Opetusministeri ja vastuuttomat, ylpeät yliopistot

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) lähetti 27. lokakuuta yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle suunnatun avoimen kirjeen. Siinä ministeri esittää kaksi kysymystä: ”Millä aloilla yliopistonne on tutkimuksen kansainvälisessä kärjessä vuonna 2025? Millä aloilla yliopistonne tutkimus on laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittävää?”

Vastaavat kysymykset hän sanoo esittävänsä myös ammattikorkeakouluille soveltuvilta osin. Kyseessä on siis kutsu korkeakouluille arvioida ja uudistaa itseään.

Korkeakoulutuksen rakenneuudistukset eivät ole uusi asia Suomessa. Edellinen kiivasta keskustelua herättänyt muutos oli tuolloisen valtionvarainministeri Jyrki Kataisen (kok.) ”fantastisena” markkinoima, vuonna 2010 voimaan tullut yliopistolaki, jolla yliopistoista tehtiin itsenäisiä laitoksia.

Samalla virat lakkautettiin ”kannustavamman” palkkauksen tieltä. Lisäksi yliopistojen hallituksissa tuli olla 40 prosenttia niin sanottuja ulkopuolisia jäseniä eli esimerkiksi elinkeinoelämän edustajia.

Perusrahoitus sidottiin yliopistoindeksiin, minkä oli tarkoitus auttaa kustannusten nousun tuomissa haasteissa. Opetusministeriöltä tuleva pääomitus on sidottu muualta hankitun rahoituksen määrään. Myöhemmin ministeriön rahoituksen kriteerejä on vielä muutettu helpommin kontrolloitavaan muotoon eli suoritettuja tutkintoja, opintopisteitä ja julkaisumääriä painottaviksi.

Hunajaisista lupauksista huolimatta yliopistojen rahoitus on vähentynyt, pätkätyösuhteiden määrä lisääntynyt ja monia yksiköitä lopetettu kokonaan. Yliopistoindeksi on välillä puolitettu ja välillä jäädytetty kokonaan. Vastaavasti valtaa yliopistoissa on keskitetty rehtorille, hallitukselle ja hallintojohdolle kollegiaalisen päätöksenteon kustannuksella.

Ongelma tiivistyy kärjistäen siihen, että yliopistoja kohdellaan yrityksinä, mitä ne eivät tietenkään ole. Tästä puolestaan on syntynyt voimakas jännite yliopistoyhteisön sekä markkinauskoa tunnustavien poliittisten päättäjien ja virkamiesten välille. Toisaalta yliopistoväkikään ei ole asiassa täysin yksimielinen.

Ottaen huomioon yllä mainittu tilanne sekä nykyisen hallitusohjelman satojen miljoonien leikkaukset on mielenkiintoista nähdä, minkälaisen retoriikan varaan ministeri kutsunsa rakentaa. Tarkastelen seuraavassa Sanni Grahn-Laasosen avoimen ”paimenkirjeen” retoriikkaa Kenneth Burken ajatuksiin nojaten.

Siinä missä pääministeri Juha Sipilän (kesk.) televisiopuhetta käsittelevässä kirjoituksessani paneuduin hänen retoriseen pelastuskertomukseensa, Grahn-Laasosen kohdalla keskityn yhteen keskeiseen keinoon eli syntipukin käyttöön.

Kenneth Burken mukaan erilaisten – niin konkreettisen kuin symbolisten – uhrien käyttö on niin keskeinen mekanismi yhteisöjen toiminnassa, että sillä on tärkeä rooli myös retoriikassa. Niiden avulla puhdistaudutaan virheistä sekä synneistä. Syyllisyys puolestaan on seurausta luonnollisena tai jumalallisena pidetyn järjestyksen, koodiston, lain tai muun ”sopimuksen” väitetystä rikkomisesta.

Puhdistautuminen ”kuonasta” ja syyllisyydestä on elintärkeää niin puhtaasti biologisille organismeille kuin poliittisille yhteisöillekin, muuten ne ovat niin sanotusti epäkunnossa. Siinä missä esimerkiksi sosiologit ja antropologit ovat analysoineet mekanismin toimintaa rakenteiden tasolla, burkelainen lukutapa keskittyy ilmiön retorisiin ulottuvuuksiin.

