Sosiaalinen media on muuttanut poliittisten skandaalien mediaympäristöä. Skandaaleja syntyy sosiaalisessa mediassa ja toisaalta sosiaalinen media lisää kierroksia skandaalista käytävään keskusteluun. Sosiaalisen median alustat lisäävät yleisön merkitystä, kilpailua huomiosta, polarisaatiota ja negatiivisten tunteiden ilmaisua.
Joidenkin mielestä skandaalit ovat pahinta sosiaalipornoa, toisille ne kertovat demokratian avoimuudesta ja median toimivuudesta. Poliittisessa skandaalissa on kyse poliitikon maineen ryvettymisestä, kun hänen tekemänsä normirikkomus paljastuu ja asiaa myllytetään julkisuudessa. Skandaali voi johtaa jopa vankeuteen, sakkoihin tai aseman menetykseen.
John B. Thompsonin mukaan poliittiset skandaalit liittyvät yleensä rahaan, valtaan tai seksiin. Suomessa tunnetuin rahaan liittyvä poliittinen skandaali lienee vaalirahakohu. Kotimaisesta valtaskandaalista esimerkkinä käy puolestaan Anneli Jäätteenmäen pääministerin pallilta pudottanut ”Irak-gate” ja seksiskandaalista Ilkka Kanervan eroon ulkoministerin pestistä johtanut tekstarikohu.
Poliittiset skandaalit liittyvät yleensä rahaan, valtaan tai seksiin.
Media on ollut aina poliittisissa skandaaleissa keskeinen ajuri, mutta sosiaalinen media on laajentanut ja tehnyt median käsitettä epäselvemmäksi. Sosiaalisen median loukkaavat lausunnot, paljastukset ja kommentointiketjut nousivat 2010-luvulla poliittisten skandaalien ytimeen.
Skandaalit uudessa mediaympäristössä
Sosiaalinen media on muuttanut mediamaisemaa huomattavasti. Sosiaalista mediaa kuvaa hyvin kolme piirrettä: Viestintä on hajautunutta, käyttäjistä tulee aktiivisia sisällön tuottajia ja kolmanneksi viestintä on vuorovaikutteista ja verkottunutta.
Juuri yleisön aktiivinen viestintä ja vuorovaikutus ovat koko poliittisen viestinnän ja varsinkin skandaalien uusi tekijä. Tunnettu käsite yleisön muutoksen kuvaamiseen on sosiologi Manuel Castellsin esittämä henkilökohtainen joukkoviestintä. Joukkoviestinnän välineet ovat tänä päivänä kaikkien saatavilla ja siten kuka tahansa voi periaatteessa olla niin viestin lähettäjä kuin vastaanottaja.
Sosiaalisen median luonnetta on kuvattu oman medialogiikan avulla, jonka piirteistä kaksi on erityisen tärkeää skandaalien ymmärtämisen kannalta.
Ensimmäinen on suosio. Päivitysten, videoiden ja muun sisällön jakaminen ja tykkääminen näkyvät selkeinä lukuina. Sisältöjen suosio lisää myös alustan arvoa, erityisesti mainostajien ja sijoittajien silmissä.
Toinen periaate puolestaan on yhdistävyys. Sosiaalisen median palveluiden perimmäinen tarkoitus on luoda yhteyksiä. Käyttäjät eivät aina luo yhteyksiä itse, joten alustat luovat niitä puolestamme tai ainakin ehdottavat yhteyksien luomista. Näistä yhteyksistä juontuu pitkälti nimitys sosiaalinen media.
Nämä kaksi sosiaalisen median logiikan periaatetta ovat poliittisten skandaalien kannalta keskeisiä. Suosion tai huomion periaatetta voidaan käyttää jonkun asian puolesta tai jotain vastaan, esimerkiksi aiheuttamalla tahallisen kohun tai paljastamalla jotain. Sosiaalisen median alustat on siis rakennettu edistämään suosion ja huomion tavoittelua.
Yhdistävyys skandaaleissa puolestaan tarkoittaa sisältöjen nopeaa leviämistä. Jos käyttäjät eivät muuten ymmärrä jakaa sisältöjä tai luoda yhteyksiä toisiin käyttäjiin, some-alustat ehdottavat tätä käyttäjille. Sosiaalinen media ei olekaan perinteisen uutismedian tapaan portinvartija, vaan pikemminkin mahdollistaja.
Sosiaalinen media ei olekaan perinteisen uutismedian tapaan portinvartija, vaan pikemminkin mahdollistaja.
Sosiaalinen media näyttäisi vahvistavan ryhmien polarisaatiota. Tämä johtuu osaltaan some-palveluiden algoritmeistä, jotka profiloivat käyttäjille sisältöjä. Toisaalta polarisaatiossa on kyse ryhmäidentiteetistä ja sosiaalisessa mediassa ihmiset usein hakeutuvat samalla tavalla ajattelevien seuraan.
