ”kristillisiin sosialisteihin”, jotka tuskin aiheuttavat häiriötä kenellekään tai edustavat radikaaleja ideoita. Ideologisesti hän on hyvin sopeutuva, Hollande on kertonut ihailevansa kaikkea Francois Mitterandista Salvador AllendeenVictor Hugoon ja Charles de Gaulleen. Ennen kaikkea hän haluaa olla Mr. Normal, joka tarkoittaa myös Mr. Catch-it-allia äänestäjille. Häntä äänestään ennen kaikkea siksi, että on vaatimaton eikä hän ole Sarkozy.

Saippuaooppera kävi tylsäksi

Karismaattista presidenttiyttä edustanut Sarkozy ajoi muutosta, läpinäkyvyyttä ja avointa politiikkaa. Häntä pidettiin aluksi raikkaana, poliittisten klikkien ulkopuolelta tulevana kyvykkäänä uudistajana, joka sai osakseen jopa henkilöpalvontaa. Maassa, jossa poliitikot käyvät samat koulut ja kasvavat yhtenäiseksi luokaksi oli pitkästä aikaa poliitikko, joka puhui selvään ja suorasti.

Sisäministerinä tunnettu Sarkozy ei ollut vuoden 2007 vaalien ennakkoasetelmissa eikä puolueessaan kiistaton perintöprinssi. Se rooli oli varattu presidentti Jacques Chiracille uskolliselle Dominique de Villepinille, joka edusti hillittyä aristokratiaa, esiintyi maltillisesti ja arvokkaasti. Villepin kuitenkin ryvettyi lahjussotkuissa ja dynaaminen Supersarko sai ranskalaiset taas uskomaan politiikkaan. Sarkozyn superpresidenttiyttä rakennettiin viihteellisellä yksityiselämällä. Vaalikampanjassa Sarkozy toi voimakkaasti esille perhettään, harrastuksiaan ja katolisia arvojaan.

Avioliitto Cecilia Sarkozyn kanssa päättyi lokakuussa 2007 heti vaalien jälkeen. Uusi puoliso, laulaja ja malli Carla Bruni ei saanut varauksetonta hyväksyntää, vaan suosio notkahti alaspäin. Tutkijoiden mukaan syynä oli ”The Carla effect”. Presidentin esiintymiset alkoivat muistuttaa riittejä, hänen yksityiselämästään tuli lopulta kuin ylikierroksille kääntynyt tv-sarja, johon ensimmäisinä kyllästyivät katsojat. Nyt Carlan esiintyminen ”tavallisena” kotiäitinä ja Tupperware-kutsut ovat saaneet ranskalaiset ilakoimaan pirullisesti. ”Ai niin, he ovat vaatimattomia ihmisiä”, ilakoivat ranskalaiset Twitterissä.

Kuten eräs ranskalainen nainen totesi Paris Matchissa: ”En olisi äänestänyt Sarkozya, jos olisin tiennyt, että hän antaa saman sormuksen Cecilialle ja Carlalle.” Yksityisestä on tullut poliittista.

Aivan viimepäivinä Sarkozyyn on kohdistunut paljon arvostelua. Kun vuoden 2007 vaaleissa Paris Match kirjoitti ihailen Sarkozyn kuntoa “tähden fysiikaksi” nyt esimerkiksi riippumaton Mediapart-sivusto vihjaili Sarkozyn lämpimistä suhteista Gaddafiin, jolta tämä on saanut rahoitusta. Sarkozy vastasi hyökkäyksillä ja vannoi nostavansa kanteen lehteä vastaan. Paris Matchin kanteen oli nyt laitettu Hollanden elämänkumppani, joka on lehden toimittaja, mutta kaihtaa julkisuutta.

Keltainen lehdistö luo nyt politiikkaa

Ranskan politiikkaan viihteellistyminen on tullut 2000-luvulla. Maassa, jossa poliitikkojen rakastajattarista on vuosisatoja vaiettu, on nykyään myös keltainen lehdistö. Ilmiölle on ranskalainen nimi, pipolisation, joka tukee englantilaisesta People-lehdestä. Se on saanut myös pilkkanimen ”bikini politics”. Ennen vaalien ehdokasasetelmia kesällä 2006 mahdolliset ehdokkaat Ségolène Royal ja de Villepin kuvattiin uima-asuissa, ikään kuin sattumalta.