Kivijalat murtuvat – Suomi globaalin muutoksen pyörteissä

Ministeri Grahn-Laasonen aloittaa kirjeensä dramaattisesti. Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä, mutta niistä on selviydytty osaamiseen ja sivistykseen panostamalla. Hän jatkaa seuraavasti:

”Itsenäisyyden satavuotisjuhlan edellä olemme jälleen tilanteessa, jossa uudistumista kipeästi kaivataan. Vienti on ollut vaikeuksissa seitsemän vuotta. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet globaalissa, nopeassa muutoksessa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta kasvua, jos kasvua ollenkaan. Velka kasvaa, samoin työttömyys. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Koko Eurooppaa koskeva pakolaistilanne on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.”

Näin yhdessä kappaleessa tiivistyy hyvin kaikki, mikä opetus- ja kulttuuriministerin mielestä Suomessa on vialla. Vienti ei vedä, velka, työttömyys ja epävarmuus kasvavat sekä usko tulevaan horjuu.

Myös pakolaiset pääsevät osaksi yhteiskunnan haasteita. Kyseessä on itsenäisen Suomen kohta satavuotisen historian etsikkoaika: ”Elämme aikaa ja hetkeä, jossa uudistumiskykymme ei saa yskiä”, ministeri vannottaa profeetallisesti.

Aloitus on hyvin samankaltainen kuin pääministeri Sipilän syyskuisen televisiopuheen vastaava osuus. Kuten pian huomaamme, Grahn-Laasosen retoriikka on myös logiikaltaan pääministerikollegansa kaltaista.

Toisto on eräs tehokkaimmista retoriikan keinoista. Sen avulla on mahdollista istuttaa yleisöön mitä erikoisimpia näkemyksiä, joskus hyvinkin vaarallisia ja todellisuudesta irtautuneita, kuten totalitaristisen propagandan tehokkuus osoittaa.

Nokkelana reetorina Grahn-Laasonen tarjoaa välittömästi myös keinon haasteiden ratkaisemiseksi: inhimillinen pääoma. Hänen mukaansa Suomi on pieni kansa, jonka menestys perustuu jatkossakin sivistykseen ja huippuosaamiseen.

Ministeri jatkaa, että on kuitenkin ”osattava enemmän kuin muut osaavat, ja uudistuttava nopeammin kuin muut”. Se, että opetusasioista vastaava ministeri näkee koulutuksen olevan avain globaalissa kilpailussa pärjäämiseen, ei tietenkään ole yllätys. Sen sijaan hätkähdyttävää on se, mitä Grahn-Laasonen seuraavaksi tekee.

Synnit yliopistojen ja koulujen selkään

Vaikka Suomi tunnetaan maailmalla koulutus- ja tutkimusjärjestelmästään, ”poikkeuksellisen vaativa toimintaympäristö” on vaikuttanut myös siihen. Sanni Grahn-Laasonen julistaa, että koulutussektori ei ole kyennyt vastaamaan tilanteen haasteisiin.

”Hieman liian uinuva tyytyväisyys” alkaa näkyä siinä, että globaalissa kilpailussa ”muut juoksevat kovempaa, synnyttävät uutta yllättävän nopeaan”, ministeri jatkaa metaforisesti. Tuloksena on, että Suomen ”kilpailuetu” on heikentynyt ja suomalaisten osaamisessa alkaa olla ”isoja puutteita”.

Tällä tavoin ministeri rakentaa koulutussektorista syntipukin Suomea riivaaviin ongelmiin. Kirjeen alussa esitetty kuvaus maan ongelmista ja inhimillisen pääoman roolista pienen kansakunnan pelastajana johtaa siihen, että itsetyytyväisyyteen langenneet koulutus ja tutkimus näyttäytyvät nyt syypäinä koko yhteiskunnan ongelmiin.