Sosiaalinen media näyttäisi myös vahvistavan negatiivisten tunteiden ilmaisua. Kun tutkittiin eduskuntavaaliehdokkaiden paljon tunnereaktioita saaneita viestejä Facebook-sivuilta, viestien joukossa vihaisuus oli hallitseva tunne. Vihaisuus oli siis hyvä keino saada viestit leviämään.
Mielipiteiden polarisoituminen sekä negatiiviset tunteet sosiaalisessa mediassa näkyvät erityisen selvästi poliittisissa skandaaleissa. Esimerkiksi monet maahanmuuttoon liittyvät some-skandaalit jakavat ihmiset vahvasti kahteen leiriin, joissa negatiiviset tunteet pääsevät usein valloilleen.
Sosiaalisen median rooli skandaaleissa
Sosiaalinen media saa erilaisia rooleja skandaaleissa. Sosiaalinen media voi olla skandaalin alkusyy tai lähde eli normirikkomus on tehty somessa. Skandaalin aiheuttaa kohahduttava päivitys, video tai kuva, kuten Helsingin kaupunginvaltuutetun Abdirahim ”Husu” Husseinin tviitti taksinkuljettajana kohtaamastaan rasismista. Myöhemmin kävi ilmi, että tviitti oli keksitty. Tuore esimerkki on kansanedustaja Ano Turtiaisen tviitti, joka johti hänen erottamiseensa Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä.
Tavallisin rooli sosiaalisella medialla on skandaalijulkisuuteen osallistuminen eli skandaalista keskustelu ja skandaalin kohteen tukeminen tai vastustaminen. Lähes kaikista pienistäkin virheistä käydään runsasta some-keskustelua, ainakin poliittisten vastustajien piirissä.
Sosiaalisen median roolia hahmottaessa rajanveto poliittisten ja muiden skandaalien välille on toisinaan hankalaa, koska skandaaleista voi myös tulla poliittisia, vaikka eivät sitä alun perin ole olleet.
Sosiaalisen median roolia hahmottaessa rajanveto poliittisten ja muiden skandaalien välille on toisinaan hankalaa, koska skandaaleista voi myös tulla poliittisia, vaikka eivät sitä alun perin ole olleet. Tai poliittinen kohu nousee siitä, kun tunnettu henkilö osallistuu poliittiseen keskusteluun. Jääkiekkoilija Teemu Selänteen osallistuminen Suomen pakolaispolitiikkaa ja raiskaustuomioita koskevaan keskusteluun on tästä esimerkki.
Kokonaisuutena suomalaisista skandaaleista vuosina 2015–2017 eniten somessa aiheuttivat keskustelua sananvapauteen, politiikkaan ja journalismiin liittyvät skandaalit, erityisesti yle- ja Sipilä-gate eli keskustelu pääministeri Juha Sipilän yrityksestä vaikuttaa Yleisradion uutisointiin (Laaksonen & Pöyry 2018). Eniten keskustelua herättäneiden skandaalien alkusyy oli yleensä sosiaalisen median ulkopuolella. Kiinnostava huomio on, että keskustelua käytiin huomattava määrä itse some-kohuista ja -skandaaleista yleisellä tasolla eli niistä käytiin niin sanottua metakeskustelua.
Oikeistopopulistit skandaalin silmässä
Suuri osa 2010-luvun poliittisista skandaaleista Pohjoismaissa on liittynyt oikeistopopulistiin puolueisiin. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että nämä puolueet ovat metsästäneet mediahuomiota laajentaakseen kannatustaan.
Kielitieteilijä Ruth Wodak on nimittänyt ”oikeistopopulistiseksi ikiliikkujaksi” ilmiötä, jossa oikeistopopulistit ruokkivat median kiinnostusta jatkuvilla provokaatioilla ja kohua herättävillä ulostuloilla.
Oikeistopopulististen skandaalien analysoimiseksi on hyvä hahmottaa some-viestintää. Empiirinen analyysi useassa maassa osoitti, että populistipuolueiden some-viestintä niin Twitterissä kuin Facebookissa perustui kansan itsemääräämisoikeuden korostamiseen, kansan puolustamiseen, eliitin vastustamiseen, muiden eristämiseen ja sydänmaahan vetoamiseen.
Oikeistopopulistit ruokkivat median kiinnostusta jatkuvilla provokaatioilla ja kohua herättävillä ulostuloilla.
Hyvä esimerkki oikeistopopulistisesta skandaalista ja sosiaalisesta mediasta on vuonna 2015 kansanedustaja Olli Immosen tekemä Facebook-päivitys, jossa hän unelmoi puhtaasta Suomesta ja taistelusta sen puolesta. Viesti aiheutti suuren kohun, sosiaaliseen mediaan kertyi muutamassa viikossa noin 70 000 Olli Immoseen liittyvää viestiä.
