Sanat muuttavat maailmaa – Yhdysvaltain presidentinvaalien poikkeuksellinen retoriikka

Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleja leimaa ennen kaikkea luottamuspula. Republikaanien ehdokkaan Donald Trumpin sanankäyttö on muuttanut totuttuja vaalikampanjoinnin tapoja ja antanut lisää tilaa tyytymättömyydelle, joka kansalaisten keskuudessa on herännyt poliittista järjestelmää ja sen toimijoita kohtaan.

Katsaus vuoden 2016 tilanteeseen

Länsimaissa kuluneen vuosikymmenen aikana noussut epäluottamus politiikkaa ja vallanpitäjiä kohtaan ilmenee selvästi Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 2016. Epäluottamuksen kasvuun on vaikuttanut varsinkin vuoden 2008 taantuma, joka on ollut omiaan korostamaan taloudellista eriarvoisuutta.

Luottamuspula valtaapitäviä tahoja kohtaan ei ole vähentänyt politiikan kiinnostavuutta kansalaisten silmissä, vaan päinvastoin lisännyt sitä. Puolueettomana pidetyn ja arvostetun yhdysvaltalaisen tutkimuslaitoksen Pew Research Centerin tilastot osoittavat, että kansalaiset seuraavat vaalien uutisointia tarkemmin kuin kertaakaan viimeisten reilun 20 vuoden aikana.

Kansalaiset seuraavat vaalien uutisointia tarkemmin kuin kertaakaan viimeisten reilun 20 vuoden aikana.

Jopa 80 prosenttia vastaajista sanoo ajattelevansa vaaleja. 74 prosenttia uskoo siihen, että vaalien voittajalla on suuri merkitys sen suhteen, miten maata koskevat asiakysymykset järjestellään, ja yhtä suuri osuus uskoo, että voittajalla on väliä.

Kiinnostus vaaleja kohtaan ei ole sinänsä yllätys: vuosi 2016 on ollut maailmanpoliittisilta tapahtumiltaan rikas ja yllätyksellinen. Brexit, Turkin vallankaappausyritys ja pitkittynyt Syyrian sota ovat kaikki ulottaneet vaikutuksensa myös Yhdysvaltoihin ja sen arvovaltaan.

Jatkuvien terrori-iskujen aalto ja siihen linkittyvä sota terrorismia vastaan muuttaa tilannetta entistä synkeämmäksi. Yhdysvallat on ollut kykenemätön hävittämään Isisin ja haluton osallistumaan aktiivisesti vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkiseurauksiin, eivätkä nämä ole parantaneet tilannetta.

Yhdysvallat on ollut myös haluton interventioihin ja asettamaan selkeitä rajoja Venäjän suhteen. Tämän voidaan arvioida vauhdittaneen Venäjän uutta nousua geopoliittiseksi uhkaksi.

Sittemmin Obaman ulkopolitiikka on löytänyt kovaa ydintään, mistä johtuen Yhdysvaltain ja Venäjän välit ovat kiristyneet uuden kylmän sodan kaltaiseksi skenaarioksi, jonka alkupisteenä on katsontakannasta riippuen joko Maidanin mielenosoitukset vuonna 2013 tai Krimin valtaus vuonna 2014.

Venäjä-suhteet ja Isisin vastainen taistelu ovat merkityksellisiä myös siksi, että ne ovat suoraan liitoksissa presidenttiehdokkaiksi valittuihin republikaanien Donald Trumpiin ja demokraattien Hillary Clintoniin.

Trumpin on nähty pitävän Vladimir Putiniin läheisiä välejä, ja heidän välillään on katsottu olleen keskinäistä kunnianosoitusta. Vaikka Trump on sittemmin vähätellyt suhteitaan Putiniin, tämä yhteys on iskenyt häneen vaikeasti poistettavan leiman. Erityisesti eräät kansallisesta turvallisuudesta huolehtivat tahot ovat viholliskuvien kautta leimanneet Trumpin venäjämielisyydessään kelvottomaksi presidentiksi.

