Hallituksen päätöstä sulkea Suomen ja Venäjän välinen maaraja on perusteltu vetoamalla turvallisuusnäkökulmiin. Samalla päätös on heikentänyt pakolaisten oikeuksia ja aiheuttanut vakavan uhan ihmis- ja perusoikeuksien toteutumiselle.
Syksyllä 2023 Suomen hallitus teki historiallisen päätöksen sulkea Suomen ja Venäjän välinen maaraja. Päätöksen perusteena oli aluetta jo kuukausien ajan vaivannut “sääntöjenvastainen” maahantulo. Rajaliikenne vilkastui elokuun aikana, ja marraskuun loppuun mennessä Suomeen oli saapunut itärajan kautta jo lähes tuhat kolmannen maan kansalaista.
Tilannetta hankaloitti se, että maahantulijoiden kasvaneen määrän katsottiin olevan Venäjän hallituksen tietoisesti masinoima ilmiö. Monet rajalle saapuneista henkilöistä olivat kotoisin maantieteellisesti kaukaisista valtioista, ja heidän arvioitiin käyttäneen Venäjää läpikulkumaana matkalla Suomeen. Huolta herätti erityisesti tapa, jolla venäläisviranomaisten katsottiin “ohjanneen” tulijoita rajan yli.
Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.
Kuten sarjan ensimmäisessä osassa totesin, turvallistamisteoria ei ota niinkään kantaa siihen, ovatko jotkin tietyt turvallisuusuhat todellisia vaiko eivät. Huomio on ennemminkin niissä tavoissa, joilla puhujat pyrkivät vakuuttamaan yleisön näiden uhkien olemassaolosta ja oikeuttamaan niiden neutralisoimiseksi käytetyt keinot.
Keskityn tässä sarjan toisessa osassa niihin oikeudellisiin ja muihin näkökulmiin, jotka ovat jääneet Suomessa parhaillaan käytävän turvallistamiskeskustelun jalkoihin. Se on jatkoa aiemmalle keskustelulle Suomeen itärajan kautta tulleista turvapaikanhakijoista kansallisena turvallisuusuhkana.
Turvallisuutta, mutta millä hinnalla?
Turvallistaminen nojaa käsitykseen havaittujen uhkien todellisuudesta ja välittömyydestä. Niiden neutralisoimiseksi ehdotetaan usein päättäväisiä, nopeita ja jopa radikaaleja toimia, joiden toteuttaminen edellyttää normaalien päätöksentekoprosessien sivuuttamista.
Kuten tutkija Mikko Poutanen huomauttaa, lopputuloksena on paradoksaalinen tilanne, jossa uhattuina ovat juuri ne demokraattisen yhteiskunnan keskeiset piirteet, joita turvallistamisella alun perin väitettiin suojeltavan.
Itärajan kontekstissa tämä näkyy hämärtyneenä käsityksenä ei vain hallituksen toimien moraalisesta oikeutuksesta, vaan myös niiden oikeudellisuudesta.
Mediassa haastateltujen rajaviranomaisten mukaan konkreettiseksi haasteeksi itärajalla muodostui lähinnä se, että Venäjän viranomaiset olivat muuttaneet toimintaansa ja sallivat nyt pääsyn Suomen rajalle ilman passia tai viisumia. Aiemmin maasta poistuminen oli edellyttänyt asiaankuuluvien matkustusasiakirjojen esittämistä.
Hallituksen aihetta koskevissa ulostuloissa tämä tulkittiin Venäjän aggressioksi ja yhdistettiin sekaannuksen ja ristiriitojen aiheuttamiseen tähtäävään hybdiridivaikuttamiseen.
On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka Venäjän viranomaisten toiminta oli tavallisuudesta poikkeavaa, se ei ollut itsessään mitenkään laitonta. Kuten professori Martin Scheinin huomauttaa, “kysymys ei ole laittomista vaan laillisista rajanylityksistä.” Oikeus poistua maasta on ihmisoikeus, eikä Venäjällä ei ole mitään velvoitetta – tai edes oikeutta – estää turvapaikanhakijoiden siirtyminen Suomen rajalle.
Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.
Suomella sen sijaan on velvollisuus vastanottaa ja käsitellä sille tehdyt turvapaikkahakemukset. Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.
Hallituksen toimissa nämä kansainväliset sitoumukset ovat pitkälti jääneet turvallisuusnäkökulmien jalkoihin. Tällä hetkellä valmisteilla oleva niin kutsuttu “käännytyslaki” antaisi rajaviranomaisille oikeuden kieltäytyä vastaanottamasta turvapaikkahakemuksia Suomen ulkorajoilla.
Kuten hallitusneuvos Sanna Palo on todennut, kyseinen laki on “oikeudellisesti poikkeuksellisen haastava ja jännitteinen perus- ja ihmisoikeuksien kanssa.” Sitä on kritisoitu Suomen kansainvälisten velvoitteiden vesittämisestä ja väheksymisestä.