Kuten Kenneth Burke toteaa, syntipukit on valittava esitettyjen syntien mukaan, jotta retoriikka olisi mahdollisimman tehokasta. Vastaavasti pelastus on oleva sitä autuaampi, mitä merkittävämpi syntipukki talutetaan uhrialttarille. Ironista tietysti on, että esimerkiksi kristinuskossa pelastus tulee täysin viattoman sijaiskärsijän kautta.

Ministerin retoriikassaan rakentama hierarkia on ovela: näin esimerkiksi alussa mainittu kaino kritiikki mm. vientiteollisuutta kohtaan kumoutuu. Toisin sanoen vienti ei vedä ja elinkeinorakenteen kivijalat rapistuvat, koska koulutussektori on jäänyt ajastaan jälkeen.

Rivien välistä on luettavissa, että myös maahanmuuttajien ja pakolaisten kotoutumisen ongelmat ovat kehnon koululaitoksen syytä. Toinen traaginen vihjaus on, että myös nykyisen hallitusohjelman leikkaukset ovat itse asiassa koulutussektorin omaa syytä.

Ministeri Grahn-Laasonen päätyy näin syyllistämään omaa hallinnonalaansa tavalla, joka tuskin herättää luottamusta yliopistoyhteisössä sekä muualla koulutuksen ja tutkimuksen kentällä. ”Alaisten” ottaminen syntipukiksi on harvoin toimiva strategia yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Grahn-Laasosen retoriikka rakentuu kuitenkin hyvin pitkälti nimenomaan erottautumisen varaan, kuten seuraavaksi huomaamme.

Tehottomat, ylpeät ja viekkaat yliopistot

Ministeri käyttää varsin suuren osan paimenkirjeestään sen tarkentamiseen, mikä hänen hallinnonalansa instituutioiden toiminnassa on vikana. Ensimmäisenä listalla on korkeakoululaitoksen hajanaisuus.

Koska suomalainen korkeakoulutus on ”sirpaloitunut” ja tutkimus jakautunut ”liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin”, suomalaisen tieteen kärki on aivan liian kapea, hän julistaa.

Järjestyksessä toisena, joskin ensimmäistä oleellisempana ongelmana Grahn-Laasosen listalla on, että yliopistoihin on panostettu liikaa ilman vaatimuksia tulosvastuusta. Ministeri toteaa, että ”ennen nykyistä julkisen talouden niukkuuden aikaa” korkeakoulujen ja tutkimuksen resurssit kasvoivat vuosien ajan. Tästä puolestaan on kehkeytynyt ongelma:

Kävikö meille niin, että oletimme tieteen tason ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia voimavarojen lisääntymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta yhteiskunnan hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Ministerin viesti korkeakoulujen johdolle – ja avoimen kirjeen myötä kaikille suomentaitoisille – on, että yliopistot ovat jo vuosia tuhlanneet niille myönnettyjä varoja. Grahn-Laasonen osoittaa kuuluvansa niihin hyväuskoisiin pettyneisiin, jotka luulivat resurssien lisäämisen auttavan.

Vaikka ministeri ilmeisesti nojaa arviossaan (nimeämättömään) tutkimustietoon, hän tekee selväksi, että hän ei kuulu yliopistomaailmaan vaan niihin, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Täten opetus- ja kulttuuriministeri erottautuu yliopistoista ja identifioituu ”meihin”, jolla luultavasti viitataan koko muuhun yhteiskuntaan ikään kuin yliopistojen asiakkaina.

Näiden ”meidän” synti puolestaan on se, että he ovat luottaneet liikaa yliopistoihin. Vastaavalla tavoin pääministeri Juha Sipilä erottautui televisiopuheessaan tukkanuottasilla olevista työmarkkinaosapuolista.

Tehottomuuden lisäksi yliopistot eivät ole olleet tarpeeksi laadukkaita, mikä kirjeen retoriikassa tarkoittaa lähinnä tuotteistamista. Grahn-Laasonen korostaakin, että Suomessa ”tarvitaan vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista”, mikä on hänelle olennainen osa myös korkeakoulujen vaikuttavuutta.

”Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko suomalaiselle yhteiskunnalle”, hän jatkaa. Implikaatio tietysti on, ettei näin ole tähän mennessä ollut, vaan yliopistot ovat juonitelleet rahoillaan jotain muuta.

