Sovcolorin lyhyt voittokulku 1950-luvun Suomessa

Lukuaika: 5 min.

Vuonna 1946 Neuvostoliiton elokuvalevitysmonopoli Sovexportfilm perusti toimiston Helsinkiin. Toimintaa johdettiin Moskovasta, ja se tähtäsi maailman valloittamiseen neuvostokulttuurin voimin.

Kun Suomea alettiin laittaa järjestykseen toisen maailmansodan jäljiltä syksyllä 1944, Helsingin hotelli Tornin miehitti suurimmaksi osaksi neuvostoliittolaisista koostunut, lähes 300-jäseninen Liittoutuneiden valvontakomissio. Joulukuussa 1945 Helsinkiin saapui diplomaattistatuksella elokuvaohjaaja Pavel Petrov-Bytov, joka hahmotteli suuntaviivat Sovexportfilmin toiminnalle Suomessa. Maa edusti länttä ja saattoi toimia koekenttänä sille, miten elokuvat saataisiin leviämään koko läntiseen maailmaan. Avain oli saksalaisen omaisuuden pakkosiirto Neuvostoliiton hallintaan ja yhteistyö suomalaisten kanssa.

Suomi edusti länttä ja saattoi toimia koekenttänä sille, miten elokuvat saataisiin leviämään koko läntiseen maailmaan.

Petrov-Bytov raportoi edistymisestään Moskovaan Sovexportfilmin johtajalle P. G. Brigadnoville kirjeissä, joita säilytetään Venäjän valtion kirjallisuuden ja taiteen arkistossa. Kirjeet avaavat näkymän Sovexportfilmin toimintaan heti sodan jälkeen, ja yhdessä muun arkistoaineiston kanssa ne muodostavat aikaisempaa tarkemman kuvan yhteistyökäytännöistä aina 1980-luvulle asti.

 

Yhteyksien ja omaisuuden uudelleenjärjestelyä

Helmikuussa 1946 kirjoitetun kirjeen mukaan Petrov-Bytoviin otti yhteyttä ”elokuvaohjaaja Limminen Suomi-Filmistä” ja ehdotti, että Suomi-Filmi voisi ”työstää” (ven. obrabatyvat) neuvostoelokuvia vastineeksi siitä, että he saisivat ostaa Neuvostoliitosta raakafilmiä ja kemikaaleja.

Toisessa, maaliskuussa 1946 päivätyssä kirjeessä Petrov-Bytov kertoo edelleen seuraavaa: ”Suomalainen elokuvaohjaaja herra Lemminen tiedustelee mahdollisuudesta ostaa filmiä Neuvostoliitosta. En luvannut mitään, mutta pyysin häntä toimittamaan käsikirjoituksen minun ja Kinokomitean tutustua, jotta voisimme tehdä päätöksen filmimateriaalin myymisestä.”

Kirjeissä mainittu tiedustelu on ymmärrettävä, sillä 1940-luvun lopun Suomessa oli pula raakafilmistä; sitä tarvittiin sekä elokuvien kuvaamiseen että ulkomaisten elokuvien kopiointiin Suomen levitystä varten. Aikaisemmin raakafilmiä oli ostettu Yhdysvaltojen ohella Saksasta. Sodan liittolaisesta oli sanouduttu irti, ja Liittoutuneiden valvomassa Suomessa kaikki saksalainen tai saksalaiseksi arvioitu omaisuus määrättiin luovutettavaksi Neuvostoliitolle.

Saksalainen elokuvateollisuus oli ollut natsien arvokas propagandaväline, mutta sodan jälkeen se oli mahdollista valjastaa Neuvostoliiton käyttöön.

Saksalaismielinen Adams-Filmi oli menettänyt teatterinsa Glorian Veli Paasikiven Continental Filmille vuonna 1945. Paasikivi oli venäläisten yhteistyökumppani, joka levitti sovitusti neuvostoelokuvia Suomessa 1940-luvun alkupuoliskon.

