Perussuomalaisten vuoden 2011 vaalivoiton myötä konservatiivinen ja uskonnollinen diskurssi tuli näkyvämmäksi politiikassa. Se näkyy myös Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtajan, teologian tohtori Juha Ahvion poliittisissa kiistakirjoituksissa.
Vuonna 1971 perustettu Patmos Lähetyssäätiö on yksi merkittävimmistä evankelisluterilaisen kirkon ulkopuolisista herätyskristillisistä liikkeistä Suomessa. Se tunnetaan ennen kaikkea sen pitkäaikaisesta – hiljattain eläkkeelle jääneestä – toiminnanjohtaja Leo Melleristä, joka toi muun muassa 1980-luvulla amerikkalaistyyppisen herätyskristillisen markkinoinnin keinot sekä diskurssin rock-musiikista ja roolipeleistä saatananpalvontana Suomeen.
Tässä kirjoituksessa tarkastelen niiden blogikirjoitusten ja pamflettien diskurssia, joita Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti Juha Ahvio on vuoden 2012 alusta kirjoittanut Patmos Lähetyssäätiölle ja sitä lähellä olevalle Kustannus Oy Kuva ja Sanalle tutkimusjohtajan tittelillä. Keskeisenä tutkimuskysymyksenäni on se, kuinka Ahvio tekee kirjoituksissaan eronteon ystävän ja vihollisen välille.
Kuinka Ahvio tekee kirjoituksissaan eronteon ystävän ja vihollisen välille?
Ahvion kiistakirjoituksissa toistuvia teemoja ovat muun muassa sukupuolineutraali avioliittolaki, ilmastonmuutosskeptisyys, islamin uhka ja hyvinvointivaltion ja monikulttuurisuuden kritiikki. Nämä kaikki ovat tuttuja teemoja Yhdysvaltojen kristilliseltä oikeistolta ja niin sanotuilta paleokonservatiiveilta, jotka ovat löytäneet uuden yhteisen sävelen George W. Bushin talous- ja sotapolitiikan epäonnistumisen jälkeisessä republikaanisen puolueen sisäisessä valtakamppailussa.
Suomessa uskonnon ja politiikan avoin yhdistäminen on koettu perinteisesti vieraaksi lukuun ottamatta kristillisdemokraatteja. Syynä tähän on ollut tulkinta luterilaisesta kahden regimentin opista. Perussuomalaisten vaalimenestys sekä evankelisluterilaisen kirkon valta-aseman heikentyminen ovat kuitenkin tuoneet uskonnollisen puhetavan myös Suomessa yhä näkyvämmäksi osaksi poliittista keskustelua.
Tulkintani mukaan Ahvio on pyrkinyt ohjelmallisesti hyödyntämään perussuomalaisten vaalivoiton avaamaa mahdollisuutta ja tuomaan Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston viljelemiä teemoja vieraaseen maaperään.
Politiikka ystävän ja vihollisen erontekona
Tarkastelussani hyödynnän saksalaisen politiikan teoreetikko ja oikeustieteilijä Carl Schmittin poliittisen käsitettä, jonka mukaan politiikassa on kyse ystävän ja vihollisen määrittelystä.
Schmitt kirjoittaa, että ”[p]oliittisen vihollisen ei tarvitse olla moraalisesti paha eikä esteettisesti ruma; sen ei tarvitse esiintyä taloudellisena kilpailijana, ja sen kanssa harjoitettu liiketoiminta saattaa jopa olla kannattavaa”, mutta ”[p]sykologisella tasolla vihollista kohdellaan helposti pahana ja rumana, koska jokainen erottelu – useimmiten luonnollisesti poliittinen, joka on erotteluista ja ryhmittelyistä voimakkain ja intensiivisin – hyödyntää kaikkia muita käyttökelpoisia erotteluita”.
Metodologisesti oletan, että Ahvio on tietoinen edellä mainittujen vastakohtien itsenäisyydestä, mutta taitavana poliittisena toimijana hän osaa hyödyntää ihmispsykologiaa: ennakkoluuloja ja passioita poliittisessa retoriikassa vaikuttaessaan – Chaïm Perelmania lainatakseni – erityisyleisöönsä.
