Propagandan ja disinformaation määrittelystä

Ukrainan sotaa ja yleisemmin Venäjän ulkopolitiikan suuntaa koskeva kotimainen keskustelumme on ehkä jälleen tulossa eräänlaiseen käännekohtaan. Osittain sattumanvaraisesti julkisuuteen poimitut pohdiskelut Ukrainan sodan propagandasta ja disinformaatiosta ovat vaihtuneet keskusteluksi infosodasta niin Ukrainassa kuin Suomessa.

Tästä käänteestä voidaan näkökulmasta riippuen kiittää tai syyttää sotatieteiden tohtori Saara Jantusen teosta Infosota (Otava, 2015). Jos infosota-termi on kristallinkirkas sotatieteissä, se ei ole vielä vakiintunut osaksi suomalaista ulkopolitiikasta käytyä keskustelua.

Mutta pitäisikö sen olla? Mitkä ovat tämän käsitteen vahvuudet tai heikkoudet selitettäessä ajankohtaista ilmiötä ja sen merkitystä Suomelle? Ainakin näistä kysymyksistä meidän tutkijoiden ja muiden aiheesta kiinnostuneiden tulisi keskustella.

Jantunen tuo kirjassaan hyvin esiin nimenomaan sotatieteiden näkökulman hybridisotaan ja informaatiosodankäyntiin. Kirjaa lukiessa jäin kuitenkin pohtimaan erityisesti propagandan ja disinformaation käsitteiden määrittelyä ja niihin sisäänrakennettuja oletuksia tarkasteltavasta ilmiöstä.

Orwellin ja Arendtin perintö

Jantusen kirjassa tarkastellaan pääosin Venäjän tuottamaa propagandaa/disinformaatiota osana informaatiosotaa sen kolmella eri tasolla: strategisessa, operatiivisessa ja taktisessa mielessä (ss. 42-45). Käytännössä tämä tarkoittaa informaatiosodankäynnin rinnastamista ”vihamieliseen vaikuttamiseen” (s. 61).

Kirjan perusteesi onkin, että Suomeen kohdistuva vihamielinen vaikuttaminen on Venäjän intressien mukaista (tai pyrkii edistämään Venäjän intressejä) ja sitä ”resonoidaan” niin vilpittömästi (eli asiaan uskoen), puolihuolimattomasti kuin ammattimaisestikin.

Jantusen kirjassa propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan nähdäkseni synonyymeinä (kappale 4). Valkoisella propagandalla/disinformaatiolla tarkoitetaan ”valikoivaa totuutta” ja sen tarkoituksena on ihmisten tilannekuvaa ja maailmankuvaa yksipuolistamalla luoda ”vääristynyt käsitys todellisuudesta” (s.141).

Tässä yhteydessä olisi voinut mainita muun muassa George Orwellin havainnot ja Hanna Arendtin tutkimukset siitä, miten käsitteitä manipuloimalla voidaan hallita ihmisten ymmärrystä maailmasta. Toinen propagandan/disinformaation laji – harmaa propaganda – on yhdistelmä totuutta ja valhetta, ja Jantusen mukaan ”yhtä yleinen kuin tilannekuvan vääristäminen valikoituneella informaatiolla” (s.141).

Kolmas tyyppi eli täysin valheellinen tieto on ”mustaa propagandaa”. Jantunen väittää suoraan tai epäsuorasti, että suurin osa Venäjän tuottamasta propagandasta on tätä kolmatta tyyppiä. Disinformaation määritteleminen ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi” ei sinänsä ole harhaanjohtavaa, vaan hyvinkin perusteltua informaatiosodankäynnin kontekstissa. Sikäli kirjan viesti on johdonmukainen. Mutta propagandalla ja disinformaatiolla on muitakin tehtäviä, jotka jäävät näkökulman rajauksen vuoksi osittain käsittelyn ulkopuolelle.

