Tulevien sukupolvien intressit demokraattisessa päätöksenteossa – Politiikasta

Tulevien sukupolvien intressit demokraattisessa päätöksenteossa

Lukuaika: 6 min. 

Nykymuotoiset edustuksellisen demokratian instituutiot ja käytännöt eivät välttämättä ole omiaan lievittämään yksilöpäätöksenteon lyhytjänteisyyteen vaikuttavia vinoutumia. Mahdollinen ratkaisu olisi demokraattisen deliberaation eli puntaroivan keskustelun roolin vahvistaminen.

Demokratian ajatellaan usein olevan sidoksissa johonkin tiettyyn maantieteelliseen alueeseen, valtioon tai vaikkapa kuntaan, jonka asukkaita poliittiset päätökset sitovat. Demokratiassa edellytetään, että päätöksentekoon voivat vaikuttaa (lähes) kaikki ne, joita poliittiset päätökset sitovat.

Kuitenkin monet demokratiateoreetikot ovat esittäneet, että tämä niin sanottu sitovuusperiaate (all bound principle) voi johtaa hyvinkin epäoikeudenmukaisiin päätöksiin sellaisten ihmisten kannalta, joihin päätökset vaikuttavat, mutta jotka eivät itse pääse vaikuttamaan päätöksentekoon.

Nykyisessä keskinäisriippuvaisessa maailmassa poliittisilla päätöksillä on useinkin valtioiden rajoja ylittäviä vaikutuksia. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka teollisuusmaiden hallitusten tekemät yritysverotusta ja energiapolitiikkaa koskevat päätökset.

Onkin esitetty, että demokraattisen päätöksenteon oikeudenmukaisuus ja hyväksyttävyys edellyttäisivät, että kaikki päätöksen vaikutuspiirissä olevat ihmiset voisivat osallistua niiden tekemiseen. Niin sanottu vaikutusperiaate (all affected principle) onkin yksi keskeisimmistä normatiivisista perusteluista sille, että tarvitaan kansainvälisen tai kenties globaalin demokratian instituutioita käsittelemään valtioiden rajojen ylittäviä poliittisia kysymyksiä.

Tulevien sukupolvien intressit poliittisessa päätöksenteossa

Maantieteellisen ulottuvuuden lisäksi poliittisilla päätöksillä on myös ajallinen ulottuvuus, ja päätösten vaikutukset ulottuvat vaihtelevassa määrin tulevaisuuteen. Näin ollen vaikutusperiaate koskee myös tulevaisuuden intressejä, omia ja jälkeläistemme.

Vaikutusperiaate koskee myös tulevaisuuden intressejä, omia ja jälkeläistemme.

Pitkän tähtäimen päätöksenteon edellytyksenä on siis se, että päätöksentekijät pystyisivät ottamaan huomioon päätösten vaikutukset tällä hetkellä elävien ihmisten lisäksi myös tulevien sukupolvien kannalta. Toisinaan pitkäjänteinen päätöksenteko edellyttäisi myös uhrausten tekemistä tulevaisuuden ihmisten hyvinvoinnin takia.

Sukupolvien välistä suhdetta voisi kuvata seuraavan jokivertauksen avulla. Se, mitä joen yläjuoksulla elävät ihmiset laskevat jokeen, voi vaikuttaa joen alajuoksulla elävien ihmisten elämään. Vaikutussuhde on kuitenkin yksisuuntainen, sillä alajuoksulla elävien ihmisten toimet eivät samalla tavalla vaikuta yläjuoksulla elävien ihmisten elämään. Vastaavasti meidän tekemämme päätökset vaikuttavat tulevaisuuden ihmisten elämään, mutta he eivät pysty vaikuttamaan meidän elämäämme.

Yksilöiden ja yhteiskunnallisen päätöksenteon lyhytjänteisyyteen vaikuttaa kaksi erillistä, tosin käytännön tasolla monin tavoin toisiinsa yhteen kietoutunutta, inhimillisen päätöksenteon ongelmaa. Ensimmäinen niistä on luonteeltaan kognitiivinen, ja se koskee ihmisten kykyä hahmottaa päätösten seurauksia pidemmällä aikavälillä. Tätä voisi kutsua myös likinäköisyyden eli myopian ongelmaksi.