Ministerin oman erottautumisen lisäksi paimenkirjeestä voidaan lukea esiin oletus, että sen varsinainen kohdeyleisö eli korkeakoulujen hallinto ja johto jakavat Grahn-Laasosen näkemyksen koulutuskentän ja sitä kautta koko Suomen ongelmista. Toisin sanoen samalla kun julistetaan byrokratian vähentämisen ilosanomaa, hallinnon tulee ottaa leväperäiset ja niskuroivat tutkijat ja opettajat yhä tiukemmin otteeseensa. Tällä tavoin opetus- ja kulttuuriministeri pyrkii hajottamaan ja hallitsemaan.

”Voi teitä, jotka nyt olette kylläiset, sillä teidän on oleva nälkä!”

Surkean tilanteen vuoksi tarvitaan ”laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia”, muutoin suomalaista korkeakoulutusta uhkaa ”näivettymisen tie”. Yliopistojen pitää siis kaupallistua tai hyväksyä vaipuminen historian roskakoriin.

Opetus- ja kulttuuriministeri kutsuukin juhlallisesti yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen avainhenkilöt avukseen osallistumaan työhön, jonka ”päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi korkeakoululaitos”.

Tavoitteena ovat korkeakoulut, jotka pystyvät houkuttelemaan koti- ja ulkomaisia huippuja sekä saavuttamaan maailman kärjen entistä huomattavasti pienemmillä resursseilla. Huipulle pitää siis pyrkiä yhtä kovalla vimmalla kuin keskinkertaisuudesta tai jopa hyvästä on päästävä eroon. Suomen perinteisenä vahvuutena pidetty eri väestönkerrokset kattava laaja-alainen koulutusjärjestelmä kääntyy näin heikkoudeksi.

Retoriikan tehokkuuden näkökulmasta on hyvä, jos reetorin ääni ja yleisön sisäinen ääni ovat sopusoinnussa. Ministeri haastaakin keskeisimmän syntipukkinsa eli yliopistot tarttumaan itsekurin solmuruoskaan. Grahn-Laasonen houkuttelee yliopistoja katumusharjoituksiin lupaamalla ”strategista rahoitusta”, jota jaetaan ”suhteessa tekoihin ja muutokseen”.

Syyllistämisen rinnalla kaikuu siis kutsu itsekuritukseen, mikä käytännössä tarkoittaa erilaisia rakennemuutoksia, keskittämistä ja ”poisvalintoja”. Näivettyminen ja poisvalinta ovat olennainen osa vastuullistamisretoriikkaa: itsetyytyväisyyden tiellä jatkaessaan yliopistoilla on edessään ikään kuin luonnollinen kuihtuminen, koska niiden ravinnonsaanti katkeaa.

Kyseessä on aikaisemman retoriikan suhteen looginen ratkaisu. Tuhlailu, laiskuus, (tulos)vastuuttomuus ja ylpeys ovat syntejä, jotka edellyttävät rankkoja kieltäytymisharjoituksia. Ne ovat uusliberaalin talousretoriikan kuolemansyntejä, joille muut paheet ovat alisteisia.

Niistä eroon pääsy vaatii uudelleensyntymistä. Näin Sanni Grahn-Laasosen retorisessa hierarkiassa syntipukeista suurin on sortunut synneistä vakavimpiin rikkomalla markkinoiden lakia vastaan.

Kaiken kaikkiaan Sanni Grahn-Laasosen paimenkirjeen retoriikka perustuu syntipukkimekanismin varsin moniulotteiselle käytölle. Ensin uhri valikoituu melkein kuin automaattisesti dramaattisen tilannekuvauksen avulla. Sen jälkeen syntipukki ja erityisesti sen niin sanottu suorittava osa eristetään muusta yhteisöstä ennen kuin se uhrataan.

Vaihtoehdoksi kuitenkin annetaan mortifikaatio eli symbolinen itsen kuolettaminen. Ministeri on armollinen ja antaa ymmärtää, että yliopistot voivat lunastaa takaisin paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa itsensä syyllistämisen ja rankaisemisen tietä. Haasteena on kuitenkin arvatenkin se, hyväksyvätkö yliopistot eri henkilöstöryhmineen opetus- ja kulttuuriministerin arvion niiden syyllisyydestä ja siitä seuraavista toimenpiteistä.