Yhdysvaltalaista propagandatutkimusta

Jantusen kirjassa hahmottelema tutkimustehtävä muistuttaa muun muassa 1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa tehtyjä tutkimuksia neuvostopropagandasta. Lähtökohtana näissä tutkimuksissa oli, että propaganda ja disinformaatio heijastivat Neuvostoliiton intressejä ja pyrkimystä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, yksittäisiin poliitikkoihin ja sitä kautta Yhdysvaltain hallituksen linjaan.

Tutkimuksissa paljastettiin esimerkiksi se, miten Neuvostoliitto pyrki hyötymään AIDS-epidemian puhkeamisesta tuottamalla disinformaatiota, jonka mukaan syypäänä epidemiaan olivat yhdysvaltalaiset tiedemiehet (CIA). Kun kävi ilmeiseksi, että epidemialta suojautuminen vaatii yhteistyötä samaisten tiedemiesten kanssa, disinformaatiokampanjointi vähitellen lopetettiin.

Kampanjan jatkuminen yhteistyöpyrkimysten ohella kertoi tutkimuksen tekijöiden mukaan disinformaatio-operaatioiden merkityksestä Neuvostoliiton ulkopolitiikan keinovalikoimassa. Tutkimusprojekti tuotti tietoa nimenomaan propagandan operatiivisista käytännöistä ja rakenteista sekä niiden yhteyksistä Neuvostoliiton strategisiin päämääriin.

Projektin tuottamista raporteista on ollut hyötyä hahmottaessani Venäjän nykyisten toimien historiallista taustaa. Epäilemättä projektissa tutkittu ilmiö olisi nimetty informaatiosodaksi, mikäli kyseinen käsite olisi ollut yleisesti käytössä tuohon aikaan. Mutta ilman termin käyttöäkin ja pelkästään tutkimuksen perusteella saa hyvän käsityksen siitä, miten Neuvostoliitto pyrki ”aktiivisilla toimilla” (aktivnye meropriyatiya) edistämään strategisia intressejään maailmalla.

Haluan tällä esimerkillä tuoda esiin sen itsestäänselvyyden, että kyseessä olevaa ilmiötä voi tutkia ilman sen nimeämistä ”informaatiosodaksi”. Onhan kyse ennen kaikkea sotatieteiden tieteenalaan 1990-luvun kuluessa vakiintuneesta käsitteestä.

Parhaillaan on kuitenkin käynnissä laaja keskustelu siitä, miten eri tieteenaloilla jo vakiintuneita käsitteitä ja ehkä vastikään keksittyjä selitysmalleja olisi parasta soveltaa tämän ilmiön tutkimuksessa. Itse näen, että ”strategisen hämäyksen” käsite antaa hyvät lähtökohdat Venäjän toiminnan suunnan ja merkityksen ymmärtämiselle. Kyse ei ole vain sattumanvaraisesta reagoinnista, vaikka improvisointi sinänsä kuuluu asiaan, vaan strategisten intressien edistämisestä propagandan ja disinformaation keinovalikoiman avulla.

Käsitteiden moninaisuus

Jotta voi ymmärtää ”strategisen hämäyksen” logiikkaa, on mielestäni kuitenkin välttämätöntä laajentaa propagandan ja/tai disinformaation käsitteiden määrittelyä. Nimittäin jos propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan pelkästään akseleilla totuus/valhe tai vihamielinen/neutraali/myötämielinen, jää käsitteen määrittelystä puuttumaan tärkeä osatekijä: propagandan tehtävä (rationaalisen) ajattelun rakenteiden horjuttamisessa ja sitä kautta päätöksenteon estämisessä ja ohjailussa (ks. Pomerantsev 2014).

Tähän problematiikkaan kiinnitti huomiota Cambridgen yliopiston kokeellisen psykologian professori F. C. Bartlett.  Vuonna 1942 julkaistussa kirjassaan Political Propaganda Bartlett määritteli propagandan seuraavasti:

An attempt to influence opinion and conduct – especially social opinion and conduct – in such a manner that the persons who adopt the opinions and behaviour indicated do so without themselves making any definite search for reasons.