Kosmos-Filmi, Pietarista Suomeen viimeistään vuonna 1920 emigroituneen Gustaf Molinin perustama yhtiö Capitol-elokuvateattereineen, päätyi valvontakomission toimenpiteellä Sovexportfilmin haltuun sillä verukkeella, että Molinin leski Larissa, Ruotsin kansalainen, oli mennyt saksalaisen kanssa naimisiin.

Saksalainen elokuvateollisuus oli ollut natsien arvokas propagandaväline, mutta sodan jälkeen se oli mahdollista valjastaa Neuvostoliiton käyttöön. Sovexportfilmin Suomen-edustusto oli toimintavalmiina marraskuussa 1946. Elokuvien vuokraamisesta huolehti Kosmos-Filmi.

 

Tarvittavat suhteet

Petrov-Bytovin kirjeissä esiintynyt ”Suomi-Filmin ohjaaja Limminen” tai ”herra Lemminen” voisi hyvällä todennäköisyydellä olla Hannu Leminen, joka oli työskennellyt Suomi-Filmissä studiopäällikkönä ja päälavastajana vuosina 1937–1940, minkä jälkeen 1940–1947 Suomen Filmiteollisuuden studiopäällikkönä ja ohjaajana. Käytännössä kyseessä tuskin voi olla kukaan muu, ellei joku ole esiintynyt väärällä nimellä.

Toivo Särkän luotsaama Suomen Filmiteollisuus meni – ja menee yhä – helposti sekaisin lähes saman nimisen Risto Orkon vuodesta 1945 johtaman Suomi-Filmin kanssa. Suomen Filmiteollisuudesta käytetään lyhennettä SF, joka oli yhtiön tunnuksessakin. Nämä studiot hallitsivat suomalaista elokuvatuotantoa koko 1940-luvun.

Risto Orko oli tunnettu hyvinkin saksalaismielisenä, mutta sodan jälkeisessä Suomessa yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli ainoa vaihtoehto. Orko oli vieraillut jo vuoden 1935 ensimmäisillä Moskovan elokuvajuhlilla, ja liittyi sulavasti siihen vaikuttajien joukkoon, joka tervehti Suomeen saapuneita neuvostoliittolaisia kulttuurivieraita. Vuoden 1945 Finlandia-katsauksessa 62 kulttuurivaltuuskuntaa juhlistavat Orkon ohella Toivo Särkkä, Edvin Laine ja Hannu Leminen.

Sodan jälkeisessä Suomessa yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli ainoa vaihtoehto.

Suomi-Filmi alkoi näyttää sodan jälkeen teattereissaan Neuvostoliitossa tuotettuja uutisfilmejä. Yhteistyö sai uuden käänteen vuonna 1952, kun Sovexporfilm osti Suomi-Filmiltä Neuvostoliitossa levitettäväksi pitkän näytelmäelokuvan Ruusu ja kulkuri (1948).

Yhteistyö tiivistyi edelleen; Sovexportfilmin ja Suomi-Filmin ensimmäinen yhteinen tuotanto oli oletettavasti lyhytelokuva Terijokelaiset Kannaksella (1956), jossa joukko Suomeen evakkoina asettuneita entisiä terijokelaisia käy Leningradissa, Terijoella ja Viipurissa. Vuoden 1956 aikana järjestettiin suomalais-neuvostoliittolaiset filmiviikot, joiden edustustoon kuuluivat kolmen suurimman elokuvatuotantoyhtiön johtohahmot – Suomen Filmiteollisuuden Särkän ja Suomi-Filmin Orkon lisäksi vuonna 1950 perustetun Fennada-Filmin Mauno Mäkelä.

 

Värielokuvan mahdollisuus

Yhdysvalloissa kehitettiin kolmivärielokuvan mahdollistava Technicolor-menetelmä 1930-luvulla, mutta Neuvostoliiton elokuvateollisuudelle väri oli haaste; kaksiväritekniikka saavutettiin 1930-luvulla, ja kolmivärikokeilujakin tehtiin, mutta niiden teollistaminen oli ilmeisen hankalaa.

Euroopassa värifilmitekniikan työstämisessä onnistui saksalainen Agfa. Keväällä 1945 Agfan tehdas Wolfenissa päätyi ensin amerikkalaisten liittoutuneiden joukkojen haltuun. Agfan patenteista hyötyi näin sotasaaliina yhdysvaltalainen Eastmancolor.

Kun Saksassa vedettiin idän ja lännen välinen raja, Wolfen jäi Neuvostoliiton puolelle. Yhtäkkiä Agfa-värit olivat Neuvostoliiton elokuvateollisuuden saatavilla. Varastossa ollutta raakafilmiä voitiin heti käyttää, ja Agfan prosesseille perustunutta värifilmiä alettiin tuottaa myös Neuvostoliitossa. Itäinen Agfa-variaatio sai yleisnimityksen Sovcolor.

Kun Saksassa vedettiin idän ja lännen välinen raja, Wolfen jäi Neuvostoliiton puolelle. Yhtäkkiä Agfa-värit olivat Neuvostoliiton elokuvateollisuuden saatavilla.

Eastmancolor esitteli uudentyyppisen, kirkkaasti värit toistavan raakafilminsä vuonna 1952. Vuosikymmenen puoleenväliin mennessä värielokuvan valmistaminen oli jo hyvin hallittavissa ja kustannettavissa joko läntisellä Eastmancolorilla tai itäisellä Sovcolorilla.

Suomi-Filmi sopi kesäkuussa 1956 toteuttavansa yhtiön ensimmäisen pitkän värielokuvan Nummisuutarit Sovcolor-materiaalille, jonka toimitti Sovexportfilm. Sopimus sisälsi laboratoriokustannukset materiaalin kehittämiseksi Leningradissa. Vastineeksi Sovexportfilm sai oikeudet levittää elokuvaa Neuvostoliitossa ja erikseen luetelluissa sosialistisissa maissa kuuden vuoden ajan.

 

Itä ja länsi

Suomen Filmiteollisuuden Särkkäkin oli suunnitellut värielokuvan tekemistä jo pitkään. Edvin Laineen kanssa oli sovittu, että hän ohjaa yhtiön ensimmäisenä värielokuvana Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Aihe olisi ollut venäläisille mieleen, joten Sovexportfilm-yhteistyötä toivottiin ehkä myös Suomen Filmiteollisuudessa. Yhtiö valitsi kuitenkin amerikkalaisen Eastmancolorin, minkä käyttämisen mahdollisti Tuntemattoman sotilaan (1955) menestys.

Läntisen materiaalin ja laajakangastekniikan käyttö voisi hyvin olla Särkän kommentti siihen, että Sovexportfilm neuvotteli elokuvayhteistyöstä mieluummin Suomi-Filmin kanssa. Närää aiheutti takuuvarmasti ainakin se, ettei Tuntematon sotilas ollut neuvostojohdon mieleen. Särkän lopullinen aihevalinta vaikuttaa suorastaan vastaiskulta Sovexportfilmin pyrkimyksille.

Särkän itsensä ohjaama sovitus Juhani Ahon kertomuksesta Juha on mahdollista tulkita tiukan ”neuvostovastaiseksi”: idästä tullut Uhtuan Shemeikka iskee silmänsä nimihenkilön kauniiseen vaimoon Marjaan ja vie tämän mennessään. Haastettuaan Shemeikan Juha tajuaa, ettei Marjaa varsinaisesti ryöstetty Karjalaan. Lamaantuneena Juha jättäytyy veneessä virran vietäväksi.

Särkän lopullinen aihevalinta vaikuttaa suorastaan vastaiskulta Sovexportfilmin pyrkimyksille.