Clintonin kompastuskiveksi taas saattaa koitua se, kuinka hän taannoin ulkoministerinä epäonnistui Syyrian politiikassa. Vielä tärkeämmäksi kompastuskiveksi Clintonin kohdalla nousee kuitenkin hänen ulkoministerikautenaan käyttämänsä yksityinen sähköpostiosoite. WikiLeaks, joidenkin arvioiden mukaan venäläisten avustuksella, on päässyt paljastuksillaan heikentämään Clintonin uskottavuutta ja luotettavuutta.

Myös Trumpia ja Clintonia vastaan kamppailleet Ted Cruz ja Bernie Sanders on hyvä ottaa esille. Cruz oli Trumpin tavoin republikaanien ehdokas, joka loi maineensa toimimalla valtaapitävää puolue-eliittiä vastaan. Cruz oli myös yhdessä Marco Rubion kanssa siinä mielessä poikkeuksellinen ehdokas republikaaneille, että hän oli etniseltä taustaltaan latino.

Cruzin fundamentalistinen uskonkäsitys kuitenkin todennäköisesti heikensi hänen mahdollisuuksiaan presidenttikisassa. Vaikka tämä ominaisuus ei ole ennenkään estänyt nousua kyseisessä puolueessa, Cruzin edustamia arvoja ei voi pitää kovin maltillisina.

Demokraattien Sanders aloitti kisan itsenäisenä ehdokkaana. Sandersin pohjoismaisia hyvinvointivaltioita lähentelevät poliittiset kannat ovat yhdysvaltalaisessa kontekstissa hyvin radikaaleja. Vaikka Sanders suuntautui amerikkalaisessa valtavirrassa äärivasemmalle, hän onnistui tarjoamaan esivaaleissa Clintonille todella tiukan vastuksen.

Toisiksi jääneet ehdokkaat edustivat oman puolueensa sisällä äärilaitaa kärkiehdokkaisiin verrattuna.

Vuoden 2016 esivaalit kertoivat hyvin yksiselitteistä kieltä muutoksesta. Neljästä kärkiehdokkaasta ainoastaan yhden, Clintonin, voidaan katsoa edustavan poliittista eliittiä. Molempien poliittisten puolueiden on ollut siis pakko vastata kansan tyytymättömyyteen tavalla, joka on nostanut vaihtoehtoehdokkaat parrasvaloihin. Toisiksi jääneet ehdokkaat edustivat oman puolueensa sisällä äärilaitaa kärkiehdokkaisiin verrattuna.

Presidentinvaalit ovatkin tuoneet esiin kasvaneen polarisoitumisen, jota korostaa myös se, etteivät Cruz tai Sanders ensin olleet halukkaita asettumaan puolueidensa varsinaisten ehdokkaiden taakse.

Historia muovaa puolueiden julkisuuskuvaa

Presidentinvaaleissa henkilöt nousevat korostetusti esille. Tästä huolimatta puolueiden vaikutusta äänestäjien kantoihin ei voi vähätellä, sillä ne ovat se alusta, josta ehdokkaat ponnistavat.

Kahden puolueen puolitoista vuosisataa pitkä historia vaikuttaa niistä muodostettuun kuvaan.

Yhdysvaltalainen vaalijärjestelmä on käytännössä kahden puolueen järjestelmä, vaikka teoreettisesti myös itsenäisillä ehdokkailla on mahdollisuus voittoon. Kaksipuoluejärjestelmässä kahden puolueen puolitoista vuosisataa pitkä historia vaikuttaa väistämättä niistä muodostettuun kuvaan.

Siinä, missä demokraatit on perinteisesti nähty heikommin toimeentulevien ja sittemmin myös keskiluokan asemaa ajavana puolueena, republikaaneja on kutsuttu paremmin toimeentulevien etuvartioksi.

