Saako uskontoja kritisoida?

Keskustelua uskonnoista leimaa joko ali- tai yliarviointi. Yhteiskuntatieteissäkin vaikeana pidetty aihe sivuutetaan tai sen läpi tulkitaan kaikki. Saako siis uskontoja kritisoida? Akatemiaprofessori Elina Vuolan mukaan saa ja pitää. Mutta miten?

Olen koko urani ajan tehnyt kriittistä uskonnontutkimusta ennen muuta kristinuskoon liittyen. Feministiteologia oli sekä graduni aihe että myöhemmin tärkeä osa väitöskirjaani, joka käsitteli latinalaisamerikkalaisen vapautuksen teologian käsitystä köyhistä ja köyhyydestä.

Päädyin käsitykseen, että jopa muuten yhteiskunta- ja kirkkokriittiset vapautuksen teologit eivät juurikaan kykene käsittelemään sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, vaikka köyhyyden ja sukupuolen linkki on monin tavoin olennainen.

Myöhemmässä tutkimuksessani olen ollut kriittinen sellaista feminismiä ja sukupuolentutkimusta kohtaan, joka ei ymmärrä uskonnon monitahoista – myös positiivista – merkitystä naisten elämässä, vaan uskonto joko sivuutetaan tai sille annetaan kohtuuton (useimmiten negatiivinen) merkitys.

Uskontoa kohtaan ollaan joko ylikriittisiä tai täysin epäkriittisiä.

Uskonnosta keskusteleminen suomalaisessa yhteiskunnassa on tällä hetkellä hankalaa. Kyse on uskonnon epäanalyyttisestä yli- ja aliarvioinnista.

Aliarvioinnilla tarkoitan sitä, että uskonnon merkitystä jossakin kontekstissa ei nähdä tai osata arvioida silloinkaan, kun siihen olisi syytä. Uskonto toisin sanoen sivuutetaan.

Päinvastainen tilanne, uskonnon yliarviointi, on ”uskonnon nousun” myötä tullut tavanomaisemmaksi. Asioita aletaan tarkastella uskonnon linssin läpi, ja pahimmassa tapauksessa kokonaiset yhteiskunnat ja kulttuurit pelkistetään (valta)uskontoonsa.

Sekä yli- että aliarviointi ovat mahdollisia silloin, kun uskontoa ei tarkastella kriittisesti, analyyttisesti ja monipuolisesti. Uskontoa kohtaan ollaan joko ylikriittisiä tai täysin epäkriittisiä.

Jälkimmäistä saatetaan perustella – paremman tiedon ja asenteen puutteessa – uskontojen kunnioituksella ja uskonnonvapaudella: uskontoja ei ”uskalleta” kritisoida.

Epäkriittisyys saattaa olla leimallista myös uskontojen edustajille. He voivat olla uskonnollisia johtajia – useimmiten miehiä – tai muita instituutiota edustavia uskonnon ammattilaisia.

Ylikriittisyyttä on taas sellainen asenne, jossa uskonto nähdään kaiken pahan alkuna ja lähteenä.

Yhteiskuntamme on melkoisen lukutaidoton uskonnon suhteen.

Kummassakin tapauksessa sekoitetaan henkilökohtainen mielipide tietoon pohjautuvaan arvioon. Uskonto näyttääkin olevan jopa yliopistomaailmassa se inhimillisen todellisuuden alue, jossa henkilökohtaisia käsityksiä ei aina osata erottaa tiedosta.

Tämä puolestaan usein perustuu siihen, että uskonnosta ja sen tutkimuksesta ei välttämättä tiedetä riittävästi. Yhteiskuntamme on melkoisen lukutaidoton uskonnon suhteen, vaikka juuri nyt tarvitsemme siitä kriittistä, monipuolista ja analyyttistä tietoa.

