Suomen konsensusmielinen poliittinen kulttuuri ohjaa siitä tehtäviä tulkintoja. Ajankohtaisin tapahtuma liittyy kysymykseen sananvapaudesta ja poliittisesta painostuksesta: kun samanlaista tapahtuu Turkissa, tulkitsemme sen heti osoituksena maan kielteisestä demokratiakehityksestä, mutta Suomessa kysymys kuitataan Ylen sisäisenä asiana, jota ei pidä käsitellä julkisesti.
Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:
Ensi kuussa Warwickin yliopistossa tarkastettavassa väitöskirjassani tutkin sitä, kuinka Turkin politiikan tapahtumia tulkitaan länsimaisissa analyyseissa. Pyrin hahmottamaan yhtäältä jatkuvuutta ja harmoniaa tuottavia tulkintoja ja toisaalta konfliktilähtöisiä ja poikkeuksellista kehityskulkua painottavia tulkintoja.
Kun Suomen poliittista keskustelua seuraa samasta näkövinkkelistä, jatkuvuuden korostaminen nousee vahvasti esille. Monet niistä tapahtumista, jotka Turkin politiikassa näyttäisivät täältä käsin poikkeuksellisilta ja huolestuttavilta, luetaan osaksi meidän normaalia politiikkaamme.
Poliittisten tapahtumien normalisointi
Poliittisia tapahtumia tehdään normaaleiksi, normalisoidaan, monella eri tavalla. Yksittäinen tapahtuma voidaan tulkita poikkeuksena normaaliin tilaan, jolloin painotus on jatkuvuudessa: poikkeus vahvistaa säännön.
Silloin totutut merkitykset Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä pysyvät tai jopa vahvistuvat. Ne sidotaan ajallisesti menneeseen, joka nähdään vakaana, ennakoitavana ja menestyksekkäänä tarinana pohjoismaisesta Suomesta, jonka politiikka kiinnittyy Euroopan unionin vastuulliseen ja pitkäjänteiseen linjaan.
Vaikka Suomen Fennovoima-hanke tai Suomen EU-politiikka pakolaiskysymyksessä ovat herättäneet laajaa ihmetystä maan ulkopuolella, kotimaisessa poliittisessa keskustelussa ne on pyritty kehystämään aivan normaaliksi politiikkalinjaksi tai jopa epäpoliittisiksi ratkaisuiksi, jotka ovat osoitus Suomen pragmaattisesta päätöksenteosta.
Poliittisen tapahtuman voi normalisoida myös esittämällä sen marginaalisena tai vähäpätöisenä kysymyksenä. Myös silloin painotus on jatkuvuudessa ja harmoniassa poikkeuksellisen ja huolestuttavan kehityksen sijaan.
Suomen konsensusmielinen poliittinen kulttuuri ohjaa siitä tehtäviä tulkintoja.
Suomen konsensusmielinen poliittinen kulttuuri ohjaa siitä tehtäviä tulkintoja. Jopa rajut muutokset politiikassa tai poliittisessa ilmapiirissä saattavat näyttäytyä tutuilta ja turvallisilta, kun ne esitetään totutuilla kielikuvilla. Muutos voi liittyä yhtäältä politiikkalinjauksiin ja toisaalta Suomen identiteettiin pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.
Viime vuosina olen pysähtynyt monta kertaa miettimään, miten tehokkaasti monet varsin poikkeukselliset tapahtumat ovat lopulta sulautuneet osaksi jatkuvuuden tarinaa. Ajankohtaisin tapahtuma liittyy kysymykseen sananvapaudesta ja poliittisesta painostuksesta.
Ikuisesti sananvapauden ykkösmaa
Suomessa on totuttu siihen, että Suomi on sananvapauden ykkösmaa. Kun viime viikkoina on ilmennyt, että pääministeri Juha Sipilän hallituksen aikana poliittinen painostus Yleä kohtaan on ollut poikkeuksellisen kiivasta ja onnistunutta, kysymys kuitattiin nopeasti Ylen sisäisenä kysymyksenä, jota ei pidä käsitellä julkisesti.