Demokraattisen puolueen on katsottu ajavan sosiaalisia reformeja, joiden tarkoituksena on ollut tarjota parempi toimeentulo keskivertokansalaiselle. Vastaavasti republikaaneilla on nähty olevan ainakin lievä etulyöntiasema ulkopolitiikassa, eritoten sen kovemmalla ulottuvuudella.

Mielikuvat ovat vahvasti liitoksissa 1930-luvun suureen lamaan, jolloin valtaa pitivät republikaanit. Koska demokraattipresidentti Franklin D. Roosevelt onnistui nostamaan maan New Deal -politiikkansa avulla tuosta suuresta kurjuudesta, syntyi kuva, joka on pitänyt pintansa vuosikymmenestä toiseen.

Republikaanipresidenttien kohtalaiset onnistumiset puolestaan Korean ja Vietnamin sotien kohdalla rakensivat kuvaa, jossa onnistuneen ulkomaanpolitiikan takana ovat tuon puolueen edustajalle ominaiset johtajuuden piirteet.

Nykyään nämä kuvat ovat osittain pirstaloituneet. Ronald Reaganin onnistuneena pidetty uusliberaali talouspolitiikka 1980-luvulla haastoi konsensuksen, jonka mukaan demokraattien harjoittama talouspolitiikka olisi äänestäjien kannalta parempaa.

2000-luvulle tultaessa talouspolitiikka ei ole enää ollut automaattisesti demokraattien hallinnassa oleva alue. Vastaavasti George W. Bushin aloittama Irakin sota heikensi huomattavasti äänestäjien kuvaa republikaaneista ulkopolitiikan osaajina.

2010-luvulle tultaessa kumpikaan puolue ei ole ollut automaattinen voittaja sisäpolitiikassa tai ulkopolitiikassa.

Viimeistään 2010-luvulle tultaessa kumpikaan puolue ei ole ollut automaattinen voittaja sisäpolitiikassa tai ulkopolitiikassa. Kuva demokraateista erilaisten sosiaalisten ryhmien puolustajana on tosin säilynyt. Republikaanit ovat pysyneet uudistumisyrityksistään huolimatta puolueena, joka ajaa hyvin suppean ryhmän etuja, joskin heidät nähdään parempina esimerkiksi talouden tai hallituksen hallinnoimisen saralla.

Vuoden 2016 presidentinvaaleissa henkilökeskeisyys on tavallista korostuneempaa, mutta moni äänestäjä hahmottaa vaalit puolueista syntyneiden kuvien kautta. Vaikka äänestäjä tekisi äänestyspäätöksensä ehdokkaan henkilöön liittyvien ominaisuuksien perusteella, taustalla vaikuttaa tekijöitä, jotka liittyvät ennemmin puolueen edustamaan arvomaailmaan. 

Mitä voimme odottaa vaalien jälkeen?

The Economist -lehden pääkirjoituksessa esitetään, että Trump ei ole ainoastaan tuonut julkiseen keskusteluun etnisiä vähemmistöjä tai naisia halventavaa retoriikkaa, vaan hän on myös viljellyt pessimismiä, joka haastaa koko yhdysvaltalaisen järjestelmän legitimiteetin.

Yleensä politiikassa äänestäjät eivät haasta niinkään järjestelmää vaan politiikan teon menetelmät tai tietyt reformit, joiden nähdään olevan vallitsevien ongelmien taustalla. Tilanne onkin haastellinen.

The Economist esittää kolme skenaariota, joista yksikään ei ole erityisen valoisa. Ensimmäisen skenaarion mukaan Trump voittaa vaalit ja toteuttaa esittämäänsä politiikkaa, mikä voi haperruttaa erityisesti sitä suurta ulkopoliittista strategiaa, jota Yhdysvallat on jo vuosikymmeniä rakentanut. Toki ulkopolitiikka on yleensä sisäpolitiikkaa riippumattomampi senhetkisestä hallinnosta.

Kävi vaaleissa miten tahansa, Yhdysvaltojen näkökulmasta mitään vaihtoehtoa ei voida pitää erityisen optimaalisena tai eheänä.