Schmitt toteaa, että ”poliittinen voi saada voimansa mitä erilaisimmilta inhimillisen elämän alueilta, kuten uskonnollisista, taloudellisista, moraalisista ja muista vastakohdista”. Niin ikään hän muistuttaa, että eronteon tullessa tarpeeksi intensiiviseksi ovat ne taloudellisesta tai uskonnollisesta näkökulmasta usein hyvin epäjohdonmukaisia ja irrationaalisia.
Analyysi: narratiivi, ulkoinen ja sisäinen vihollinen, ystävä
Ahvion ensimmäinen merkittävä esiintyminen kristillisessä mediakentässä käsitteli ”sukupuolivallankumouksen salaista agendaa”, josta kertoessaan hän lainasi yhdysvaltalaisilta paleokonservatiivien suosimaa (salaliitto)teoriaa kulttuurimarxismista, jonka mukaan Frankfurtin koulukunnan opit ovat 1960-luvulta lähtien pyrkineet murtamaan länsimaisen yhteiskunnan moraalisen selkärangan muokkaamalla maaperää otolliseksi sosialistiselle vallankumoukselle. Ahvion tulkinnassa seksuaalisuus ja sukupuolisuus ovat korostuneessa asemassa.
Kulttuurimarxilaisuuden teoria luo narratiivin hänen myöhemmille kirjoituksilleen sekä ystävän ja vihollisen eronteolle:
”Osoitan, miksi yksityinen omaisuus sekä perinteiset avioliitto- ja perheinstituutiot ovat olleet erilaisten marxistien tulilinjalla ja miksi sosialistinen vallankumous on edetäkseen edellyttänyt myös seksuaalivallankumousta ja perinteisten moraaliarvojen muuttamista ja miten etenkin homoliikkeen pyrkimykset liittyvät edelleen elimellisesti näiden päämäärien ajamiseen.” (5.5.2013)
Vihollinen tässä ”kulttuurisodassa” – joka on niin ikään yhdysvaltalaisesta kontekstista lainattu termi – on ”kulttuurimarxilainen sekulaarin ateistinen humanismi, – – joka pyrkii tiedotusvälineitä ja oikeuslaitosta hyväksikäyttämällä muuttamaan pakolla koko ihmiskäsityksemme ja kulttuurimme sananvapautta, uskonnonvapautta ja taloudellista vapautta tuhoisasti rajoittavaan totalitaariseen suuntaan” (12.4.2015).
Ahvion tulkinnassa seksuaalisuus ja sukupuolisuus ovat korostuneessa asemassa.
Keihäänkärkenä hyökkäyksessä toimii ”gender- eli sukupuoli-ideologia, joka pyrkii hävittämään mieheyden ja naiseuden todellisuudet”.
Ateistien ja humanistien lisäksi Ahvion kirjoituksissa sisäistä vihollista edustavat muun muassa Suomen evankelisluterilaisen kirkon liberaali valtavirta. Varhaisissa kirjoituksissaan hän arvostelee myös niitä perussuomalaisista, jotka kannattavat sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota, mikä on Ahvion mukaan osaltaan ollut hapattamassa länsimaisia perhearvoja.
Euroopan islamisoitumisen lisäksi Ahvion poliittisessa diskurssissa ulkoisen vihollisen rooli annetaan Venäjälle. Siinä noudatetaan Suomen oikeiston ja herätyskristillisyyden perinteitä – kylmän sodan aikana profetiat Neuvostoliiton hyökkäyksestä olivat suosittuja herätyskristillisyydessä. Samalla poiketaan eurooppalaisesta radikaalioikeistosta, joka näkee Vladimir Putinin hallinnon potentiaalisena liittolaisena poliittista liberalismia vastaan.
Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on Ahvion mukaan osaltaan ollut hapattamassa länsimaisia perhearvoja.