”Likapyykki pestään kotona eikä julkisuudessa”, Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Kivelä (ps.) totesi.
Myös monet toimittajat totesivat, että poliittinen painostus on täysin normaalia ja siihen pitää vain tottua: mitä korkeampi asema, sitä kovempi painostus. Tukholman yliopiston mediatutkimuksen professori Anu Koivunen on tuonut moneen otteeseen esiin, ettei tilanteessa ole mitään normaalia länsimaisen demokratiakäsityksen näkökulmasta.
Ilman Koivusen näkyviä kannanottoja kysymys olisi voitu helpommin normalisoida osaksi poliittista jatkumoa: poliitikot nyt ovat aina ärhennelleet toimittajille – se kuuluu asiaan.
Kun kaksi Ylen kokenutta toimittajaa, kohun keskellä ollut Salla Vuorikoski ja ajankohtaistoimituksen esimies Jussi Eronen, erosi vedoten sananvapauden rajoituksiin erityisesti pääministerin ja hallituksen toimien kriittisessä uutisoinnissa, Koivunen huomautti jälleen, ettei tapahtumaa voi tulkita osoituksena jatkuvuudesta Suomen poliittisessa ilmapiirissä:
”Se, että painovapauden 250-juhlavuosi Suomessa päättyy kahden Ylen toimittajan eroamiseen protestina sananvapauden rajoittamisen vuoksi ei nimittäin ole mikään pieni pikapyykki. Se on iso skandaali.”
Tulkinnat meillä ja muualla
Jos samanlaisia tapahtumia olisi nähty vaikkapa Turkissa, ne olisi täällä nopeasti tulkittu osoituksena maan kielteisestä demokratiakehityksestä. Välillä on suorastaan hämmästyttävää seurata, miten eri tavalla samankaltaisia tapahtumia tulkitaan eri puolilla Eurooppaa ja kansainvälisesti.
Täältä käsin Turkin poliittiset tapahtumat näyttävät lähes yksinomaan uskonnosta kumpuavien uskomusten kielteisiltä ilmentymiltä, kun taas Suomessa uskonnollisten ajatusmallien poliittisesta vaikutuksesta puhuminen koetaan helposti loukkaavana tai jopa hyökkäävänä.
Kirjoitan uusimmassa Ulkopolitiikka-lehdessä siitä, miten valtiot varjelevat positiivista ja johdonmukaista omakuvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa jopa fyysisen turvallisuuden kustannuksella. Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa jatkuvuuden painottaminen liittyy osittain juuri omakuvan vaalimiseen.
Suomen omakuva maana, jossa sanavapaus on huippuluokkaa ja politiikkaa ohjaa pohjoismainen demokratiakäsitys, hallitsee tulkintoja myös silloin, kun omakuva on uhattuna.
Suomen omakuva maana, jossa sananvapaus on huippuluokkaa ja politiikkaa ohjaa pohjoismainen demokratiakäsitys, hallitsee tulkintoja myös silloin, kun omakuva on uhattuna. Uhkakuvien tunnustaminen ja niihin vastaaminen vaatiikin paitsi kriittistä ja vertailevaa havainnointia myös vahvaa omakuvaa, joka kestää itsekriittisen tarkastelun.
Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma väittelee tohtoriksi tammikuussa Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.
Johanna Vuorelma on aivan oikeilla linjoilla. Jokainen mediaa vähänkin tarkemmin seuraava on varmasti huomannut, että suomalaisilla tiedotusvälineillä vallitsee selvä kaksoisstandardi sen suhteen, kuinka median riippumattomuuteen ja sananvapauskysymyksiin tulee suhtautua.