Juhaa kuvattiin Eastmancolorille kesä-syyskuussa; heinäkuun lopulta marraskuulle taltioitiin Sovcolorille Nummisuutareita. Ensimmäisenä valmiiksi ehätti Juha, jonka Helsingin ensi-ilta oli 9.11.1956 kahdessa teatterissa: Rexissä ja Tuulensuussa. Nummisuutarien ensi-ilta oli Helsingissä 1.2.1957 kolmessa teatterissa: Capitolissa, Ritzissa ja Kalevassa. Muistakin Sovcolor-tuotannoista oli neuvoteltu Suomi-Filmin ja Sovexportfilmin kesken jo loppuvuodesta 1956; joukossa oli myös Kalevalaan perustuva yhteistuotantoelokuva. Vuonna 1958 valmistuivat Valentin Vaalan ohjaamina pakettiin sovitut Nuori mylläri  ja Niskavuoren naiset.

Myös Fennada-Filmi käytti Sovcoloria ensimmäisessä värillisessä näytelmäelokuvassaan Kulkurin masurkka (1958). Koska Sovexportfilmin edustaja oli vuonna 1946 pitänyt neuvostoliittolaisen filmimateriaalin myymisen tai luovuttamisen ehtona sitä, että sille kuvattavan elokuvan käsikirjoitus on hyväksytty Kinokomiteassa ja Sovexportfilmissä, käytäntö tuskin oli muuttunut kymmenessä vuodessa. Kulkurin masurkka päätyi Neuvostoliittoon – mutta hieman yllättävästi niin päätyi Juhakin, joka jälkiäänitettiin venäjäksi ja julkaistiin vuonna 1959, pari kuukautta myöhemmin kuin Suomi-Filmin ja Mosfilmin iso yhteistyöelokuva Sampo (1959). Ehkä Juhan itäinen petturimies Shemeikka tulkittiin suomalaiseksi, karjalainen kun oli.

Juhassa ja Sammossa on samoja elementtejä: suomalaiskansallinen aihe, koskenlaskua Kuusamossa, laajakangastekniikka, värifilmi ja kaksi eri kieliversiota. Juhasta tehtiin laajakangasversio suomeksi ja ruotsiksi puhuttuna, Sammosta taas kuvattiin kaikkiaan neljä eri versiota erilaisten teknisten vaatimusten vuoksi.

 

Laatu ratkaisee

Suomessa Sovcolor hallitsi vain parin vuoden ajan. Koska Suomi-Filmiltä jäi Neuvostoliitosta saatua raakafilmiä käyttämättä, valmistui vuonna 1961 vielä kuudes ja viimeinen suomalainen Sovcolor-elokuva Nuoruus vauhdissa, Lasse Liemolan ja Laila Kinnusen tähdittämä höyhenenkevyt musiikkipitoinen komedia.

Kari Uusitalon mukaan vuoden 1961 jälkeen Suomessa ei kuvattu mitään Sovcolorille. Suomi-Filmin vuonna 1959 valmistunut värilaboratorio työsti Eastmancoloria. Eastmancolorille, eli Kodakille, kuvattiin myös Neuvostoliiton kanssa yhteistuotantoina valmistuneet Luottamus (Fennada-Filmi ja Lenfilm, 1976) ja Tulitikkuja lainaamassa (Suomi-Filmi ja Mosfilm, 1980).

Suomessa Sovcolor hallitsi vain parin vuoden ajan.

Neuvostoliitto ei lopulta saanut värifilmiään kaupaksi suomalaisille, mutta tavoite olikin laajempi. Sovcolor-sopimusten ohessa Suomi-Filmi sopi neuvostofilmien levittämisestä teattereissaan. Ensimmäinen julkaisu oli Kurjet lentävät (1957). Se teki hyvän tilin ja valloitti koko maailman.

 

Mia Öhman on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän viimeistelee työtään Sovexportfilmin toiminnasta Suomessa ja suomalais-neuvostoliittolaisista yhteistyöelokuvista.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*