Kahden erilaisen tutkimusprojektin yhteinen podcast kysyy, mitkä ovat demokratian, yhteisöllisyyden ja sivistyksen ehdot ja mahdollisuudet nyky-yliopistossa, jossa tehokkuuteen kannustaminen sivuuttaa akateemisen kodinhoitotyön.
UNIDEMO- ja FEMTIE -tutkimusprojektien yhteinen podcast käsittelee demokratiaa ja akateemista itsehallintoa suomalaisissa yliopistoissa feministisen poliittisen talouden näkökulmista.
Tässä vuoden 2024 lopulla tallennetussa keskustelussa Demokratia yliopistoissa: edustuksellisen demokratian kriisi ja yliopistojen itsehallinto, eli UNIDEMO-tutkimushankkeen varajohtaja Mikko Poutanen ja Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan – Feministisen tiedon ja politiikan jännitteet strategisessa valtiossa, eli FEMTIE-tutkimushankkeen johtaja Hanna Ylöstalo keskustelevat politiikasta, demokratiasta ja työstä yliopistolla.
FEMTIE-tutkimushankkeen viisiosaisen Feminismiä talouteen -podcastin innoittama keskustelu pohtii tasa-arvon ja feministisen tutkimuksen yhteyksiä suomalaiseen yliopistodemokratiaan ja akateemiseen itsehallintoon. Jo päättynyt tutkimushanke on myös julkaissut Feminismiä talouteen: opas kriittiseen talouslukutaitoon -kirjan syksyllä 2024. Hankkeen viisi keskeisintä teemaa olivat taloutta koskeva tieto, yhteiskunnallinen keskustelu, talouspolitiikka, feminismin markkinaistaminen ja talouden vaihtoehtovisiot.
UNIDEMO puolestaan tutkii nimensä mukaisesti suomalaisten yliopistojen ja yliopistolaisten itsehallintoa sekä yliopistodemokratian toteutumisen haasteita ja edellytyksiä. Suomalainen yliopistokenttä on suorastaan mullistunut 2000-luvulla, ja ammattijohtaminen tai managerialismi on vakiintunut yliopistoissa akateemisen itsehallinnon kustannuksella. Samaan aikaan yliopistolla on yhä suurempi taloudellinen rooli yhteiskunnassa ja yliopistolaiset ovat yhä voimakkaampien tehokkuusvaatimusten ja tulosohjauksen piirissä.
Politiikkatason päätökset ovat johtaneet toimiin yliopistoissa, jotka vaikuttavat myös yksilöihin – eihän tulosohjauksessa muutoin olisikaan järkeä. Kun tähän vielä yhdistetään melko arvaamattomiksi ja pirstaleisiksi muuttuneet akateemisen työurat, syntyy akatemiaan myös tietynlainen niukkuuden ja jatkuvan kilpailun työkulttuuri.
Tähän kokonaisuuteen demokraattisen itsehallinnon arvot sopivat huonosti, ja tässä suhteessa muutos onkin ollut nopeaa ja intensiivistä. Valtaa yliopistoissa on keskitetty ylemmäs aiempaa harvempien käsiin, eivätkä yliopistolaiset oikein koe enää voivansa vaikuttaa yliopiston päätöksentekoon. UNIDEMO on yhä käynnissä, mutta tulosohjauksen edellyttämät tuotokset ovat pian tuloillaan.
Itseisarvo vai välinearvo?
Edellä kuvatun valossa talouskeskeisyyttä voi kuvata yhdeksi suomalaista yliopistomaailmaa nykyään määrittäväksi piirteeksi. Talouden arvot ja taloudellinen ajattelu leviävät yhä laajemmin muillekin yhteiskunnan ja politiikan alueille. FEMTIE-hankkeessa on esimerkiksi huomattu niin ikään tasa-arvopolitiikan mukautuminen managerialistiseen johtamiskulttuuriin, jossa tasa-arvon edistämisestä on tullut tuloskeskeistä, projektimaista, jatkuvasti seurattua ja arvioitua sekä tehokkuuteen pyrkivää toimintaa.
Talouskeskeisyys poistaa toiminnan oman itseisarvon myös tieteeltä ja sivistykseltä.
Yhteiskuntapolitiikan tutkija Raija Julkunen onkin osuvasti todennut, että uudessa poliittisessa tyylissä tasa-arvon edistäminen vaatii naisten taistelujen sijaan tiettyjen tekniikoiden hallintaa. Samalla tasa-arvon edistämisen tavoite jää taka-alalle: edistymistä ja onnistumista mitataan sillä, miten asetetut toimenpiteet on toteutuneet. Siksi toimenpiteet ovatkin yhä useammin erilaisten toimintavaihtoehtojen selvittämistä tai sukupuolinäkökulman sisällyttämistä lähes valmiisiin politiikkoihin sen sijaan, että tasa-arvopolitiikassa asetettaisiin uusia tasa-arvopoliittisia tavoitteita.