Tämä skenaario olisi haitallinen lähinnä Yhdysvaltain maineelle maailmalla. Sisäpoliittiset vaikutukset taas riippuvat katsontakannasta. Yhdysvalloista tulisi kuitenkin köyhempi, heikompi ja turvattomampi.

Tässä tapauksessa republikaanit olisivat myös edelleen riippuvaisia niistä äänestäjistä, jotka ovat tulleet Trumpin mukana, mutta jotka eivät välttämättä ole itse republikaaneja.

Jos taas Clinton voittaa selvästi, republikaanit saattavat menettää enemmistönsä edustajainhuoneessa. Tällöin Clintonille tarjoutuisi oiva mahdollisuus toteuttaa haluamaansa politiikkaa suhteellisen vapaasti.

Toisaalta tämä tarkoittaisi sitä, että Trumpin takana oleva 40 prosentin joukko kokisi tulevansa vihamielisenä pitämänsä hallituksen kaltoin kohtelemaksi. Tuon joukon mielestä Clintonin paikka on vankilassa eikä Yhdysvaltain presidenttinä, kuten Trump on väittänyt. Politiikka polarisoituisi äärimmilleen, mikä taas heikentäisi yhdysvaltalaisen demokratian perusteita entisestään.

Kolmas skenaario – jota The Economist pitää todennäköisimpänä – on se, että Clinton voittaa vaalit, muttei niin selkeästi, että voisi hallita haluamallaan tavalla. Tässä tapauksessa paine edustajainhuoneesta ja senaatista voisi olla niin suurta, että Clintonin kädet olisivat sidotut niin sisä- kuin ulkopolitiikassa.

Myös tässä tapauksessa Yhdysvaltain maine ja valta kutistuisivat, koska Clinton ei pystyisi vastaamaan esimerkiksi Venäjän tai Kiinan asettamiin haasteisiin selkeällä politiikalla. Varsinainen ongelman ydin onkin se, että kävi vaaleissa miten tahansa, Yhdysvaltojen näkökulmasta mitään vaihtoehtoa ei voida pitää erityisen optimaalisena tai eheänä.

Kansanmies Trump

Näyttäisi siltä, että vuoden 2016 vaaleissa poliittisten eliittien monopoli hyväksyttyjen mielipiteiden määrittäjänä murtuisi. Trump on tuonut presidentinvaaleihin retoriikkaa, joka on selvästi haastanut sen, minkälaista kieltä poliittisessa debatissa saa Yhdysvalloissa käyttää 2010-luvulla.

Monet ryhmät näkevät perinteisesti demokraattisen puolueen tavallisen kansan etujen ajajana. Ei sovi kuitenkaan missään määrin väheksyä sitä, että myös Trump on onnistunut lietsomaan mukaansa merkittävän joukon äänestäjiä, jotka näkevät hänen edustavan tavallisen kansan etuja.

Trump on onnistunut lietsomaan mukaansa merkittävän joukon äänestäjiä, jotka näkevät hänen edustavan tavallisen kansan etuja.

Tällaiselle ajatukselle on antanut tahtomattaan tukensa myös Yhdysvaltain nykyinen presidentti Barack Obama.

Trumpia soimaavassa artikkelissa hän huomauttaa, ettei Trump aiemmista yrityksistään huolimatta kuulu globaaliin eliittiin. Samassa artikkelissa Obama myös syyllistää republikaanien eliittiä siitä, että nämä ovat ylipäänsä valinneet Trumpin kaltaisen rääväsuisen populistin presidenttiehdokkaaksi.

Obaman esittämät väitteet tukevat kuvaa siitä, että ainakin demokraatit näkevät Trumpin poliittisen eliitin ulkopuolisena toimijana. Myös aiemmin mainittu turvallisuusalan vaikuttajien vetoomus Trumpia vastaan on vahvistanut tällaisen käsityksen syntymistä.