Jos sananvapauden suhteen havaitaan ongelmia jossain ulkomailla – etenkin sellaisissa maissa, joiden olojen arvosteleminen on poliittisesti korrektia ja jopa suotavaa – asia tuodaan kyllä näyttävästi esiin ja tilannetta kauhistellaan moneen kertaan. Mutta sitten kun vastaava epäkohta ilmenee meillä Suomessa, ei tapauksessa yleensä suostuta näkemään mitään ongelmaa, vaan tilannetta pidetään aivan normaalina ja luonnollisena. Media äityy helposti jopa puolustelemaan tilannetta ja korostaa, että tällainen toimintamalli on ainoa hyväksyttävä, ja tämä juuri kuvastaa ”median vastuullisuutta”.
Niin, vastuullisuutta – mutta kenelle?
Oman mielenkiintoisen lisäpiirteensä asialle antavat myös median tiheään tahtiin uutisoimat selvitykset ja ”tutkimukset”, joiden mukaan Suomi on sananvapauden ykkösmaa, ja kansan luottamus tiedotusvälineisiin erittäin korkea.
Tämä ilmiö on läheistä sukua niin ikään useasti toistettaville selvityksille siitä, kuinka Suomi on ”maailman vähiten korruptoitunut maa”, tai ainakin yksi vähiten korruptoituneimmista. Tuohon Suomen kannalta mairittelevaan lopputulokseen on kuitenkin päästy vain sen ansiosta, että selvityksiä laativa Transparency International ei ole edes yrittänytkään tarkastella korruptiota kokonaisuudessaan, vaan selvityksen kohteeksi on otettu vain yksi korruption osa-alue. Ja koska juuri tätä korruptiomuotoa esiintyy Suomessa hyvin vähän, näyttäytyy Suomi sitten erittäin myönteisessä valossa. Tältä vinoutuneelta pohjalta suomalaiset uutistoimittajat sitten tekevät laajoja yleistyksiä ja antavat ymmärtää, että korruptio ylipäätään olisi Suomessa erittäin harvinaista.
Aivan vastaava kuvio toistuu näissä sananvapaustutkimuksissa ja niiden uutisoimisessa: kun jätetään juuri Suomelle tyypilliset häiriöt noteeraamatta, saadaan helposti aikaan ”tutkimustuloksia”, joissa Suomi näyttäytyy maailman parhaana.
Ongelma on se, että Anu Koivunen ei tunnista länsimaista demokratiakäsitettä. Julkisen palvelun mediahan ei ole demokratian kriteeri. Oikeastaan se on ristiriidassa demokratian kanssa sikäli, että yhdelle toimijalle taataan erivapaudet.
Yhden firman ohjeistus ei vaikuta sananvapauteen yksilön oikeutena mitenkään. Sananvapaus on perusoikeus, eikä aktivistien ja järjestöjen määrittelemä pistesijoitus.
Suomalainen samamielisyys politiikassa on häiritsevää ja helposti havaittavissa. Myös eri mediat ovat lähes täysin samamielisiä hyvin monissa asioissa, tällä hetkellä esim. Sote-uudistus. Yksikään Suomen medioista ei vastusta sitä pääkirjoituksisaan tai erityisesti puolustakaan. Uskomattominta on, että Hesari ei vastusta sitä, vaikka sote uhkaa nimenomaan Helsinkiä.
Suomi pärjää sananvapaudessa median osalta vain, koska täällä ei ole toimittajia vankeina tai aktivisteja,mutta muuten Suomen media sensuroi (samamielisyys kaikessa) itse sen, minkä Turkissa tms. hoitavat viranomaiset, mikäli jokin media herättää liikaa virallisesta totuudesta poikkeavaa keskustelua.
Suomalaiset ovat poliittisesti passiivisia juuri maata vaivaavan poliittisen keskustelun ja median vaihtoehdottomuuden vuoksi, koska ei ole keskustelun herättäjiä, jollaisena median on toimittava tietenkin.