Talouskeskeisyys poistaa toiminnan oman itseisarvon myös tieteeltä ja sivistykseltä. Samalla tavoin yliopistot on sidottu osaksi taloudellista arvontuotantoa ja kilpailukykyä; tutkimuskirjallisuudessa puhutaan akateemisesta kapitalismista. Mutta työtä tehdään usein kuitenkin sisäisellä motivaatiolla ja juuri sen itseisarvon vuoksi.
Yhteisöllisyys voimavarana
Jyväskylän yliopiston koulutustutkimuksen emeritusprofessori Jussi Välimaa katsoo suomalaisissa yliopistoissa tapahtuneen eräänlaisen jakaantumisen yliopistoon strategisesti johdettuna yritysmäisenä linjaorganisaationa, jota kiinnostaa talous ja brändi, ja yliopistoon instituutiona yhteisöineen ja traditioineen. Tästä syntyy syviä ristiriitoja yliopistojen sisälle.
Oma-aloitteinen järjestäytyminen on ollut elintärkeä voimavara monen tieteenalan, kuten esimerkiksi sukupuolentutkimuksen muotoutumiselle. Tuloskeskeisyyden paineessa monet yliopistolaiset – niin tutkijat ja opettajat kuin opiskelijatkin – voivat kokea yhteisöllisen tekemisen ylimääräisenä. Toisille taas yhteisöllisyys on yhä tärkeää ja voimaannuttavaa, mutta on muuttanut luonnettaan terapeuttiseksi tueksi, joka auttaa jaksamaan nykyisissä rakenteissa. Energiaa rakenteiden muuttamiseen on kovin vähän.
FEMTIE-hankkeen puitteissa yhteisöllinen työ nivoutui osaksi tuottavan työn edellytyksiä: kun perinteisesti taloudesta puhutaan niin kutsutun tuottavan talouden kautta, eli palkkatyön ja markkinoilla tapahtuvan toiminnan kautta, niin feministisessä poliittisen talouden tutkimuksessa on nostettu esiin myös se työ ja toiminta, mikä kannattelee kaikkea muuta taloudellista toimintaa. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi uusintamiseksi.
Se on esimerkiksi hoivaa, kasvatusta, siivousta, ruuanlaittoa, naapuriapua, joka mahdollistaa elämän järjestymisen niin, että palkkatöissä voidaan käydä. Vaikka tätä tehdään myös palkkatyönä monissa hyvinvointivaltion palveluissa, kuten päiväkodeissa tai sairaaloissa, merkittävä osa siitä on palkatonta työtä esimerkiksi kodeissa. Se on myös edelleen valtaosin naisten tekemää työtä.
Vastaavaa työtä löytyy myös yliopistoista, missä sitä kuvataan akateemiseksi kodinhoitotyöksi. Samaan tapaan kuin sosiaalinen uusintaminen, myös akateeminen kodinhoitotyö on näkymätöntä ja aliarvostettua. Siitä hyötyy koko akateeminen yhteisö, mutta se on näkyvää vain niille, jotka sitä tekevät – muille se näkyy niin, että asiat sujuvat niin hyvin, ettei tarvitse ajatella, mikä sen sujumisen mahdollistaa. Tämäkin on tutkimusten mukaan sukupuolittunutta – naiset tekevät akateemisesta kodinhoitotyöstä usein suuremman osuuden.
Myös akateeminen kodinhoitotyö on näkymätöntä ja aliarvostettua. Siitä hyötyy koko akateeminen yhteisö, mutta se on näkyvää vain niille, jotka sitä tekevät – muille se näkyy niin, että asiat sujuvat niin hyvin, ettei tarvitse ajatella, mikä sen sujumisen mahdollistaa.
Esimerkiksi tiedelehtien toimittaminen ja vertaisarvioijana toimiminen ovat tärkeyteensä nähden usein aliarvostettuja. Työlle ei usein lasketa erillistä arvoa, eikä se kilpaile tutkimusjulkaisujen määrän kanssa vaikkapa ansioluettelossa tärkeydestä, vaikka ilman sitä tutkimusjulkaisuja ei syntyisi.