Kun puhutaan muista kuin oman kulttuurin valtauskonnosta, tämä lukutaidottomuus näyttäytyy myös kielitaidottomuutena. Kun ei ymmärretä edes omaa kulttuuria ja uskontoa sen osana, miten voisi oppia ”toista kieltä”, toisen uskonnon ja kulttuurin ymmärtämistä?

Maallistuminen ja uskonnon voimistuminen

Varsinkin yhteiskuntatieteissä ainakin 1960-luvulta eteenpäin vallinnut sekularisaatio- eli maallistumisoletus on vaikuttanut pitkään uskonnon kriittisen arvioinnin puuttumiseen ja ylipäätään huomioimiseen.

Maallistumisoletus oletti uskonnon yksityistyvän ja menettävän merkitystään julkisen piirissä. ”Teesi” se oli siksi, että kyse ei ollut neutraalista ennustuksesta vaan useinkin normatiivisesta asian toivomisesta.

Sekularisaatio-oletus on osoittautunut vääräksi tai vähintäänkin riittämättömäksi tavaksi hahmottaa uskonnon merkitystä maailmanpolitiikassa.

Maallistuminen nähtiin paitsi vääjäämättömänä kehityskulkuna, myös globaalina ilmiönä: muut alueet ja yhteiskunnat tulevat seuraamaan Länsi-Eurooppaa sekularisaatiokehityksessä.

Sekularisaatio-oletus on sittemmin osoittautunut vääräksi tai vähintäänkin riittämättömäksi tavaksi hahmottaa uskonnon merkitystä maailmanpolitiikassa. Uskonto ei ole privatisoitunut eikä sen merkitys vähentynyt siinä määrin tai sellaisilla tavoilla kuin oletettiin. Länsi-Euroopassa tapahtunut sekularisaatiokehitys on globaalisti pikemminkin poikkeus kuin normi.

Vasta erilaisten uskonnollisten ääri-ilmiöiden yleistyminen 1900-luvun loppupuolella herätti myös yhteiskuntatieteilijät. Uskontoa ei voi sivuuttaa, mutta sitä ei myöskään pidä ymmärtää liian yksioikoisesti ja normatiivisesti. Sen merkitystä ei pidä yliarvioida mutta ei myöskään aliarvioida.

Käynnissä on samanaikainen maallistuminen ja uskonnon merkityksen voimistuminen.

Tietenkin maallistuminen on myös todellisuutta, globaalistikin. Näyttää itse asiassa siltä, että käynnissä on samanaikainen maallistuminen ja uskonnon merkityksen voimistuminen.

Uskonnon merkityksen voimistumista on yksilöiden pyrkimys merkityssisältöjen löytämiseen, uskonnollisten yhteisöjen aktiivinen rooli yhteiskunnissa niin sanotun kolmannen sektorin edustajana (usein paikkaamassa valtioiden puutteellisia peruspalveluja) ja uskontoon kiinnittyvien ääri-ilmiöiden, jopa terrorismin, nousu.

Kyse ei siis ole suoraviivaisesta kehityksestä uskonnollisesta maalliseen vaan samanaikaisista, lomittaisista kehityskuluista molempiin suuntiin.

On sikäli harhaanjohtavaa esittää esimerkiksi muslimivaltiot tai globaalin etelän maat ”uskonnollisina” vastakohtina ”sekulaarille” pohjoiselle tai lännelle. Myös näissä maissa tapahtuu maallistumista, Monet jopa ajavat sitä aktiivisesti esimerkiksi vaatimalla, että valtion instituutioiden tulisi olla katsomusneutraaleja eikä uskonnolla pitäisi olla vaikutusta lainsäädäntöön.

Samalla niin globaalissa etelässä kuin pohjoisessakin on tahoja, jotka vaativat ja ajavat päinvastaista: uskonnon ja uskonnollisten instituutioiden vaikutusvallan lisäämistä lainsäädännössä ja yhteiskunnassa. Tätä tapahtuu myös EU-maissa, esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa.

