Professori emeritus Osmo Apunen (1938–2022) tunnettiin merkittävänä Suomen ulkopolitiikan ja idänsuhteiden tutkijana. Usein valtavirtaa vastaan kulkenut Apunen oli ulkopolitiikan tutkimuksen vuoropuhelija, joka tavoitteli pitkällä urallaan tulevaisuuden ymmärtämistä historian avulla.
Suomen ulkopolitiikan juurisyihin voi tuskin yrittää perehtyä syvemmin kuin Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori emeritus Osmo Apusen kuoleman jälkeen vuonna 2023 ilmestyneessä hänen viimeisessä teoksessaan Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika.
Tutkijaperintönsä huipentavalla viimeisellä teoksellaan Apunen avaa suomalaisen valtiopäämiehen Juho Kusti Paasikiven ulkopoliittista ajattelua suomalaiskansallisen liikkeen eli fennomanian ajan menneisyydestä sotien yli nykyisyyteen. Nato-ratkaisu, arvaamaton Venäjä ja Ukrainan sota määrittävät suomalaisen ulkopoliittisen toimintalinjan tulevaisuutta. Tässä artikkelissa nojataan Apusen viimeiseen teokseen ja kerrotaan, mitä ovat ja olivat J.K. Paasikiven pitkä ja lyhyt linja.
Lukija kuulee historian havinaa, kun tutkija tapaa kohteensa Apusen teoksen sivuilla. Apunen ehti tulkitsemaan teoksessa ja muissa puheenvuoroissa, kuten blogissaan, Paasikiven toimintaohjelman soveltumista paitsi kylmän sodan jälkeiseen aikaan myös Venäjän käynnistämän eurooppalaisen suursodan kärjistämään maailmantilanteeseen.
Artikkeli perustuu kirjoittajan Ulkopoliittisessa instituutissa Apusen muistoseminaarissa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja 28.4.2023 pitämään puheenvuoroon. Artikkeli seuraa sitä intellektuaalista reittiä, jota pitkin Apunen on hakenut Paasikiven pitkän linjan tuolta puolen eurooppalaisen fennomanian ohjelmaa.
Tutkijanpolku historian ja politiikan saralla
Osmo Apunen kasvoi tutkijaksi 1960-luvulla aikakautena, jolloin ulkopolitiikan tutkimusta ja keskustelua hallitsivat poliittisen historian taustaiset nimet valtiotieteen ja kansainvälisen politiikan vasta vallatessa alaa tieteenaloina. Tämän vuoksi oli luonnollista, että vuosien 1939–1944 sotien kokemukset ja niiden jälkivaikutusten arvioiminen J.K. Paasikiven ja kumppaneiden tulkintoina palvelivat paitsi historian tutkimusta myös siitä Suomen kansainväliseen toimijuuteen tehtäviä geopoliittisia johtopäätöksiä.
Apusen ensimmäinen Paasikiven linjaa käsittelevä tutkimusraportti, vuonna 1972 julkaistu Kansallinen realismi ja puolueettomuus Suomen ulkopoliittisina valintoina, Tutkimus Suomen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakenteesta ja funktiosta, oli käsiteanalyysi Suomen sodanjälkeisen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakentumisesta. Erityisesti YYA-sopimuksen, eli Suomen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta analyysinä ja myöhemmän tutkimuksen perustana toiminut raportti oli tarkoitettu professoriksi pätevöitymiseen.
Apusella oli kunnianhimoa liennytyksen teoreettiseen ja käsitteelliseen tutkimiseen periaatteiden, rakenteiden ja toimintamuotojen näkökulmasta. Suurvaltojen keskinäisen sotilaallisen kilpailun luoman epäluulon ja globaalin jännityksen vähentämisen soveltaminen rinnakkaisina poliittisina ilmiöinä vei kuitenkin tutkimuskohteelta uskottavuutta ja kysyntää kylmän sodan vaihteluissa.
Käytännön merkitystä oli suurvaltojen välisten jännitteiden liennytyksen tuomalla liikkumavaran kasvulla, jota Suomi käytti hyväksi tekemällä ulko- ja turvallisuuspoliittisia aloitteita. Niiden analyysissä ja kehittelyssä Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana, mitä käsittelevän saman nimisen kirjan Apunen julkaisi vuonna 1977. Teosta voidaan syystä pitää suomalaisen ulkopolitiikantutkimuksen klassikkona.
Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana.
Kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestyksen arvioinnissa Suomen ulkopolitiikan käänteenä Apunen kulki tutkijayhteisön valtavirtaa vastaan. Apunen ei luottanut liberaalin tai demokraattisen rauhan teoriaan kestävänä strategisena kehyksenä. Apusen ajattelu kanavoitui myös vuoropuheluun muiden ulkopolitiikan tutkijoiden kanssa. Tästä esimerkkinä Apusen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopoliksessa vuonna 1994 julkaisema kirja-arvio Aika muuttuu, entä ajattelu?. Harmillisesti näitä tekstejä ei ole vielä digitalisoitu, vaan ne täytyy löytää arkistoista.
Apunen epäili periaatteiden ja instituutioiden voimaan nojaavan uusnormativismin toimivuutta pitkällä aikavälillä yhtäältä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin kehikossa ja Euroopan unionin johdolla rakentuvan monenkeskisen arvoyhteisön yllä pitämisessä tai toisaalta Venäjän muodostaman turvallisuusongelman ratkaisemisessa. Vastineissa katsottiin poliittisen ja taloudellisen siirtymän tuovan kestävää vakautta Euroopan turvallisuuteen, kuten tein omassa uusnormativismia ja siihen liitettävää optimismia käsitellessä vuonna 1994 – niin ikään Kosmopoliksessa – julkaistussa tutkimusartikkelissani.
Liberaalin institutionaalisen politiikan kriisi johtaisi Apusen mukaan parokiaalisten eli ahdasmielisten voimien paluuseen niin laajan Euroopan tasolla kuin EU:n sisällä. Vastaliike ei olisi pelkästään perinteistä makrotason geopoliittista realismia. Tutkimus on johdettava mikrotasolle operatiivisen työn tuntumaan, minkä kautta järjestyksen moninaisuutta päästään hallitsemaan yksityiskohdista – kuten Paasikiven ajattelusta – käsin.
Tulevaisuuden tavoittelua
Apunen kirjoitti seuraavasti sähköpostissa minulle vuonna 2013, avaten sitä, miten uusnormativismia koskeva keskustelu tutkimusalalla oli suunnannut hänen työtään:
”Yritän kehitellä pragmaattista ja analyyttistä orientaatiota revisioimalla Paasikiven ajattelua kylmän sodan jälkeiseen aikaan sopivaksi. Se on eräänlaisen eurooppalaisen fennomanian projekti, jota olen pitkään hautonut ja nyt saanut työn alle.”
Apunen oli ulkopoliittisen perinteen tutkija, joka tavoitteli tulevaisuuden ymmärtämistä. Poliittisessa historiassa akateemisen koulutuksensa saanut ja ensimmäiset laakerinsa voittanut Apunen palasi emeritusvuosinaan kansainvälisen politiikan teorioiden maailmasta katsomaan uudelleen Paasikiven linjan syntyä ja Urho Kekkosen siihen tekemiä sovelluksia.
Apunen lähestyi tutkimustehtävää mikrotasolla perkaamalla vaikuttajaverkostoja. Paasikiven pitkä linja osoittaa likipitäen jännityskertomuksena, miten politiikkaa tehdään hallituksen sivussa ja ulkopuolelta. Apusen vuonna 2009 julkaistu Pettureita ja patriootteja kyntää samaa arkistoa. Paasikiven-Kekkosen linjan synty on keskeistä myös vuonna 2005 julkaistussa Linjamiehissä.
Vuonna 1984 julkaistu Tilinteko Kekkosen aikaan kytkee historialliseen jatkumoon idänpoliittisen kamppailun ohella ulkopolitiikan laajenevan toimintalinjan verkostot. Vuonna 2012 julkaistu Silmän politiikkaa – Ulkopoliittinen instituutti 1961–2006 jatkaa suomalaisen ulkopolitiikan sisäisten tekijöiden analyysiä.
Pitkän linjan Nato-ratkaisu lyhyen linjan korvaajaksi
Suomen Nato-ratkaisussa– ja rinnakkaisessa Ruotsin polussa – on Apusen päättelyssä nähtävissä Paasikiven mallin pelimerkit merkitykseltään ja sisällöltään uudessa asennossa pitkän linjan muokkautumisena ja lyhyen linjan väistymisenä kansalliskeskeisen fennomanian palatessa asialistalle ja Venäjän suurvalta-aseman sortumisessa.
