Suomalaisen politiikan kartaksi on nousemassa nelikenttä, jonka akseleista toinen on sosiokulttuurinen ja toinen kannattelee populismia ja teknokratiaa.
Asiantuntijat ja puolueet ovat selittäneet Sauli Niinistön ylivoimaa presidentinvaaleissa vaalien persoonakeskeisyydellä. Vasemmistopuolueiden ennätysheikkoa kannatusta on samoin selitetty näiden kyvyttömyydellä kasvattaa tai rekrytoida kiinnostavia poliittisia persoonallisuuksia. Yleinen johtopäätös on tuntunut olevan, että puoluepolitiikalla oli lopputuloksen kannalta vain vähän merkitystä.
Näin varmasti on, jos keskitytään vaalien voittajaan. Valitsijayhdistyksen ehdokas Niinistön suosio selittyy osittain juuri sillä, että hän on onnistunut esiintymään puoluepoliittisesti riippumattomana ”koko kansan presidenttinä”.
Kiinnostavinta näissä vaaleissa ei kuitenkaan ole Niinistön voitto, vaan vihreiden Pekka Haaviston ja perussuomalaisten Laura Huhtasaaren kiriminen kakkos- ja kolmossijoille. Haaviston ja Huhtasaaren nousu Niinistön keskeisiksi haastajiksi ei selity ehdokkaiden persoonallisuuksilla, vaan uusilla poliittisilla identiteeteillä, jotka ovat tulossa vasemmisto–oikeistoakselin rinnalle suomalaisen politiikan keskeisenä jakolinjana.
Haaviston ja Huhtasaaren nousu Niinistön keskeisiksi haastajiksi ei selity ehdokkaiden persoonallisuuksilla, vaan uusilla poliittisilla identiteeteillä.
Niin kutsutun sosiokulttuurisen politiikan nousu talous- ja tulonjakopolitiikan rinnalle on ollut eräs viime vuosikymmenten keskeisimmistä muutoksista länsimaiden poliittisilla kartoilla. Sosiokulttuurista politiikkaa ovat kysymykset yhteisöistä ja identiteeteistä ja niiden määrittelystä: kuka kuuluu kansalliseen yhteisöön, mitkä ovat vähemmistöjen oikeudet, millaisilla identiteeteillä on oikeus tulla tunnustetuiksi?
Sosiokulttuuristen poliittisten kysymysten nousu päivänpolitiikan agendalla hyödyttää puolueita, joiden keskeinen viesti kietoutuu juuri raja-, identiteetti- tai vähemmistökysymyksiin. Perussuomalaiset ja vihreät edustavat vastakkaisia voimia sosiokulttuurisella akselilla, mutta näiden kysymysten nousu hyödyttää molempia. Perinteiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet taas kärsivät, koska talous- ja tulonjakopolitiikka on niiden ydinaluetta.
Länsimaisten demokratioiden kaksi murrosta
Sosiokulttuurisen ja sosioekonomisen politiikan suhde alkoi muuttua 1960–70-luvuilla, kun uudet sosiaaliset liikkeet politisoivat ympäristökysymyksiä, perhe- ja lisääntymispolitiikkaa sekä vähemmistöjen oikeuksia. Osin tämä liittyi vaurauden kasvuun. Koska hyvinvointi laajeni kautta väestörakenteen, tulonjaosta keskustelemiselle oli vähemmän tarvetta.
Myös äänestäjäkunnassa tapahtui muutoksia. Perinteinen työväenluokka kutistui ja koulutettu keskiluokka kasvoi. Uusien vihervasemmistolaisten liikkeiden kannattajakunta tuli juuri arvoliberaalista keskiluokasta.
Sosiokulttuuristen poliittisten kysymysten nousu hyödyttää puolueita, joiden keskeinen viesti kietoutuu juuri raja-, identiteetti- tai vähemmistökysymyksiin.
Perinteisille puolueille tilanne merkitsi kilpailua äänestäjistä. Keskustavasemmisto reagoi mukautumalla. Luokkapolitiikan painoarvo sosiaalidemokraattisten puolueiden poliittisessa viestissä väheni ja puhe arvokysymyksistä lisääntyi.
Samalla perinteinen työväenluokka, jolle tulonjakokysymykset olivat edelleen tärkeitä, jäi vähemmälle huomiolle. Keskustavasemmiston käänne jätti arvokonservatiiviset työväenluokkaiset äänestäjät vaille edustusta.
Tähän rakoon oikeistoradikaalit populistipuolueet 1980–90-luvulta alkaen iskivät. Ne mobilisoivat työväenluokkaa vetoamalla juuri sen arvokonservatismiin. Oikeistopopulistit pukivat tulonjakokiistat etnosentriseen kaapuun. Sinikaulustyöpaikkojen vähenemisestä voitiin syytää esimerkiksi itäeurooppalaisia vierastyöläisiä.