Pitkän tähtäimen päätökset ovat erityisen alttiitta niille inhimillisen päätöksenteon ja järkeilyn vinoumille, joita on havaittu esimerkiksi psykologisissa tutkimuksissa. Ihmisillä on taipumus painottaa tämänhetkisiä hyötyjä tulevaisuuden intressien sijaan.

Lisäksi poliittisessa päätöksenteossa pitäisi osata huomioida myös muiden päätösten vaikutuspiirissä olevien ihmisten intressejä. Tämä voi olla erityisen haastavaa tulevien sukupolvien tapauksissa, koska nämä eivät vielä ole edes olemassa.

Toinen pitkän aikavälin päätöksenteon ongelma taas on luonteeltaan enemmänkin motivationaalinen, sillä se koskee ihmisten kykyä sitoutua pitkällä aikavälillä hyödyllisiin päätöksiin. Tätä voisi kutsua tahdon heikkouden eli akrasian ongelmaksi. Yksilötasolla ongelma on tuttu kaikille elämäntaparemonttia yrittäneille.

Tulevaisuuden ihmiset eivät ole identifioitavissa, mikä heikentää ihmisten kykyä kokea empatiaa heitä kohtaan.

Ryhmätasolla tämä ongelma monimutkaistuu entisestään, sillä siihen liittyy myös kollektiivisen toiminnan ongelmia. Miten varmistaa se, että muutkin ovat sitoutuneet ryhmän yhdessä sopimiin päämääriin? Lisäksi tulevaisuuden ihmiset eivät ole identifioitavissa, mikä heikentää ihmisten kykyä kokea empatiaa heitä kohtaan.

Kokeellisessa tutkimuksessa on havaittu, että ihmiset lahjoittavat rahaa todennäköisemmin identifioitavalle uhrille kuin tilastolliselle uhrille. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla vastakkain ovat tämänhetkiset, konkreettiset uhraukset ja tulevaisuuden ihmisten abstraktit hyödyt.

Lyhytjänteisyyden ongelma edustuksellisissa demokratioissa

Poliittinen päätöksenteko on jo lähtökohtaisesti tulevaisuuteen suuntautunutta. Hyvän lainsäädäntötavan periaatteisiin kuuluu, että pyritään ratkaisuihin, jotka kestävät aikaa. Erityisesti perustuslakien ajatellaan määrittävän poliittisten instituutioiden rakenteet ja valtasuhteet vuosikymmeniksi eteenpäin.

Poliittinen päätöksenteko on jo lähtökohtaisesti tulevaisuuteen suuntautunutta.

Myös esimerkiksi julkisia budjetteja ja velanottoa koskevilla päätöksillä on usein kauaskantoisia seurauksia. Kaikkein dramaattisimpia pitkän aikavälin päätöksenteon kannalta ovat kenties energia- ja ilmastopolitiikkaa tai ydinjätteen sijoittamista koskevat päätökset. Tällaisten päätösten materiaaliset vaikutukset ulottuvat hyvin pitkälle tulevaisuuteen, minkä vuoksi asianosaisia ovat myös kaukana tulevaisuudessa elävät ihmiset.

Kun tarkastellaan poliittista päätöksentekoa, yksilöiden käyttäytymistaipumusten lisäksi on otettava huomioon myös poliittisten instituutioiden vaikutukset. Edustuksellisen demokratian ongelmana on pidetty vaalikausia, jotka näyttäisivät rajoittavan edustajien aikajännettä. Vaalit luovat poliitikoille kannustimia toimia siten, että he saavat mobilisoitua uudelleenvalintaan tarvittavan kannatuksen äänestäjien keskuudessa.

Toisinaan tällainen mobilisaatio näyttää johtavan politiikkalinjauksiin, joissa korostuvat ehdokkaiden potentiaalisten äänestäjien lyhyen aikavälin hyödyt muiden ryhmien tai tulevien sukupolvien kustannuksella. Tällaisten mekanismien on arvioitu olevan esimerkiksi joidenkin julkistalouden kestävyysongelmien taustalla, kun poliitikot pyrkivät ”ostamaan” äänestäjien kannatusta näitä miellyttävillä poliittisilla päätöksillä.