Kun poliitikot käyttävät julkisuutta hyväkseen esiintyessään mahdollisimman ”aitoina”, vaativat lukijat nyt autenttisuutta. Entinen Sarkozyn hallituksen oikeusministeri, Sarkozyn lähipiiriin lukeutunut Rachida Dati synnytti vuonna 2008 aviottoman tyttären, jonka isää hän ei ole paljastanut. Paparazzit vaanivat sairaalan porteilla, sillä ensi kertaa isän paljastaminen ei ole myös äänestäjille samantekevää.

Uskonnollisuus ja kansalliset arvot

Presidenttinä Sarkozy on tuonut esiin omaa katolisuuttaan enemmän kuin aikaisemmat presidentit. Hän on myös korostanut Ranskan historian rakentuvan kristillisyydelle. Marraskuussa 2009 Ranskassa aloitettiin keskustelu kansallisesta identiteetistä, joka päättyi lopulta farssiin. Epäsuositun hallituksen oli tarkoitus kiillottaa omaa kilpeään ja Sarkozyn kohottaa kasvojaan presidentinvaaleihin 2012. Kun työttömyys kasvoi ja talouden alamäki lisääntyi, kansalaisia ei kiinnostanut kaukainen ja ohjailtu keskustelu identiteetistä.

Heinäkuussa asetettiin parlamentin alahuoneessa laki burkan kieltämisestä. Sitä perusteltiin turvallisuussyillä ja fanaattisella salafismilla, joka levisi lähiöissä. Keskustelu burkasta on kuitenkin jakanut muslimiyhteisöä ja sitä on pidetty perinteisen ranskalaisen sekulaarisaatiota korostavan laicite- arvon vastaisena. Burkan kieltäminen on vahvistanut vihamielisiä asenteita muslimeja kohtaan ja Al-Quiada on uhannut Ranskaa iskulla. Sarkozyn kristillisten arvojen korostaminen ja hyökkäävä retoriikka ei ole omiaan parantamaan tilannetta. Ero maltilliseen ja epäselvään Chiraciin on selvä. Sarkozy on myös kasvattanut Le Front Nationalen kannatuslukuja, sillä Jean-Marie Le Peniä siteeraten ”aito on parempi kuin jäljitelmä”.

Haaste Euroopalle ja lähiöiden paine

Sarkozy on ollut selkeä show-presidentti, mutta kiilto ja bling-bling ei enää viehätä. Sarkozya on usein julkisesti verrattu Valery Giscard´ Estaingiin, turhamaiseen ja lahjuksista epäiltyyn ja yksityisasiansa sotkeneeseen presidenttiin, jota ei ainoana istuvana valittu toiselle kaudelle.

Ranskan politiikan perimmäinen kilpailu ei ole vasemmisto-oikeisto-asetelma, vaan se, että politiikka mielletään niin kaukaiseksi ja korruptoituneeksi, että se ei kiinnosta. Lähiöissä kytee aikapommi, jonka purkautumista pelätään. Toulousen ampumiset ja Jean-Marien tyttären, puoluejohtaja Marine Le Peninesille ottama islamophobia ja halal-liha (Marine Le Pen on vastustanut halal-lihan pakkosyöttöä) ovat tuoneet esille kolmannen polven muslimit, jotka noudattavat uskonnollisesti tiukkaa linjaa ( imaamit käännyttävät salafismiin päin), siinä kun heidän vanhempansa, 1960-1970-luvulla muuttaneet työläiset halusivat vain sopeutua.

Erityisesti Hollannissa Marine Le Penin, joka sai 17,6 prosenttia äänistä, ajama ”dédiabolisation” eli äärioikeiston normalisoiminen on herättänyt hämmennystä. Seuraavissa vaaleissa myös siellä povataan äärioikeiston voittoa.

Marine Le Pen on onnistunut pehmentämään äärioikeistopuolueen imagoa ja hän on saanut kannatusta erityisesti työläisiltä, naisilta ja nuorilta. Vertailun vuoksi  vaalien neljäs, Front du Gauchen Jean-Luc Mélenchon sai noin kymmenen prosenttia äänistä.

Hollanden kaltainen teknokraatti on tervetullut eurooppalaisiin pöytiin tasapainottamaan tilannetta. Tapahtui sunnuntain vaaleissa mitä tahansa, Mitterrandin kaltaista intello- presidenttiä ei enää Ranskassa nähdä. Ranska on astunut viiden vuoden aikana lähemmäksi amerikkalaisuutta, kuten moraalia, keltaista lehdistöä ja kansallisuskontoa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*