Lopuksi

Syntipukkiretoriikkaan tuo oman lisänsä ministerin tasapainoilu yliopistojen itsehallinnon ja opetusministeriön roolin välillä. Grahn-Laasonen toteaa, että korkeakouluilla ja tieteellä on autonomia, minkä seurauksena ”uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on vastuu ja valta”.

Hän kuitenkin jatkaa, että ministeriön on toisaalta ”ohjattava opetuksen ja tutkimuksen kokonaisuutta”. Ministeri myös vihjaa, että ”korkeakoulukentältä kumpuaa toiveita” ministeriön vahvemmalle poliittiselle ohjaukselle.

Näin hän pyrkii osoittamaan, että ministeriön esittämä kuritus onkin vastaus yliopistojen omiin pyyntöihin, ei pelkästään ulkopuolisten tahojen pakkotoimia. Epäselväksi kuitenkin jää, miltä taholta tarkalleen ottaen toiveita on esitetty.

Käytännössä yllämainitun kaltainen, niin sanottu uusliberalismin ristiriita tarkoittaa, että vapaus on sidottu siihen, että toimitaan markkinalogiikan mukaisesti. Yliopistot saavat toteuttaa muutokset itsenäisesti, mutta niiden sisällön ja raamit määrittelee opetus- ja kulttuuriministeriö. Se puolestaan on sitoutunut EU-tason koulutuspoliittisiin reformeihin, joista monet Suomea koskettaneet korkeakoulutuksen muutokset ovat peräisin.

On tietysti oma kiinnostava kysymyksensä, miten paljon liikkumavaraa Grahn-Laasosella itse asiassa on. Jean-Paul Sartrea mukaillen voidaan pohtia, rajoittuuko yliopistojen johdon tai jopa ministerin itsensä vapaus sen valitsemiseen, minkälaisessa kastikkeessa haluaa tulla syödyksi.

En malta olla huomauttamatta, että historiallisena ääriesimerkkinä tästä olivat natsien gettoihin perustamat juutalaisneuvostot, joiden tehtävänä oli huolehtia, että juutalaisten pakkotyö, joukkotuho ja siihen valmistavat toimenpiteet sujuivat hyvässä järjestyksessä.

Opetus- ja kulttuuriministeri pukeutuu paimenkirjeessään joka tapauksessa papittaren kaapuun ja kutsuu koulutussektorin – erityisesti yliopistot – katumukseen. Sanni Grahn-Laasonen toteuttaa sitä, mitä Kenneth Burke kutsuu papin paradoksiksi: hän julistaa pelastuksen ilosanomaa mutta samalla syyllistää ”laumaansa” tuomalla esiin näiden tuhlailun ja vastuuttomuuden seuraukset koko yhteiskunnalle.

Vaikka kahden tekstin perusteella ei vielä voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, pääministerin sekä opetus- ja kulttuuriministerin retoriikan pohjalta näyttää siltä, että hallituksemme valitsema tie on syyllistämisen ja syntipukkien tie. Sipilä laittoi pienituloiset kulkemaan via dolorosaa, Grahn-Laasonen puolestaan taluttaa kärsimystielle tutkijat ja opettajat.

Lähteet

Burke, Kenneth 1959. ”On Catharsis, Or Resolution”. The Kenyon Review. Vol. XXI (3), 337–371.

Burke, Kenneth 1969 [1950]. A Rhetoric of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1966. Language as Symbolic Action. Essays on Life, Literature, and Method. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984 [1935]. Permanence and Change. An Anatomy of Purpose. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1970 [1961]. The Rhetoric of Religion. Berkeley: University of California Press.

Duncan, Hugh Dalziel 1962. Communication and Social Order. London: Oxford University Press.

Girard, René 1986. The Scapegoat. Baltimore: Johns Hopkins University Press.

Jakonen, Mikko & Tilli, Jouni 2011 (toim.) Yhteinen yliopisto. Helsinki: Tutkijaliitto.