Poliittisen käyttäytymisen tutkimuksessa on lisäksi havaittu jännite poliittisen osallistumisen ja demokraattisen deliberaation eli harkitsevan keskustelun välillä. Politiikan tutkija Diana Mutzin mukaan poliittisen erimielisyyden kohtaaminen päivittäisessä kanssakäymisessä laajentaa ihmisten ymmärrystä eri poliittisista näkökulmista. Toisaalta erimielisyyden kohtaaminen voi Mutzin mukaan johtaa myös poliittiseen passiivisuuteen.

Vuorovaikutus poliittisesti samanmielisten kanssa sen sijaan näyttäisi aktivoivan ihmisiä, mutta keskustelu samalla tavalla ajattelevien muodostamissa ”kuplissa” lisää poliittisen polarisaation riskiä. Keskustelukuplat ovat myös otollinen ympäristö tosiasioita koskevien virhekäsitysten vahvistumiselle, mikä edelleen voi vaikeuttaa pitkän tähtäimen päätöksentekoa.

Institutionaaliset ratkaisut päätöksenteon lyhytjänteisyyden ongelmaan

Edustuksellisissa demokratioissa on pyritty löytämään erilaisia ratkaisuja lyhytjänteisyyden ongelmaan. Demokraattisen päätöksenteon laatuongelmiin esitetään usein ratkaisuksi puolueettomien asiantuntijoiden vallan kasvattamista. Asiantuntijoilla on toki välttämättä roolinsa nykyisissä monimutkaisissa yhteiskunnissa ja niiden poliittisessa päätöksenteossa.

Asiantuntijoiden kasvava rooli voi olla kuitenkin ongelmallista demokratian kannalta, sillä asiantuntijuutta korostavat puhetavat voivat sulkea pois joitakin muita relevantteja näkökantoja. Lisäksi asiantuntijuuden korostuminen päätöksenteossa voi johtaa päätöksenteon hyväksyttävyys- eli legitimiteettiongelmiin.

Asiantuntijoiden kasvava rooli voi olla kuitenkin ongelmallista demokratian kannalta.

Tällaisista legitimiteettiongelmista näyttäisikin olevan merkkejä edustuksellisissa demokratioissa. Oireellisia ilmiöitä ovat asiantuntijoiden aseman kyseenalaistaminen julkisessa keskustelussa sekä asiantuntijoiden harjoittaman poliittisen diskurssin ja julkisen keskustelun eriytyminen.

Päätöksenteon tulevaisuusulottuvuutta on pyritty vahvistamaan myös uudenlaisten instituutioiden avulla. Tällaisia instituutioita ovat esimerkiksi tulevaisuuden intressien asiamiehet ja edustajat sekä suomalainen tulevaisuusvaliokuntajärjestelmä.

On myös ehdotettu sellaisia institutionaalisia järjestelyjä, joissa osa kansanedustajien paikoista varattaisiin tulevien sukupolvien edustajille. Tällaisten uudenlaisten instituutioiden riskinä on, että ne joko jäävät hampaattomiksi tai niiden demokraattinen hyväksyttävyys eli legitimiteetti on kyseenalaista.

Puntaroiva kansalaiskeskustelu päätöksenteon pitkäjänteisyyden edistäjänä?

Nykymuotoiset edustuksellisen demokratian instituutiot ja käytännöt eivät siis ole välttämättä omiaan lievittämään yksilöpäätöksenteon lyhytjänteisyyteen vaikuttavia vinoutumia. Mahdollinen ratkaisu olisi demokraattisen deliberaation eli puntaroivan keskustelun roolin vahvistaminen. Puntaroivan keskustelun periaatteita toteutetaankin joissakin edustuksellisen demokratian instituutioissa, kuten eduskunnan valiokunnissa tai lainvalmistelussa käytetyissä komiteoissa.

Deliberatiivisen keskustelun edistäminen olisikin demokraattisesti legitiimi tapa lisätä päätöksenteon pitkäjänteisyyttä. On kuitenkin syytä vielä tarkemmin käsitellä sitä, miksi ja minkälaisen deliberaation voidaan olettaa edesauttavan pitkäjänteistä päätöksentekoa.