Erimuotoisen ”kiinteän poliittisen yhteyden” – olivatpa nämä sitten YYA-sopimuksen tai sotilaallisen liittoutumattomuuden – kautta annetut Suomen valtioalueen käyttöä koskevat vakuutukset ovat korvautuneet Pohjois-Atlantin sopimuksen yhteisessä puolustuksessa toteutuvalla turvallisuustakuulla.
Apusen sanoin Venäjän presidentti Vladimir Putin on ”hukannut Stalinin perinnön”, kun Natolle on avautunut luoteisrajoille hyökkäysura, jonka estäminen oli Neuvosto-Venäjän keskeinen geopoliittinen ja strateginen tavoite aina vuoden 1938 Jartsev-keskusteluista alkaen talvisotaan ryhtymisessä ja jatkosodan rauhan pohjustamassa YYA-sopimuksessa vuodesta 1948 eteenpäin.
Talvisodan ajan ja puuttumaan jäänyttä sen jatko-osaa korvaavien tutkimusten, The End-game 1943–44 ja Pettureita ja patriootteja kertomat osoittavat, miten historiallisesti ainutlaatuista ja geopoliittisesti keskeistä on Ruotsin sitoutuminen Naton jäsenenä Suomen syväpuolustukseen diplomaattisen neuvon ja aineellisen tuen lisäksi.
Eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.
Uuden puolustusratkaisun historiallisuutta arvioitaessa on muistettava, että marsalkka C.G.E. Mannerheimin 1930-luvulla kehittämän viivyttävän puolustuksen strategiaan kuului pyrkimys ulkoisen avun tai tuen turvaamiseen aina suurvaltaliittoutumiseen asti. Suomi ei ehdoin tahdoin jäänyt kahdenvälisen konfliktin hallintaan ja kylmän sodan aikaan kehitetyn Paasikiven lyhyen linjan ratkaisun varaan.
Suomi on hyödyntänyt sukupolvikokemuksiaan fennomanian ajoista lähtien soveltaessaan Paasikiven keskeistä periaatetta, jonka mukaan suhde itäiseen naapuriin on ulkopolitiikan hallitseva ongelma. Sen ratkaisemisesta riippuu samalla kansan tulevaisuus.
Paasikiven suomettarelaisten oppi-isien Y.S. Yrjö-Koskisen ja J.R. Danielson-Kalmarin sekä aikaisemmin J.V. Snellmanin linjanvedot tarjosivat alustan poliittiselle joustavuudelle aktiivisen ja myöntyvyyslinjan välillä. Yhtä olennaista on, että eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.
Venäjän arvaamattomuus – pitkän linjan uusi koetus
Vaikka Paasikiven periaatteen sisältämä kahdenvälisyys on liudentunut, siihen on kuulunut Putinin esittämiin etupiirivaatimuksiin ja hyökkäyssodan syttymiseen asti Suomen valtiojohdon tuntuma Venäjän johtajiin Josif Stalinin kaltaisina historian tekijöinä. Tosin talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa usko Stalinin suopeuteen osoittautui harhaksi.
Apunen asettaa kysymyksen, voiko erityissuhde säilyä EU/Nato-Suomen ja Ukrainan sodan Euroopassa. Puhuuko Suomi itään päin jäsenjoukon mukana vai onko se Venäjän yhteyksien hoitamisessa samassa kategoriassa suurten eurooppalaisten liittolaismaiden kanssa?
Suomi on tekemisissä epävarman ja arvaamattoman sekä riskeihin valmiin Venäjän kanssa. Putinin Venäjää ei hallita normatiivisen arvoyhteisön vastuisiin tai sitoumuksiin vetoamalla.
Nato-Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ideologisena ajurina toimii lännen yhteinen demokraattinen identiteetti, joka asettuu yhteen valtioiden itsenäisyyttä korostavan Snellmanin ja Paasikiven realistisen poliittisen tradition kanssa. Liberalismi ja realismi voivat sittenkin yhdistyä – Apusen epäilyt voittaen.
Suomi kohtaa tsaarinvallan tavoin taaksepäin historiaan katsovan Venäjän, mutta se ei tapahdu yksin. Paasikiven pitkässä linjassa Osmo Apusen etsimä fennomanian eurooppalainen hanke on kulkenut ympyrän, josta Suomen on lähdettävä uudelle kierrokselle.
Professori Kari Möttölä on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Möttölä on toiminut ulkoministeriön erikoistutkijana ja Ulkopoliittisen instituutin johtajana.
Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay
