Sotšin olympialaiset muistuttavat alkuperäiskansojen potlach-heimojuhlaa, jossa tuhlaileva lahjojen antaminen selvittää yhteisön arvojärjestystä. Venäjän megaluokan olympiaprojekti ei kuitenkaan vahvista yhteisöä vaan paljastaa yhteiskuntarauhan haurauden.
Venäjällä on tapana toistella väsymykseen asti entisen pääministerin, Viktor Tšernomyrdinin lausahdusta: haluttiin parempaa, mutta kävi niin kuin aina käy (hotelis lutšše, no polutšilos kak vsegda). Lausahdus sopii erityisesti tilanteisiin, joissa halutaan lieventää toistuvan epäonnistumisen aiheuttamaa ahdistusta ja hätää. Ajatuksessa, että tämäkin epäonnistuminen on melkein ennalta määrätty, on jotain lohduttavaa. Teimme parhaamme, mutta näin vain kävi.
Tšernomyrdinin lausahdusta ei toistella kisojen jälkeen. Syynä on yksinkertaisesti se, ettei lausahduksen kollektiivia, joka yhdessä yrittää saada asiat sujumaan parhain päin, ole enää olemassa. Maa on syvästi kahtiajakautunut: niihin, joiden mielestä mitään lohduttamista ei tarvita – kisat ja kisajärjestelyt on hoidettu mallikkaasti loppuun asti ja niihin, jotka eivät myöskään kaipaa lieventäviä sanoja, vaan haluavat ymmärtää mistä olympiahistorian kalleimmat talvikisat on tehty.
Tähän asti lukemistani arvioista vakuuttavimman selvityksen Sotshin kisajärjestelyjen rahavirroista on kirjoittanut Venäjän tiedeakatemian alaisen tutkimusinstituutin tutkija Aleksandr Sokolov. Sokolov on tutkimuksessaan pyrkinyt hahmottamaan tekijöitä, joiden vuoksi urheiluareenoiden ja muun tarvittavan infrastruktuurin kustannukset ovat moninkertaistuneet suunnitellusta. Syyt ovat pääosin samoja kuin muissakin Venäjän mega-projekteissa: rakennustöistä vastaavat viranomaiset, tässä tapauksessa varta vasten perustettu valtionyhtiö Olimpstroi, toimivat lain puitteissa mutta käytännössä julkisen valvonnan ulottumattomissa. Kisojen rakennustöihin on osallistunut fiktiivisiä yrityksiä, rahoja on kadonnut veroparatiisiyhtiöihin ja virkamiehet ovat vaatineet kynnysrahoja projekteihin mukaan haluavilta tahoilta.
Kisoja varten Sotšiin rakennettiin 367 km teitä, 480 km kaasuputkea, yli 200 km rautateitä, 550 km sähkölinjaa ja noin 700 km muita voimansiirtolinjoja sekä yksi uusi 180 megawatin voimalaitos. Kymmenet perheet siirrettiin rakennustöiden tieltä sivummalle. Kisojen jälkeen on edessä kova kilpailu ”jonottajien” kesken pääsystä tilapäisasunnosta pysyvämpään kotiin. Ympäristöaktivistien huolena on puolestaan se, että massiivisten rakennustöiden myötä alueen ekosysteemi on peruuttamattomasti muuttunut. Korjaustöihin on varauduttava jo nyt, sillä uudet tiet ja talot on rakennettu soiselle maaperälle. Paikallisten tutkijoiden ja ympäristöaktivistien mukaan heidän asiantuntemustaan ei otettu huomioon rakennustöitä suunniteltaessa.
Ympäristöaktivisti Jevgeni Vitiškon saama (12.2.2014) kolmen vuoden tuomio selvityksistään koskien Sotšin kisajärjestelyjen aiheuttamia ympäristötuhoja ja Aleksandr Sokolovia mahdollisesti odottava tuomio ’ekstremismistä’ tulevat osaltaan vahvistamaan kahtiajakoa hallinnolle lojaalien ja muiden välillä.
Sotšin megaprojektia voikin ehkä parhaiten verrata alkuperäiskansojen keskuudessa edelleen käytössä olevaan luonnonvarojen hallintajärjestelmään, potlach-heimojuhlaan. Potlach-juhlan aikana yhteisön varallisuus jaetaan sen jäsenten kesken. Antropologisissa tutkimuksissa tätä perinnettä on tulkittu myös niin, että kyse on kilpailusta lahjojen antamisella. Tuhlauksen tarkoituksena on vakiinnuttaa poliittinen arvojärjestys, jonka huipulla on vaurain henkilö. Sotši on eräänlainen megaluokan potlatch, jossa lahjoja annetaan ja saadaan.
Tuhlailulla ei ole kuitenkaan yhteisöä eheyttävää vaikutusta. Päinvastoin se paljastaa Venäjän yhteiskuntarauhan haurauden. Megaprojektien toteuttamiseen liittyviä ongelmia ei täysin kyetä piilottamaan, mutta niiden käsittelylle ei näytä löytyvän paikkaa julkisessa tilassa, ellei tuomioistuinsaleja lasketa mukaan.
Artikkelikuva: Heike Georg / Pixabay