Huomion tulisi kiinnittyä myös näihin kehityskulkuihin, eikä vain islamin ja terrorismin kytköksiin, niin tärkeää kuin se onkin.

Burkinit vai bikinit?

Sekulaariksi ymmärretty ei ole arvovapaata. Tämä näkyy muun muassa siinä, miten uskontotaustaisilta kehitysyhteistyötä tekeviä järjestöjä vaaditaan ilmoittamaan arvonsa selkeästi esimerkiksi sukupuolten tasa-arvon suhteen. Samalla sekulaarin valtion edistämät arvot katsotaan neutraaleiksi ja universaaleiksi.

Sekulaariksi ymmärretty ei ole arvovapaata.

On selvää, että arvojen esiintuomisen ja kriittisyyden vaatimus pitäisi ulottaa niin sekulaareihin kuin uskonnollisiin toimijoihin.

Varsinkin uskonnon ja kehityksen kysymyksissä tilanne on ongelmallinen. Talouskasvu ja yksityisen sektorin kasvattaminen kehityspolitiikassa nähdään arvovapaana. Sekulaareilta toimijoilta ei vaadita samanlaista itsekriittisyyttä arvopohjansa suhteen kuin uskontoon sitoutuvilta toimijoilta.

Kehityksen kysymyksissä jännite tulee näkyväksi, koska toimitaan kulttuureissa, joissa uskonto ei ole yksityistä eikä uskonnon, kulttuurin ja yhteiskunnan raja niin yksiselitteinen tai jyrkkä kuin mitä ajattelemme sen omassa yhteiskunnassamme olevan.

Ranskan niin kutsutussa burkini-tapauksessa normatiivinen, mutta piilotettu sekularismi tuli näkyviin ilmeisessä ristiriidassa. Naisia kehotetaan tai kielletään pukeutumasta tietyllä tavalla sillä perusteella, että pidetään vääränä, että naisten pitäisi noudattaa kehotuksia tai kieltoja koskien pukeutumistaan.

Ranskan laïcité-periaate onkin monella tavalla ongelmallinen positiivisen uskonnonvapauden, jossa uskonnot saavat näkyä, ja sukupuolen näkökulmasta.

Uskonnon asianmukainen huomioon ottaminen kehityksen, politiikan, tasa-arvon ja julkisen keskustelun yhteydessä tarkoittaa myös uskonnon eri ulottuvuuksien, kuten opin, etiikan, hengellisyyden ja instituutioiden, havaitsemista ja tunnustamista.

On myös nähtävä valtakysymykset uskontojen sisällä eikä vain niiden välillä. Uskonnot ovat sisäisesti monimuotoisia ja jännitteisiä.

Monoteististen kirjauskontojen kohdalla se tarkoittaa väistämättä myös kiistaa pyhiksi katsottujen tekstien tulkinnasta. Millä perusteilla ja millaisella asiantuntemuksella tulkintaa tehdään? Kenellä on oikeus tehdä sitovaa tulkintaa, kenellä ei?

Yhteiskuntatieteistä tarjotaan ”ei-oota” ja uskonnon- ja kulttuurintutkimuksesta liian kapeita käsityksiä.

Islamiin liittyvän tiedon tarve on paljastanut vinouman länsimaisessa yliopistorakenteessa. Asiantuntijoiksi valikoituu lähinnä arabian kielen, islamin historian ja vanhan oriental studies ‑tyyppisen kulttuurintutkimuksen edustajia.

Heillä toki onkin vankkaa historian, kielen ja kulttuurin tuntemusta. Kun yhteiskuntatieteilijöiltä puuttuu tämäkin, ollaan helposti tilanteessa, jossa mikään taho ei kykene kattamaan laajaa ja ajankohtaista näkökulmaa.