Oikeistopopulismi nousi 90-luvulta alkaen samaan aikaan, kun talouspolitiikassa uusliberalismi valtasi alaa. Valtavirtapuolueet oikealta vasemmalle hyväksyivät neoliberaalin konsensuksen, joka tarkoitti globalisaatiota, markkinoiden avaamista ja talouspoliittisen ohjauksen vähenemistä. Talouspolitiikassa alkoi vallita vaihtoehdottomuuden konsensus ja ulkoisen vihollisen etsimisestä tuli hyväksytty tapa reagoida kurjuuteen kotimaassa.
Suomalainen vastademokratia
Suomen presidentinvaalien tulos kertookin kahtalaisesta ilmiöstä. Yhtäältä sosiokulttuurisen politiikan noususta, joka hyödyttää vihreitä ja perussuomalaisia, ja toisaalta vasemmiston ahdingosta. Sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto ovat tulonjakokysymyksiin keskittyvän politiikan kantajia. Kun tulonjakopolitiikasta tulee vaihtoehdotonta, vasemmiston tehtävä vaikeutuu.
Vasemmiston identiteetti onkin pahasti hukassa. Vaalivalvojaispuheessaan vasemmistoliiton ehdokas Merja Kyllönen vakuutti puolueensa keskittyvän nyt vahtimaan, että valittu presidentti lunastaa lupauksensa rauhan, ympäristön ja tasa-arvon eteen tehtävästä työstä. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Antti Rinteen suusta on kuultu vastaavanlaista.
Millaisesta demokratiasta on kyse, kun vasemmistopuolueet alkavat nähdä roolinsa vallan vahtikoirana, eivät sen käyttäjänä?
Millaisesta demokratiasta on kyse, kun vasemmistopuolueet alkavat nähdä roolinsa vallan vahtikoirana, eivät sen käyttäjänä? Kirjassaan Vastademokratia politiikan teoreetikko Pierre Rosanvallon puhuu pysyvän epäluottamuksen demokratiasta, jossa progressiivisuuden on korvannut estäminen.
Kansanvallan käyttämisestä tulee valtaa torjua, ei niinkään valtaa luoda uutta sosiaalisen toiminnan kautta. Rosanvallon toteaa myös, että reaktiivisen torjuntavoiman käyttäminen on paljon helpompaa kuin proaktiivinen toiminta. Proaktiivinen sosiaalinen toiminta näet vaatii vision, yhteisen tavoitteen, jonka taakse mobilisoida joukkovoimaa. Sellainen tavoite taitaa suomalaiselta vasemmistolta puuttua.
Populistipuolueille vastademokratia sopii. Niille on tyypillistä tyytyä osoittamaan valtavirtapuolueiden vikoja, ei todellisten vaihtoehtojen luominen. Huoleen on syytä silloin, jos näköalattomasta estämisestä tulee keskeinen strategia myös perinteisille puolueille.
Populismin vastakohta on visio
Mistä siis vastalääke populismille, joka ulottuu jo perinteisiin puolueisiin? Politiikan tutkija Benjamin Moffitin mukaan populismin vastakohta on teknokratia eli neutraalina näyttäytyvä asioiden hoito. Populismin ja teknokratian vastakkainasettelu kuvaa viime vuosikymmenen eurooppalaista politiikkaa hyvin. Myös Suomen presidentinvaaleissa nähtiin Niinistö neutraalina, ei-puoluepoliittisena koko kansan vaihtoehtona.
Nykypolitiikan ongelmana on visioiden ja joukkovoiman eriytyminen.
Populismin todellinen vaihtoehto on visio, jonka takana on joukkovoimaa. Siis sama resepti, joka siivitti nykyisten puolueiden taustalla olleita kansanliikkeitä 1900-luvun alussa.
Nykypolitiikan ongelmana on visioiden ja joukkovoiman eriytyminen. Esimerkiksi Euroopan komissiolla on visioita, mutta ei demokraattista mandaattia. Oikeistopopulisteilla on yhä suurempi mandaatti, muttei progressiivista visiota. Suomalainen politiikka kaipaa kipeästi puoluetta, jolla on molemmat. Visiosta on kuitenkin aloitettava.
Jos perinteiset oikeisto- ja vasemmistopuolueet alkaisivat asettua populismi–teknokratia-akselille, olisi maahamme syntymässä uusi nelijakoinen poliittinen kartta.
Yhtäällä on sosiokulttuurinen akseli, jolla vihreät edustavat liberaalia ja perussuomalaiset autoritatiivista ääripäätä. Toisaalla on populismi–teknokratia-akseli, jossa kulloinkin hallituksessa olevat puolueet näkevät roolinsa pragmaattisina asioiden hoitajina ja oppositiossa olevat puolueet niiden ärhäköinä vastustajina, kansanvallan vahtikoirina.
Talouspolitiikka on liian tärkeä asia jätettäväksi teknokraateille ja populisteille. Kuten Thomas Piketty muistuttaa, tulonjako-oikeudenmukaisuus on edelleen ennen kaikkea kansallinen kysymys. Puolueet käyttävät talouspoliittista valtaa, jonka tulisi perustua selkeille visioille hyvinvoivasta, oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.
VTT Sanna Salo tutkii Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella oikeistopopulismin ja luokkapolitiikan suhdetta Pohjoismaissa.