Retoriikalla kansan luokse

Trumpin kielenkäytön varomattomuudella saattaa olla hyvin vaarallisia vaikutuksia yhteiskuntajärjestykselle Yhdysvalloissa. Toisaalta hänen kielenkäyttönsä legitimoi hänen kuulumistaan kansan pariin.

Vaikka Trump ei todellisuudessa olisikaan heikommin toimeentulevien puolella, hänen retoriikkansa on onnistunut hämärtämään rajoja, jotka erilaisten ryhmien välillä vallitsevat. Aiemmin vastakkain ovat olleet erilaiset sosiaaliset ryhmät tai puolueet, mutta nyt vastakkainasettelu nähdään pikemmin eliitin ja tavallisten ihmisten välillä. Eliitti ei tässä tarkoita pelkästään taloudellisesti vaikutusvaltaisia ihmisiä, vaan ennemmin poliittista eliittiä.

Trumpin kielenkäytölle on ominaista se, että hän pyrkii hämärtämään kuvaa erilaisten sosiaalisten ryhmien välillä luoden kuitenkin selkeän kahtiajaon poliittisen eliitin ja tavallisen kansan välille. Jo Trumpin vaalislogan ”Make America Great Again” luo vahvaa kuvaa siitä, että Amerikan Yhdysvallat on joskus ollut vahva ja oletettavasti eheä valtio.

Koska slogan sisältää ajatuksen siitä, että Yhdysvallat on tätä nykyä heikko tai ainakin ei-vahva valtio, saa se myös pohtimaan kysymystä, miksi näin on. Päättäjät ovat tehneet päätöksiä, jotka ovat tehneet Yhdysvalloista heikon. Poliittiset päätöksentekijät edustavat poliittista eliittiä, eli syyn voidaan nähdä olevan poliittisessa eliitissä.

Tästä näkökulmasta katsottuna Trumpin asettuu vastustamaan poliittista eliittiä tai ainakin niitä, jotka ovat aiemmin olleet osa sitä. On sanomattakin selvää, että hyökkäyksen kärki kohdistuu selkeästi Clintoniin, joka kaikin puolin kuuluu poliittiseen eliittiin.

YLE kokosi asiantuntijamielipiteitä Trumpin retoriikasta ensimmäisen Clintonin kanssa käydyn väittelyn jälkimainingeissa. Trump näyttäytyi näille asiantuntijoille aidompana ehdokkaana, joka määritteli uudelleen keskustelun säännöt puheessaan jopa keskeyttelemällä ja valehtelemalla. Esille nostettiin myös Trumpin esiintyminen showmiestyyliin sekä huulenheittotaito.

Valehtelemalla Trump mukautuu erilaisiin puhetilanteisiin ja tähtää puhehetkellä olevien kuulijoiden miellyttämiseen tai vakuuttamiseen.

Trumpin sanomisten ydin tiivistyy siihen, että hän sanoo sen, mitä ajattelee, tai vaihtoehtoisesti sen, mitä olettaa kuulijoidensa haluavan kuulla. Jo syyskuussa 2015 Barton Swaim arvioi The Washington Post -lehdessä, että Trumpin retoriikka ei ole samankaltaista kuin muilla poliitikoilla.

Swaim nosti esiin Trumpin tavan puhua lyhyesti ja iskevästi. Toisin kuin muut poliitikot, Trump ei erityisemmin välittänyt kielenkäytön tarkkuudesta. Trumpin kieli on rakenteiltaan yksinkertaisempaa ja käsittelee abstraktioiden sijaan arkipäiväisempiä kokonaisuuksia.

Trump ei ole kielenkäytöltään poliitikko.

Trumpin kieli on vastakohta poliitikkojen kielelle, joka yleisesti on täynnä abstraktioita ja kiertoilmaisuja, jotka jättävät kuulijalle paljon tulkinnan varaa. Vaikutelmaksi jääkin se, että Trump ei ole kielenkäytöltään poliitikko.