Demokraattisessa deliberaatiossa ovat edustettuina erilaiset näkökulmat, joten keskusteluun osallistuvien ihmisten on pyrittävä ajattelemaan eri vaihtoehtoja myös muiden kannalta. Näin ollen heidän on pyrittävä laajentamaan ajattelunsa horisonttia ja esittämään argumentteja, jotka ovat kaikkien päätöksen vaikutuspiirissä olevien ihmisten hyväksyttävissä.

Tutkimukset deliberatiivisista kansalaisfoorumeista vahvistavatkin, että poliittinen keskustelu erilaisia näkökulmia edustavien yksilöiden välillä parantaa poliittista tietämystä ja ymmärrystä. Myös sosiaalipsykologiset tutkimukset osoittavat, että puntaroivaan keskusteluun liittyvät perustelun vaatimus ja palautteen mahdollisuus ovat tehokkaita tapoja oikoa yksilöiden järkeilyn vinoutumia.

Edelleen voidaan kysyä, miten deliberaatio tulisi järjestää ja keiden keskusteluihin pitäisi osallistua. Usein ajatellaan, että deliberaation tulisi tapahtua kansanedustajien tai vaikkapa eri sidosryhmien edustajien keskuudessa. Vapaalla kansalaisdeliberaatiolla voisi olla kuitenkin erityisesti potentiaalia parantaa päätöksenteon laatua.

Kun keskustelijat eivät ole tilivelvollisia joillekin tietyille ihmisryhmille, heidän on mahdollista vapaammin puntaroida argumentteja ainoastaan niiden ansioiden perusteella.

Deliberatiivisen keskustelun tiedollisten hyötyjen voi nimittäin olettaa olevan suurempia silloin, kun keskustelijat eivät toimi jonkin ryhmittymän, esimerkiksi äänestäjäkunnan tai eturyhmän jäsenten, edustajina. Kun keskustelijat eivät ole tilivelvollisia joillekin tietyille ihmisryhmille, heidän on mahdollista vapaammin puntaroida argumentteja ainoastaan niiden ansioiden perusteella. Myös tulevien sukupolvien intressien painoarvo korostuu tämän tyyppisessä keskustelussa, ne nousevat todennäköisemmin esille ja otetaan paremmin huomioon.

Jotkut teoreetikot ovatkin esittäneet, että vapaassa kansalaisdeliberaatiossa tulevien sukupolvien intressit tulisivat edustetuiksi ilman, että niille on määrätty jotain tiettyä edustajaa. Vaikka teoreettisesta näkökulmasta väite näyttäytyy uskottavana, se vaatii tarkempaa empiiristä tutkimusta.

Käytännön deliberatiivisissa prosesseissa tulevien sukupolvien ”äänet” eivät välttämättä tule kovin hyvin kuulluiksi. Lisäksi joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kansalaisdeliberaatioiden rooli on toistaiseksi ollut heikko edustuksellisissa demokratioissa.

Näin ollen tulisi pohtia myös sitä, miten kansalaisdeliberaatioita voisi mielekkäällä ja vaikuttavalla tavalla yhdistää olemassa oleviin edustuksellisen demokratian prosesseihin. Muun muassa näitä teemoja tutkitaan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa (PALO) -hankkeessa (2017–2021).

Maija Setälä on yleisen valtio-opin professori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. Realismin nimessä on huomautettava, että tämä Setälän ehdottama demokraattinen deliberaatio (tai deliberatiivinen demokratia) soveltuu varsin huonosti nykyiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin vihapuhehysterioineen.

    Tuo viimeksi mainittu ilmiöhän jo sulkee jokseenkin kategorisesti pois mahdollisuuden ensin mainittuun.

  2. Ove Stenmark 6.2.2018 at 19:35

    Amerikan Yhdysvaltojen perustajaisät ratkaisivat jo tämän ongelman. Perustuslaki on pitkäjänteinen, poliitikot ovat vaihdettavissa. Demokratian tarkoitus on rajoittaa yksilön poliittista valtaa, varsinkin diktaattorin taipumuksia omaavien. Vaikka parlamentilla on demokratiassa suurin valta, sillä ei ole yhteiskunnassa kaikki valta. Puntarointi liittyy asioihin, demokratia sääntöihin.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*