Ilmiö ei ole vain suomalainen. Tarvitaankin mitä pikimmin aidosti monitieteistä uskonnontutkimusta, jossa politiikan tutkijoiden olisi syytä opiskella uskonnontutkimuksen alkeet ja uskonnontutkijoiden ymmärrettävä uskontoon liittyviä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Yhteiskunnassa tapahtuvat nopeatkin muutokset paljastavat usein syviä aukkoja tutkimuksessa. Perinteinen tieteenalajako yhdessä sekularisaatio-oletuksen kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa yhteiskuntatieteistä tarjotaan ”ei-oota” ja uskonnon- ja kulttuurintutkimuksesta liian kapeita käsityksiä.

Politiikan tutkijoiden olisi syytä opiskella uskonnontutkimuksen alkeet ja uskonnontutkijoiden ymmärrettävä uskontoon liittyviä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Kaikki tämä heijastuu julkisessa keskustelussa, jossa uskonto, varsinkin islam, yhtäkkiä hallitsee tulkintojamme vaikeista yhteiskunnallisista ilmiöistä, kuten terrorismista, pakolaisuudesta, maahanmuutosta sekä sukupuolesta ja seksuaalietiikasta. Riittämättömään uskonnolliseen lukutaitoon yhdistettynä tämä johtaa helposti valtaviin yleistyksiin ja stereotyyppisiin asenteisiin.

Jälkimmäistä voivat edustaa päinvastaisilla tavoilla muuten ajattelevat ihmiset. Tällöin uskontoa joko kritisoidaan ilman riittävää asiantuntemusta ja ymmärrystä, jolloin tulkinta yksinkertaistuu ”pahaksi uskonnoksi tai islamiksi”, tai sitä ei tohdita kritisoida lainkaan, koska varotaan kulttuuri-imperialismia ja poliittista leimautumista..

Pitäisi kuitenkin olla selvää, että juuri kriittistä mutta ilmiötä ymmärtävää tutkimusta ja keskustelua tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Kritiikin on kohdistuttava johonkin mielekkääseen kohteeseen – sellainen ei ole ”islam”, ”uskonto”, ”katolinen kirkko” tai ”vanhoillislestadiolaisuus”. Sellainen ei ole edes sukupuoli, naiset tai seksuaalietiikka. Kaikkia niitä on kyettävä erittelemään ja myös perustelemaan niihin kohdistuva kritiikki.

Kritiikin on kohdistuttava johonkin mielekkääseen kohteeseen. Sellainen ei ole ”islam”, ”uskonto”, ”katolinen kirkko” tai ”vanhoillislestadiolaisuus”.

Mitä sukupuoleen tulee, kaikkien merkittävien uskontoperinteiden parissa on jo vuosikymmeniä tehty asianmukaista sukupuolentutkimusta. Se perustuu uskonnon tekstien, oppien ja historian tuntemukselle.

Vain siltä pohjalta kritiikki, joka kohdistuu vaikkapa kristinuskon tai islamin naiskäsitykseen, on uskottavaa. Vain se voi vaikuttaa myös siihen, että uskontoperinteet tarkistavat käsityksiään. Kritiikin on syytä kohdistua kaikkiin uskontoperinteisiin.

Pyhän ambivalenssi

Mitä uskonnon ja ääriliikehdinnän tai terrorismin suhteeseen tulee, uskonnoilla on sekä ilmeisiä rajoituksia että mahdollisuuksia rauhan edistämisessä. Pyhän ambivalenssin termi, jota yhdysvaltalainen Scott Appleby soveltaa tutkimuksessaan, kuvaa tätä osuvasti.

Uskonto ja uskontoperinteet näyttävät olevan erityisen alttiita vastakkaistenkin päämäärien ajamiselle. Se koskee niin käsityksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, naisen asemasta kuin väkivallasta ja rauhasta.

Uskonto ja uskontoperinteet näyttävät olevan erityisen alttiita vastakkaistenkin päämäärien ajamiselle.

Historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka kaikkien näiden asioiden kohdalla uskonnot, niiden opetukset ja uskonnolliset johtajat ovat ajaneet sekä sukupuolten tasa-arvoa että patriarkaalista tulkintaa, sekä väkivallan oikeutusta että rauhaa, sekä vastakkainasettelua että dialogia.

Uskontoperinteiden sisäiset jännitteet ovatkin usein suurempia kuin uskontoperinteiden väliset. ”Moraaliesirippua” idän ja lännen välillä Euroopassa ovat perustelleet niin katolisten, ortodoksien kuin protestanttien ja muslimienkin edustajat.

Uskontojen sisäisten valta-asetelmien ja tulkintaerojen ymmärtäminen on edellytyksenä sille, että keskustelu jonkin uskontoperinteen yhteiskunnallisesta vaikutuksesta on mielekästä.

Intialainen taloustieteilijä ja filosofi Amartya Sen on esittänyt ajatuksen ”yhden kytköksen” haitallisuudesta kulttuurien ja uskontojen välisessä vuoropuhelussa. Hän tarkoittaa sillä jotakin samansuuntaista kuin mitä itse olen kritisoinut feministisessä taipumuksessa nähdä jonkin kulttuurin naiset vain tai ennen muuta uskontonsa läpi.

Liian yksipuolisessa ja monoliittisessa asenteessa uskontoon piilee väkivallan siemen.

Sen korostaa ihmisten moninaisia ja monimutkaisia identiteettejä, jolloin myös globaalit jakolinjat voitaisiin vetää monin eri tavoin näiden ”muiden yhteyksien” perusteella. Senin mukaan uskonnollinen luokittelu ei sovi helposti maiden ja kulttuurien luokitteluun.

Liian yksipuolisessa ja monoliittisessa asenteessa uskontoon – joka voi olla sekä kiihkeää kannatusta että tuomitsevaa vastustusta – piilee väkivallan siemen.

Intialainen filosofi Uma Narayan on puolestaan esittänyt termin kulttuuriessentialismi, jolla hän tarkoittaa ajatusta kulttuurien muuttumattomasta olemuksesta erityisesti naisten oikeuksien yhteydessä. Kulttuuriessentialismia voivat edustaa päinvastaisia käsityksiä edustavat tahot.

Narayanin mukaan lännen vaikutusvaltaa globaalissa etelässä ja kolonialismin alla olleissa maissa vastustavat tahot vetoavat kulttuurinsa oletettuun ytimeen, jota perustellaan juuri uskonnolla ja naiskäsityksellä.

Sukupuoli-, kulttuuri- ja uskontoessentialismi kulkevat usein käsi kädessä.

Kuitenkin myös vaikkapa feministit voivat ajatella, että tasa-arvo ja oikeudet ovat länsimaisia käsitteitä, joita ei pidä kulttuuri-imperialismin pelossa vaatia toisilta uskonnoilta ja kulttuureilta.

Sukupuoli-, kulttuuri- ja uskontoessentialismi kulkevatkin usein käsi kädessä. Kulttuuri, uskonto ja sukupuoli ymmärretään monoliittisina ja muuttumattomina. Uskonto ja tietty sukupuolijärjestys esitetään kulttuurin ”merkkeinä” ja ”kulttuuri” uskonnollistetaan.

Vähin vaatimus, mitä uskonnontutkija uskontoon liittyvältä kriittiseltä keskustelulta toivoo, on näiden asetelmien syvempi ymmärtäminen ja yleistysten välttäminen. Uskontoja – omaa ja toista – saa ja pitää kritisoida, mutta kritiikin on perustuttava monitahoiselle ymmärrykselle.

TT, dosentti Elina Vuola on akatemiaprofessori Helsingin yliopistossa.

19.10.2016 klo 13.28: Tarkennettu kohta pyhän ambivalenssin käsitteestä.