Ainoastaan hyvin koulutetut ja hyvän poliittisen lukutaidon omaavat äänestäjät asemoivat itsensä yhteiskuntaluokan mukaan. Vain harva äänestäjä hahmottaa poliittisen ajattelunsa ideologian perusteella. Näin ollen hyvin harva amerikkalaisista äänestäjistä hahmottaa politiikan samalla liberaali–konservatiivi-ulottuvuudella kuin poliitikot.

Trumpin puheen voidaan katsoa olevan suunnattu sille osalle äänestäjistä, jotka eivät ymmärrä politiikan hienouksia ja joille poliittinen jargon on hyvin vierasta ja etäännyttävää. Trump puhuu siis keskivertoäänestäjälle.

Trumpin tähänastinen menestys kertoo siitä, että hänen yksinkertaisella retoriikallaan on ollut vaikutusta ja että hän on onnistunut paketoimaan sanomansa muotoon, jonka myös kiireinen nykyäänestäjä voi helposti omaksua.

Rehellisyyden puute vaalien rasitteena

Molempia presidenttiehdokkaaksi valikoituneita henkilöitä on pidetty epärehellisinä. Trumpin kohdalla tämä on johtunut toistuvista ja ajoittain jopa absurdeista väittämistä sekä siitä, että hän on muuttanut kantaansa tai totuuksiaan jälkikäteen.

Clintonilla suurin syy epärehellisyyden taustalla on hänen ulkoministeriaikaansa kytköksissä oleva sähköpostijupakka, jota erityisesti Trump tukijoineen on käyttänyt näyttävästi häntä vastaan.

Lyhykäisyydessään skandaali liittyy siihen, että Clinton käytti yksityistä sähköpostiosoitetta ulkoministerinä ollessaan, vaikka kansallinen turvallisuus olisi vaatinut hänen noudattavan totuttuja käytänteitä. Sotku on tulkittu osoitukseksi Clintonin elitistisestä asenteesta, koska hän ei mukautunut protokollaan.

Kysymyksessä on valinta kahden pahan välillä.

Ehdokkaiden rehellisyyden tai vastaavasti epärehellisyyden arvioimisella on ollut Yhdysvaltain presidentinvaaleissa suuri merkitys. Nyt, kun molemmat ehdokkaat on koettu epärehellisiksi, he sulkevat toisensa pois tämän suhteen. Kysymyksessä on valinta kahden pahan välillä.

Trumpin kohdalla puolitotuuksien ja valheiden latelu on kuitenkin ennalta näkemättömän räikeää. Politico-lehden mukaan Trump onnistui laukomaan pelkästään yhden viikon aikana maaliskuussa 2016 tusinan verran liioitteluja tai puhtaita valheita. Trump itse on kertonut olevansa jopa liiankin totuudenmukainen.

Hänen väitteisiinsä kuuluu muun muassa Obaman nimittäminen Isisin perustajaksi ja huomion kiinnittäminen vanhaan epäilyyn Obaman syntyperästä, joskin jälkimmäisen väitteen Trump veti sittemmin takaisin.

On hedelmätöntä tai jopa mahdotonta purkaa Trumpin kutomaa valheiden verkkoa. Hän esittää väitteitä, joiden tarkoitus on luoda vastapuolen ympärille epäilyksen ilmapiiri ja heikentää tämän luotettavuutta.

Trump on onnistunut saamaan median raportoimaan hänen toimistaan tavalla, josta monet ehdokkaat ovat aiemmin voineet vain unelmoida: nekin äänestäjät, jotka tavallisesti eivät seuraa politiikkaa, ovat huomioineet hänen sanomisensa ja toimintansa. Massamedia on kehystänyt Trumpia jokseenkin kielteisesti, ja Trump onkin väittänyt, että se olisi valjastettu täysin Clintonin käyttöön.

Tärkein 2000-luvun trendi äänestäjien tavoittamisessa on ollut sosiaalisen median nousu perinteisen median rinnalle.

