Millainen on 2010-luvun suomalainen eliitti? Onko eliitti yhtä kuin yläluokka? Entä ovatko suomalaisen eliittirakenteen muutokset demokratian kannalta myönteisiä vai kielteisiä?
Vasta ilmestyneessä Vallan sisäpiirissä -kirjassani (Vastapaino 2014) tutkin suomalaisen valtarakenteen muutoksia. Tutkimus perustuu kyselytutkimuksiin, joita tein eliittien jäsenille ja kansalaisille vuosina 1991, 2001 ja 2011. Ajanjaksoa ovat leimanneet suuret yhteiskunnalliset muutokset, jopa murrokset. Suomi ajautui 1990-luvun alussa suureen lamaan. Sitä seurasi nopea talouskasvu, joka puolestaan katkesi kansainväliseen finanssikriisiin ja euroalueen velkakriisiin.
Analysoin kirjassa eliitteihin rekrytoitumista eli eliittiasemiin nousemiseen tarvittavia ominaisuuksia sekä muutoksia valtaeliitin yhtenäisyydessä. Suomalainen valtaeliitti on politiikan, hallinnon, elinkeinoelämän, järjestöjen, median, tieteen ja kulttuurin eliittien muodostama kokonaisuus. Siihen kuuluu nykyisin noin 1400 asemaa, joita miehittävien henkilöiden määrä on tätä hieman pienempi, koska yhdellä henkilöllä voi olla useampia eliittiasemia.
Mikä on suomalainen eliitti?
Eliitti muodostuu henkilöistä, jotka kykenevät säännöllisesti vaikuttamaan merkittävien yhteiskunnallisten ratkaisujen muotoutumiseen. Tämä on seurausta heidän strategisesta asemoitumisestaan joko vaikutusvaltaa omaavissa organisaatioissa tai muodollisesti organisoitumattomissa ryhmissä.
Ylimmästä sosiaalisesta kerrostumasta eliitteihin nousseiden osuus on noin 30 prosenttia, mikä ei ole juurikaan muuttunut 1990-luvun alun jälkeen. Kun työntekijöiden ja maanviljelijöiden jälkeläisten yhteenlaskettu osuus on kasvanut, suomalaiset eliitit ovat kuitenkin avautuneet ns. alempien yhteiskunnallisten kerrostumisen suuntaan. Suomen moniin muihin maihin verrattuna voimakas sosiaalinen liikkuvuus on siten koskenut myös eliittejä. Meille ei ole rakentunut ”lasikattoa”, joka olisi estänyt sosiaalisen nousun alemmista yhteiskuntakerrostumista aina yhteiskunnan huipulle saakka.
Eliitteihin nousseista hyvin pieni osa on aiemmin eliitteihin kuuluneiden jälkeläisiä. Eliitti ei siten ole sen enempää käsitteenä kuin koostumukseltaan sama asia kuin yläluokka. Eliiteistä yläluokkaan identifioituvien osuus on supistunut kolmestatoista viiteen prosenttiin 1990-luvun alusta 2010-luvulle tultaessa.
Eliittiin noustaan aktiivisista kodeista
Eliittiin nousemisen de facto edellytys on kuitenkin korkea koulutuksellinen pääoma. Yliopistotutkinnon suorittaneiden osuus eliitteihin kuuluvista oli 1990-luvun alussa 82 prosentista ja kasvoi 88 prosenttiin 2010-luvun alkuun mennessä. Vaikka myös koko väestön koulutustaso on noussut, valtaeliitti on yhä väestöä paljon korkeammin koulutettu.
Koulutusasteen ero valtaeliitin ja kansalaisten välillä ei ole kuitenkaan kasvanut, vaan pikemminkin supistunut. Akateemisen koulutuksen suhteellinen hyöty eliittiin rekrytoitumisessa on vähentynyt sitten 1990-luvun alun: kun sekä koko väestön että eliitin koulutustaso on kohonnut, on tarvittu lisäksi muita eliittiin rekrytoitumista edistäviä tekijöitä.
Kodin kulttuurisella pääomalla onkin ollut merkittävä vaikutus eliitteihin rekrytoitumisessa. 1990-luvun alussa kolme viidesosaa, mutta 2000-luvun alusta lähtien jo kaksi kolmasosaa eliitteihin kuuluvista katsoi kodilla olleen vaikutusta uravalintaansa. Kodin koulutusmyönteisyys onkin tärkein urakehitystä edistävä tekijä, jonka merkitys on vain vahvistunut. Yhä harvempi eliitteihin kuuluvista näkee – tai myöntää – uran perimisellä ja suhteilla olleen vaikutusta heidän etenemiseensä urallaan. Valtaeliitti on kuitenkin lähtöisin yhteiskunnallisesti verraten aktiivista kodeista, ja 1990-luvun alun jälkeen sen kouliutuminen yhteiskunnalliseen toimintaan on tapahtunut entistä vahvemmin jo nuoruudessa.
Eliittien ja kansalaisten asenteet lähenevät
Naisen osuus eliittiasemista kasvanut 12 prosentista 26 prosenttiin 1990-luvun alun jälkeen. Eliittiryhmien väliset erot ovat kuitenkin suuret: vuonna 2011 naisten osuus poliittisesta eliitistä oli 43 prosenttia, mutta elinkeinoelämän eliitistä vain kuusi prosenttia. Elinkeinoelämän eliitissä naisten edustus ei ole juurikaan kasvanut 1990-luvun alun jälkeen.