Akateeminen kodinhoitotyö voi silti olla äärimmäisen motivoivaa tutkijoille ja se koetaan merkitykselliseksi, eli itseisarvoiseksi, mutta sen välinearvo jää usein aika heikoksi. Koska tutkijoilla ja opettajilla on entistä vähemmän aikaa, heikommin ansioita kerryttävä akateeminen kodinhoitotyö jää herkästi tärkeysjärjestyksessä loppupäähän. Tämä koskee tietysti myös opintoputkessa hikoilevia opiskelijoita.
Yhteisöllisen työn arvon tunnistaminen ja tunnustaminen voisi parantaa nykytilannetta. Se on tarpeen, sillä akateeminen itsehallinto saattaa myös herkästi tulla tulkituksi ylimääräisenä ja välinearvottomana, mutta silti runsaasti aikaa vaativana, akateemisena kodinhoitotyönä.
Kun osallistuminen edustukselliseen päätöksentekoon ja yhteisten asioiden hoitamiseen tuntuu kiitoksettomalta, se kasautuu yhä harvempien vastuulle. Tuntuu siltä, että tässä yliopisto heijastelee laajemmin yhteiskuntaamme ja suhdettamme demokratiaan; demokratialla on enenevissä määrin maine hitaana ja kankeana prosessina, joka ei kykene reagoimaan kiihtyviin modernin ajan muutoksiin riittävän nopeasti.
Managerialismiin ja ammattijohtajuuteen tukeutuminen tuntuu ehkä lohdulliselta juuri siksi, että se vapauttaa itsehallinnon vastuusta. Yliopistolaiset ovat esimerkiksi Jyväskylän yliopiston apulaisprofessori Hanna Kuuselan mukaan antaneet itse itsemääräämisvaltansa pois.
Voiko tutkimus tavoitella parempaa maailmaa?
Perinteinen käsitys tieteestä usein edellyttää, että tieteen tehtävä on vain kuvata maailmaa sellaisena kuin se on, eikä ottaa kantaa siihen, millainen esimerkiksi tasa-arvoisemman, oikeudenmukaisemman maailman, tai edes moniäänisemmän yhteiskunnallisen ja tieteellisen keskustelun tulisi olla. Kuitenkin esimerkiksi UNIDEMO-hankkeen piirissä lähdetään siitä, että demokratialla on itseisarvo – aivan kuten sivistyksellä ja korkeakoulutuksellakin.
Tutkimuksen taustalla voi siis olla normatiivinen ajatus paremman tai laajemman ymmärryksen synnyttämisestä ja myös jonkinlaisesta toimintaan kutsumisesta – että tehdään asioita paremmin kuin aiemmin on tehty. Tämä ajatus on läsnä niin FEMTIE- kuin UNIDEMO-tutkimushankkeessa.
Tavoitteellisesti yliopistolta juuri odotetaan paremman maailman rakentamista. Siksi on paikallaan huomauttaa, että se ei tyhjene taloudellisen arvon tuottamiseen.
Esimerkiksi feministiteoreetikko Amy Allen on sanonut, että feministisessä teoriassa on kyse sekä alistuksen mekanismien että vapautumisen ehtojen analyysistä. Eli feministinen teoria ja tutkimus yhtäältä tuottaa ymmärrystä esimerkiksi taloudellisesta eriarvoisuudesta ja toisaalta tarjoaa aineksia paremman maailman visioille ja rakentamiselle. Se, että ymmärtää talouden lähtökohtaisesti eriarvoiseksi järjestelmäksi ja analysoi näitä eriarvoisuuden muotoja jo itsessään laajentaa taloutta koskevaa tietoa ja tutkimusta.
Feministinen analyysi asettaa vaihtoehtojen kuvittelun nykyisille yhteiskuntajärjestyksille myös tieteen tehtäväksi sen sijaan, että tiede ja tutkimus asettuisi niiden ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tällöin suomalaistenkin yliopistojen perustuslaissa määritelty tehtävä ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa” täytyy ymmärtää sen laajemmassa merkityksessä.
Etenkin sivistysyliopiston tehtävä on ollut kasvattaa kriittisesti ajattelevia kansalaisia, rakentaa osallistuvaa akateemista kansalaisuutta ja palvella yhteiskunnallisesti tarpeellista kriittisen tiedontuotannon intressiä. Tavoitteellisesti yliopistolta juuri odotetaan paremman maailman rakentamista. Siksi on paikallaan huomauttaa, että se ei tyhjene taloudellisen arvon tuottamiseen.
YTT Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja (2019–23). Poutanen toimii myös UNIDEMO-hankkeen varajohtajana.
YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sukupuolentutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.
Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.
Artikkelin kuvituskuva: C D-X / Unsplash