Lain on myös arvioitu loukkaavan rajavartiolaitoksen työntekijöiden oikeusturvaa. Rajavartijat ovat laillisesti velvoitettuja toimimaan tavalla, joka parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Nyt valmisteilla oleva “käännytyslaki” tarkoittaisi kuitenkin sitä, että he saattaisivat joutua poistamaan rajan ylittäneitä ihmisiä Suomen maaperältä tai estämään heitä hakemasta turvapaikkaa. Tämä on esimerkki tilanteesta, jossa rajavartijat joutuisivat toimimaan rajavartiolain vastaisella tavalla ja näin ollen rikkomaan virkavelvollisuuttaan.
Itärajan totaalisulku heikentää haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia
Toinen itärajan sulkemisen aiheuttama oikeudellinen haaste liittyy perheoikeuksien toteutumiseen. Aiheesta ovat kirjoittaneet Itä-Suomen yliopiston professori Olga Davydova-Minguet ja yliopistotutkija Pirjo Pöllänen.
He kiinnittävät huomiota niihin erilaisiin inhimillisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin sidonnaisuuksiin, jotka määrittävät Suomessa asuvan venäjänkielisen väestön jokapäiväistä elämää, ja jotka sitovat itärajan molemmin puolin asuvat ihmiset toisiinsa.
Kirjoittajien mukaan esimerkiksi ylirajaiset hoivasuhteet ovat yleisiä, sillä monet Suomessa asuvista venäjänkielisistä naisista huolehtivat rajaa taa jääneistä vanhemmistaan. Maiden välisen maarajan sulkeminen hankaloitti tätä arkista toimintaa ja teki fyysisistä vierailuista käytännössä mahdottomia.
Davydova-Minguet ja Pöllänen arvostelevatkin tapaa, jolla hallituksen toimet itärajalla ovat “koskettaneet kaikkein kipeimmin juuri tavallisia ihmisiä” ja lisänneet kaikkein heikoimmassa asemassa olevien henkilöiden haavoittuvuutta.
Tämänkaltaiset kriittiset huomiot ovat yleisiä turvallistamisteorian piirissä. Teorian kehittäneet tutkijat pyrkivät jo alunperinkin varoittamaan ihmisiä turvallistamispuheen vaikeasti ennakoitavista seurauksista. Näihin lukeutuvat turvallisuuspoliittinen vaihtoehdottomuus sekä sen johdosta tapahtuneet sotilaalliset ylilyönnit. Yhdysvaltain terrorismin vastaista sotaa on usein käytetty esimerkkinä jälkimmäisestä.
Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.
Erityisesti populististen puolueiden on todettu soveltavan turvallistamisteorian oppeja omassa vaikuttamistyössään. Turvallisuuskysymyksiin vetoaminen on tehokas keino sulkea tiettyjä ryhmiä yhteiskunnan ulkopuolelle ja vahvistaa mielikuvia maan kansalaisiin kohdistuvasta uhasta.
Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.
Kriisipuhe muodostaa itseään ruokkivan noidankehän
Turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten turvallistaminen on ilmiö, josta puhutaan vuosi vuodelta enemmän. Siihen liittyy aivan oma, perinteisestä kansallisen turvallisuuden logiikasta eriävä uhkakuvastonsa ja toimintamallinsa.
Itärajan kontekstissa turvallistaminen on näkynyt erilaisten – ja tähän asti pääasiallisesti toteutumattomien – riskien korostamisena. Poliitikkojen viittaukset Venäjän hallituksen “hybridihyökkäykseen” sekä paperittomien maahantulijoiden aiheuttamaan potentiaaliseen turvallisuusuhkaan ovat herättäneet pelkoa kansalaisten keskuudessa.
Ne ovat myös naamioineet sen tosiasian, että hallituksen toimet itärajalla ovat olleet pitkälti epäsuhtaisia verrattuna maahan pyrkineiden ihmisten määrään. Kuten Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Pia Lindfors osuvasti totesi: “Kyseessä on varsin onnistunut hybridioperaatio, […] kun muutama sata suojelua hakevaa ihmistä saa aiemmin ihmisoikeuksien puolesta kansainvälisesti vahvasti puhuneen oikeusvaltion taipumaan ja rajoittamaan itse perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.”
Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen.
Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen. Monella on tuoreessa muistissa vuoden 2015 “pakolaiskriisi” sekä vuoden 2021 “rajakriisi”, jolloin Valko-Venäjän katsottiin tieten tahtoen lähettäneen tuhansia turvapaikanhakijoita Puolaan EU:n ulkorajalle.
Molemmissa tapauksissa turvapaikanhakijoiden yllättäen kasvaneeseen määrään vastattiin koventamalla maiden sisäisiä turvallisuustoimia ja leimaamalla maahantulijat kansalliseksi turvallisuusuhaksi.
Tämänkaltaiset toimet ovat omiaan lisäämään hybridihyökkäyksen houkuttelevuutta. Ne paljastavat läntisen yhteiskunnan heikot kohdat ja haavoittuvuuden sekä sen, kuinka helppoa sisäisen eripuran kylväminen on.
Sen sijaan että Venäjän toimintaan vastataan ottamalla etäisyyttä historiallisiin arvoihin ja kansainvälisiin sitoumuksiin, tulisi Suomen hallituksen takertua niihin entistä vahvemmin.
VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.
Artikkelikuva: Pexels / Pixabay
Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.