Trumpin kannattajat saavutetaan parhaiten sosiaalisen median kautta. Tärkein 2000-luvun trendi äänestäjien tavoittamisessa onkin ollut sosiaalisen median nousu perinteisen median rinnalle. Hyvinä esimerkkeinä voidaan Yhdysvalloissa mainita Obaman ja meillä Suomessa Pekka Haaviston kampanjat, jotka saivat suurta nostetta juuri sosiaalisen median ansiosta.

Trump on noussut räikeästi otsikoihin sanomisistaan. Hän on muun muassa onnistunut vihastuttamaan sotaveteraaneja väittämällä mielenterveysongelmista kärsiviä sotilaita muita heikommiksi.

Suurempi skandaali syntyi useiden naisten syyttäessä Trumpia seksuaalisesta ahdistelusta. Trump vastasi häntä koskeviin syytöksiin toteamalla väitteiden olevan ”pahansuopia” ja ”täydellistä valhetta” ja syytti väitteiden levittäjiä kauheiksi valehtelijoiksi.

Kun ottaa huomioon Trumpin oman totuudenmukaisuuden, voi hyvällä syyllä todeta, että valheiden toistaminen on vienyt häneltä oikeuden syyttää muita valehtelijoiksi. Siinä missä Trumpin tyyli on taannut hänelle huomattavan medianäkyvyyden, se on toisaalta vienyt häneltä kaikki aseet puolustaa itseään uskottavasti ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan.

Paljon paremmalla tolalla ei ole Clintoninkaan uskottavuus. Sähköpostiskandaali sai sytykettä erityisesti siitä, etteivät Clintonin aiemmin esittämät väittämät hänen syistään käyttää yksityistä sähköpostiserveriä osoittautuneet todenmukaisiksi.

FBI teki tapauksesta tutkimuksen, joka ei johtanut syytteisiin. Tutkimus kuitenkin mahdollisti sen, että republikaanit alkoivat Trumpin johdolla vaatia Hillarya vangittavaksi. Clintonin asemaa ei helpota se, että FBI-raportin mukaan Colin Powell varoitti häntä jo vuonna 2009 siitä, että asiasta saattaa muodostua ongelma. Tutkimuksen uudelleen avaaminen vaalikampanjan loppumetreillä vaikuttaneekin Clintonin vaalitulokseen.

Luotettavuuden osalta Clintonin eduksi on todettava, että hänen valheellisuutensa on liitetty lähinnä tähän yhteen tapaukseen, vaikka myös keuhkokuumeen peittelyä omilta vaalityöntekijöiltä voidaan pitää tiedon pimittämisenä. Clinton näyttäisi olevan melko perinteinen poliitikko siinä mielessä, että vaikka hän ei suinkaan ole syyllistynyt samanlaiseen valehteluun kuin Trump, myös hän syyllistyy totuuden muunteluun.

Molempien ehdokkaiden kannattajat ovat erittäin vakuuttuneita oman ehdokkaansa rehellisyydestä ja toisen valheellisuudesta.

Sillä, onko Trumpin ja Clintonin tavoissa valehdella laadullisia eroja, ei liene loppujen lopuksi kovinkaan suurta merkitystä. Molempien ehdokkaiden kannattajat ovat erittäin vakuuttuneita oman ehdokkaansa rehellisyydestä ja toisen ehdokkaan valheellisuudesta, joskin republikaanien puolella luotto omaan ehdokkaaseen on jonkin verran suurempaa.

Hieman yllättäen Trump koetaan astetta rehellisemmäksi, joskin tätä tasapainottaa Clintonin kokeminen selkeästi pätevämpänä ja arviointikykyisenä johtajana. Lopulta merkittävää lienee se, kumpaa heistä Yhdysvaltain kansa haluaa vähemmän.

Kahdesta pahasta pienempi

Äänestäjät ovat vuoden 2016 vaaleissa keskivertoa huomattavasti tyytymättömämpiä asetettuihin ehdokkaisiin. Kuitenkin 2000-luvulla vallinnut trendi tasaisista vaaleista pitää edelleen pintansa. Presidentinvaalien yhteydessä ei voida enää puhua demokraattien dominanssista menneiden vuosikymmenten tapaan.