Bartlettin analyysi Stalinin Venäjän, Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian tuottaman propagandan vahvuuksista ja erityispiirteistä on kiinnostavaa luettavaa edelleen. Yalen yliopiston professori Jason Stanley ei viittaa Bartlettiin hiljattain julkaistussa teoksessaan How Propaganda Works (2015), mutta määrittelee propagandan samalla tavalla pyrkimykseksi manipuloida rationaalista päätöksentekoa päämääränä lopettaa keskustelu asiasta (“manipulation of the rational will to close off debate”).

Propaganda vastakkainasetteluna

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna propagandan (ja/tai disinformaation) tehtävänä on saada kansalaiset toimimaan (kirjaimellisesti: ryntäämään kohti toimintaa) ajattelematta, siis punnitsematta ensin eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi käsitteen ”Donetskin kansantasavalta” systemaattinen käyttö Venäjän mediassa (ei niinkään virallisissa lausunnoissa) on tuottanut tehokkaan ”spiraali-ilmiön”: täysin marginaalisesta ja epämääräisestä ryhmästä on luotu mielikuva enemmistönä ja sitä kautta on suoraan ja epäsuorasti edistetty Ukrainan sisäisen tilanteen kärjistymistä ja myöhemmin vaikeutettu Minskin sopimusten täytäntöönpanoa.

Venäjän mediassa ja jopa virallisissa lausunnoissa käytetään myös ahkerasti käsitettä ”Venäjän-vastainen” (anti-Russian) teoista tai ihmisistä, joiden katsotaan suuntautuvan Venäjän intressejä vastaan. Tämän voi toki tulkinta ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi”, mutta olennaista on huomata, että tekojen ja näkökulmien luokittelu vastakohtapareiksi vaikeuttaa keskustelemista itse asiasta. Tämän huomion toki myös Jantunen tekee kirjassaan koskien Venäjän toimintaa.

Toisaalta soveltamalla Bartlettin ja Stanleyn käyttämää propagandan käsitettä vältetään ilmiön yksinkertaistaminen vastakkainasettelun kautta. Propagandalla ja disinformaatiolla voidaan murtaa (rationaalisen) ajattelun rakenteita, ja kuten Ukrainan sodan yhteydessä on moneen kertaan todettu, luoda hyvinkin konkreettisia kehyksiä ”aktiiviselle toiminnalle” (aktivnye meropriyatiya).

Aina ei hämäyksen toteuttamiseen edes tarvita uudissanoja saati trolliarmeijaa, vaan ihmisten väärinymmärrystä tilanteesta voidaan rakentaa kielioppisääntöjä hienosäätämällä. Esimerkiksi käyttämällä järjestelmällisesti muotoa na Ukraine (eikä v Ukraine) luodaan mielikuva Ukrainasta alueena eikä valtiona.

Tässäkin tapauksessa sen selittäminen, miten ”hyppy” yksittäisestä puheaktista voi tietyissä olosuhteissa tuottaa (maailman)politiikkaa (Ukrainan valtion olemassaolon horjuttaminen), edellyttää aputeorioiden käyttöä. Tällaisena voi toimia Jantusen mainitsema Baudrillardin ”hypertodellisuuden” teoria tai muut sosiaalisen todellisuuden rakentumista selittävät teoriat.

Näitä teorioita tarvitaan paitsi propagandan ja disinformaation vaikutusten ymmärtämiseksi myös sen selittämiseen, miten ja miksi ”Paasikiven-Kekkosen linja” on edelleen käypää tavaraa suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa. Retorinen heitto ”Kekkonen on kuollut” ei sitä yksinään tee.

Päätänkin tämän kirjoituksen toiveeseen, että jatkamme keskustelua propagandan ja disinformaation käsitteistä sekä niiden käytön maailmanpoliittisesta merkityksestä eri tieteenalojen välillä. Nähdäkseni edessämme on aidosti monitieteinen ongelma, jonka ratkaisemisen avaimet ovat yhteistyössä.

Lähteet

Bartlett, F.C. (1942). Political Propaganda. Cambridge: Cambridge University Press.

Stanley, Jason (2015). How Propaganda Works. Princeton: Princeton University Press.

Pomerantsev, Peter (2014). Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of New Russia. Public Affairs.