Twitterissä käytiin vilkkain keskustelu skandaalista (noin 30 000 tviittiä). Skandaalin elinkaaren mukaan viestit jakautuivat niin, että aluksi Twitter oli kiivain keskustelupaikka, mutta jo muutamassa päivässä keskusteluryhmien viestimäärät saavuttivat Twitterin. Facebookin vähäisempi viestimäärä on todennäköisesti harha, sillä Facebookista viestejä on vaikea saada tutkimustarkoituksiin.
Kuten odotettua, keskustelu polarisoitui vahvasti. Lisäksi ääneen pääsivät monet tuntemattomat keskustelijat, kun heidän tviittejään saatettiin uudelleentviitata ahkerasti.
Tässä skandaalissa toteutui hyvin sosiaalisen median logiikka. Kärjistävä päivitys sai paljon huomiota ja muiden käyttäjien vahva reagointi takasi huomion. Lisäksi sosiaalinen media yhdisti samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Myös oikeistopopulistien some-viestinnän piirteet, erityisesti itsemääräämisoikeuden, kansan ja sydänmaan puolustaminen, toteutuivat tyylipuhtaasti.
Sosiaalisen ja perinteisen median spiraali
Vaikka sosiaalisen median rooli on ollut keskeinen poliittisissa skandaaleissa, on tärkeä edelleen muistaa perinteisen uutismedian rooli. Sosiaalisen ja perinteisen median välillä on spiraalimainen vuorovaikutus.
Skandaalit voivat nousta sosiaalisesta mediasta, minkä jälkeen uutismedia nostaa skandaalin mediajulkisuuteen. Tämä taas lisää uutisten jakamista ja keskustelua sosiaalisessa mediassa, mikä yleensä tuottaa uusia uutisia. Tästä syntyy näkökulmasta riippuen nouseva tai syvenevä spiraali.
Näin tapahtui myös Olli Immosen skandaalissa ja monissa muissa. Ihmiset seuraavat uutismediaa paljon ja myös sellaista, johon eivät ilmoita luottavansa. Uutismedian seuraaminen tarjoaa polttoainetta skandaalin jatkumiseen eli uutisten kommentointiin ja jakamiseen.
Sosiaalisen ja perinteisen median välillä on spiraalimainen vuorovaikutus.
Kun asiaa tarkastellaan toimijoiden näkökulmasta, on selkeästi havaittavissa, että perinteisessä skandaalissa toimijoina ovat media ja poliitikot. Sosiaalinen media on määritelmänsä mukaisesti tuonut uuden toimijan, yleisön. Yleisöstä voi nousta yksittäisiä vaikuttajia, mutta usein sosiaalisen median käyttäjiä käsitellään massana. Varsinkin uutismediassa yleisö kehystetään toimijaksi: ”somekansa raivostui”, ”someväki tuomitsi”.
Teoreettisesti perinteisen ja sosiaalisen median suhdetta kuvaa hyvin poliittisen viestinnän tutkijan Andrew Chadwickin lanseeraama käsite hybridi mediajärjestelmä. Tässä mediajärjestelmässä perinteisen ja sosiaalisen median logiikat kohtaavat. Ne täydentävät toisiaan, mutta myös kilpailevat.
Mediamuotojen muodot ja logiikat voivat olla epätasapainoisessa suhteessa, mikä riippuu hyvin paljon skandaalin luonteesta. Joskus skandaali voi olla somevetoinen, kuten Olli Immosen tapauksessa, mutta toisinaan taas uutismedia voi olla skandaalia eteenpäin vievä voima. Tällaisia tapauksia ovat varsinkin ne, joissa uutismedia tekee paljastuksia.
Hybridissä mediajärjestelmässä perinteisen ja sosiaalisen median logiikat kohtaavat. Ne täydentävät toisiaan, mutta myös kilpailevat.
Voi myös väittää, että poliittiset skandaalit ovat kärsineet inflaation uudessa mediaympäristössä, jossa eletään jatkuvan kohun keskellä. Hybridissä mediajärjestelmässä korostuvat ääripäiden äänet. Uutismedian ja somen vuorovaikutus perustuu huomiosta kilpailemiseen, ja usein eniten julkista huomiota saavat tunteita herättävät provokaatiot ja vastakkainasettelut.
Poliittisten skandaalien lähtökohta on yhteisesti jaetuissa normeissa. Nykyinen mediaympäristö rakentaa hyvin epäyhtenäisen arvopohjan. Miten käy poliittisille skandaaleille jatkuvan somepöhinän keskellä? Mikä tulevaisuudessa enää nousee koko valtakuntaa ravisuttavaksi poliittiseksi skandaaliksi, kun kaikesta närkästytään julkisesti?
Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.
Janne Matikainen työskentelee viestinnän yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Juha Herkman työskentelee viestinnän professorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