Valtaeliitin yhtenäisyys on vähentynyt 1990-luvun alun jälkeen eli eliittien vuorovaikutusverkosto ei ole enää niin tiivis kuin vielä tuolloin. Myös asenteiden osalta eliitit ovat vähemmän yksimielisiä kuin vielä 1990-luvun alussa. Vaikka yleisesti puhutaan eliittien ja kansalaisten välisen kuilun levenemisestä, eliitin ja kansalaisten asenteet ovat lähentyneet 1990-luvun alun jälkeen.
Eliittiasemat eivät kasaudu merkittävässä määrin samoille henkilöille, joskin yleisintä kasautuminen on elinkeinoelämän eliitissä. Suurin yhdelle henkilölle vuosina 1991–2011 kasautuneiden eliittiasemien määrä on seitsemän. Tähän on yltänyt kolme henkilöä: Ilkka Kanerva, Jaakko Lassila ja Jorma Ollila. Kansallis-Osake-Pankin edesmennyt pääjohtaja Jaakko Lassila on kuitenkin ollut ylitse muiden tässä ”eliittien eliitissä”, eikä hänen veroistaan valta-asemien haalijaa ei ole myöhemminkään tullut. Kun Lassilan kaikki seitsemän eliittiasemaa ovat yhdeltä vuodelta (1991), Ollilan asemat ovat vuosikymmenen (2001–2011) ja Kanervan kahden vuosikymmenen ajalta (1991–2011). Kuuteen eliittiasemaan vuosina 1991–2011 on yltänyt neljä henkilöä: Georg Ehrnrooth, Heikki Haavisto, Antti Tanskanen ja Björn Wahlroos.
Poliittinen eliitti liikkuu
Eliittiasemien säilyttäminen onkin vaikeutunut sitten 1990-luvun alun, minkä jälkeen eliittien jäsenten vaihtuvuus on ollut suurta. Liikkuvuus eri eliittiryhmien välillä on taas vähentynyt lukuun ottamatta poliittista eliittiä, jonka liikkuvuus on merkittävästi lisääntynyt. Poliittisesta eliitistä on siirrytty kasvavassa määrin järjestö- ja elinkeinoelämän eliitteihin, joten Suomi on siirtynyt yhdysvaltalaisen liikkuvuusmallin suuntaan.
Poliittisen eliitin lisääntynyttä liikkuvuutta voidaan arvioida kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se vähentää ”siiloutumista”, jota on pidetty ongelmana: jos ihmisten urat rakentuvat vain yhdellä yhteiskuntaelämän sektorilla, myöskään uudet toimintakäytännöt ja innovaatiot eivät leviä yhdeltä yhteiskuntapolitiikan sektorilta toisille sektoreille. Eliittiteoreettisesta näkökulmasta tarkasteltuna henkilöiden voimakas liikkuvuus eliittiryhmien välillä on kuitenkin ongelmallista: se on omiaan vahvistamaan eliittirakenteen yhtenäisyyttä ja vähentämään eliittien välistä kilpailua, mikä kasvattaa eliittien ja kansalaisten etäisyyttä.
Kokonaisuutena suomalaiset eliitit ovat 1990-luvun alun jälkeen avautuneet alempien sosiaalisten kerrostumien suuntaan, ja eliittirakenteen yhtenäisyys on heikentynyt. Suomi on siirtynyt fragmentoituneen eli hajautuneen eliittirakennetyypin suuntaan ja lähentynyt siten muita Pohjoismaita. Edelleen voidaan kuitenkin puhua suomalaisen valtaeliitin olemassaolosta, mutta lievemmin äänenpainoin kuin 1990-luvun alussa. Kulttuurieliitin kytkennät muihin eliittiryhmiin ovat siinä määrin ohuet, että sitä voidaan pitää korkeintaan valtaeliitin ulkojäsenenä. Suomalaisessa eliittirakenteessa 1990-luvun alun jälkeen tapahtuneita muutoksia voidaankin pitää demokratian toimivuuden kannalta pääasiassa myönteisinä.
Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa kansalaisten vankka luottamus poliittisiin instituutioihin – demokratiaan, eduskuntaan, hallitukseen ja puolueisiin – yhdistyy laimeaan poliittiseen osallistumiseen ja heikkoon kansalaispätevyyteen eli vähäiseen uskoon omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Tämä on edistänyt hallitsemisjärjestelmän legitimiteetin säilymistä. Tämä poliittisen kulttuurin piirre on toiminut puskurina yhteiskunnallisten muutosten ja eliittien välillä, ja se on vähentänyt eliitteihin kohdistuvia muutospaineita.
Eliitit eivät voi kuitenkaan tuudittautua siihen, että suomalaisen hallitsemisjärjestelmän vakaus ja legitimiteetti säilyvät tulevaisuudessa. Suomalaisen hallitsemisjärjestelmän ”kitti”, joka on kytkenyt toisiinsa kansalaisyhteiskuntaa ja valtiota sekä eliittejä ja kansalaisia, on vaarassa rapautua. Suomalaisten yhdistysosallistuminen on edelleen aktiivista kansainvälisessä vertailussa, mutta sen painopiste on siirtynyt poliittisista yhdistyksistä harrastus- ja vapaa-ajan yhdistyksiin.
Suomalaisten poliittisia instituutioita kohtaan tunteman luottamuksen rapautumisesta on olemassa merkkejä. Luottamus hallitukseen väheni Suomessa kansainvälisen finanssikriisin jälkeen vuosina 2007–2012 selvästi OECD-maiden keskiarvoa enemmän. Suomea enemmän luottamus väheni vain euroalueen velkakriisissä pahimpiin talousongelmiin joutuneissa maissa, Irlannissa, Portugalissa, Kreikassa ja Sloveniassa.
Artikkelikuva: PublicDomainPictures / Pixabay