Suurin osa vastanneista uskoo Trumpin muuttavan Washingtonissa tehtävää politiikkaa ja Clintonin pitävän politiikan samankaltaisena. Lähes puolet vastaajista uskoi Trumpin vaikuttavan politiikkaan negatiivisesti siinä missä kolmannes uskoi positiiviseen muutokseen.

Vaikka viimeisten kahdenkymmenen vuoden vaaleista nämä vaalit koetaan kiinnostavimmiksi, samanaikaisesti äänestäjät kokevat vaalien olevan liian negatiiviset.

Merkittävä osa äänestäjistä ei koe, että heidän omia huolenaiheitaan talouden, terrorismin, ulko- ja asepolitiikan, terveydenhuollon ja maahanmuuton aihealueilla käsiteltäisiin ehdokkaiden vaalikampanjoissa tarpeeksi. Näitä teemoja on kuitenkin käsitelty ehdokkaiden vaalikampanjoissa toistuvasti. Näyttää siis siltä, että äänestäjät ja ehdokkaat eivät kehystä asioita samoilla tavoin.

Neljä kymmenestä vastaajasta on sitä mieltä, ettei kumpikaan ehdokkaista ole hyvä vaihtoehto.

Neljä kymmenestä vastaajasta on sitä mieltä, ettei kumpikaan ehdokkaista ole hyvä vaihtoehto. Vuoden 2000 tiukoissa vaaleissa vastaava osuus oli 36 prosenttia.

Yleinen tyytymättömyys antaa kuitenkin oikeutuksen puhua vaaleista, joissa on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huono. Erityisesti demokraattien äänestäjät äänestävät näissä vaaleissa selkeästi enemmän vastaan kuin puolesta.

Pettymyksistään huolimatta äänestäjät tuskin ovat muuttamassa kaksipuoluejärjestelmää, joka ei ole nähnyt yli kaksisataavuotisen historiansa aikana puoluetta, jolla olisi selkeästi pysyvä äänienemmistö.

Trumpissa huolestuttavinta on kenties se, että hän on kyseenalaistanut juuri yhdysvaltalaisen vaalijärjestelmän, joka on demokraattisen yhteiskuntamuodon ydin ja edellytys. Trumpin etukäteispuheet vaalien vilpillisyydestä ja viittaus, että hän ei ehkä tyydy vaalien lopputulokseen, ovat kovia iskuja demokraattista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Vaalien suurimmiksi muutoksiksi voidaan nostaa Trumpin käyttämä retoriikka.

Siksi vaalien suurimmiksi muutoksiksi voidaan nostaa Trumpin käyttämä retoriikka, jonka kärki on kohdistettu suoraan sekä vallassa olevaan eliittiin että demokraattiseen vaalijärjestelmään. Tämän kaltainen järjestelmän legitimiteetin kyseenalaistava kielenkäyttö on vakiintuneissa demokratioissa äärimmäisen harvinainen ilmiö. Se kertoo muutoksen voimakkuudesta.

Trump ei itse välttämättä ole se suuri muutos, mutta hänen mobilisoimansa huomioitavan suuri äänestäjäjoukko on niitä kansalaisia, jotka ovat jokseenkin samaa mieltä hänen esittämistään väitteistä.

Vaikka Yhdysvaltojen harjoittama politiikka ei vaalien seurauksena merkittävästi muuttuisi, arvot ja retoriikka ovat muuttuneet. Muutos kielii vahvasta kriisiytymisestä.

Koko yhdysvaltalaisen järjestelmän säilymisen kannalta on tärkeää selvittää ne motiivit, jotka ajavat äänestäjät kannattamaan Trumpin kaltaista ehdokasta. Selvää on, että tällainen tyytymättömyys ei voi jatkua pitkään ilman, että sillä on merkittäviä vaikutuksia kansalaisten tuelle poliittista järjestelmää kohtaan.

Jarno Iivonen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.