Ahvion mukaan ”Lännen moraalinen rappeutuminen” ja Venäjä vihollisena liittyvät toisiinsa. Kyse on jälleen kerran – yllätys, yllätys – seksuaalisuudesta: ne, jotka kannattavat sukupuolineutraalia avioliitolakia, tukevatkin Venäjän valtapyrkimyksiä.
”Mitä enemmän EU-Eurooppa ja USA vajoavat antipatriarkaalisen feminismin ja homoagendan edistämän epämiehekkään hedonistisen taisteluhaluttomuuden ja -kyvyttömyyden rappioon, sitä helpompaa on Venäjän pyrkiä toteuttamaan käytännössä duginilais-putinilaisia euraasialaisia visioitaan koko Euroopan suomettamisesta ja USA:n lyömisestä.” (8.11.2015)
Viikkoa ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja Ahvio kirjoittaa Suomessa olevan meneillään ”kulttuurisota kodin, uskonnon ja isänmaan sinivalkoisen ja kristillisen arvomaailman lopulliseksi poisjuurittamiseksi”.
Tilannekatsauksen ja narratiivin luominen sekä vihollisen tunnustaminen ja tunnistaminen mahdollistavat ystävien, epäpoliittisiksi itsensä kokevien herätyskristillisten, kutsumisen poliittisiksi subjekteiksi kannustamalla heitä äänestämään oikeanlaista ehdokasta.
”Mutta ennen kaikkea meille suomalaisille on oleellista se, kuka meillä Suomessa asioista päättää ja millaisen ideologian ohjaamana. – – Suomalaisten konservatiivien on – uskovina kristittyinä ja isänmaallisina kansalaisina – koottava kaikki voimansa ja ryhdyttävä aktiiviseen kulttuurilliseen vastavallankumoukseen. Suomalaisilla konservatiiveilla on yhdessä kaikki mahdollisuudet tällaiseen. Mutta tämä edellyttää, että konservatiivit aktivoituvat viimeistään nyt vaikuttamaan keskitetysti ja pitkäjänteisesti yhteiskunnan kaikilla tasoilla kunnista, eduskunnasta ja kirkosta alkaen. Myös rivikristittyjen ja ruohonjuuritason arjen konservatiivien on nyt aktivoiduttava omassa yksityisessä perhepiirissään ja kaikkialla siellä, missä työssään ja vapaa-aikanaan toimivat.” (12.4.2015)
Kyseessä on esimerkki althusserilaisesta ideologisesta interpellaatiosta. Louis Althusserille kristillinen ideologia on esimerkki siitä, kuinka subjekti rakentuu Toisen Subjektin kautta.
Huomattavaa on, että hegeliläisittäin ilmaistuna Ahvio on idealisti: hän avoimesti käsitteellistää politiikan ideologioiden välisenä kamppailuna, eikä hän kiellä ideologian merkitystä toisin kuin Althusserin teoria olettaa.
Toisaalta Ahvio sivuuttaa kirjoituksissaan yhteiskunnallisten ilmiöiden materialistisen tulkinnan, joiden näkökulmasta tarkasteltuna hänen esittämänsä tilannekatsaukset ja pika-analyysit päättyisivät päinvastaiseen johtopäätökseen.
Johtopäätökset
Kun Leo Meller pyrki 2003 toiminnanjohtajana laajentamaan Patmos Lähetyssäätiön alaa puoluepolitiikkaan tukemalla tyylilleen uskollisena kristillisdemokraattien Pekka Reinikaista, seurauksena puolueen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhonen loikkasi kokoomukseen.
Tutkimusjohtaja Ahvio on seurannut Melleriä menestyksekkäämmin Carl McIntiren ja Jerry Falwellin kaltaisten taistelevien fundamentalistien strategiaa. Heidän onnistui luoda sisäänpäin kääntyneistä fundamentalisteista kristilliseksi oikeistoksi kutsuttu poliittinen painostusryhmä, joka saavutti merkittävän aseman Yhdysvalloissa jo 1970-luvun lopulta alkaen.
On vaikeaa täsmällisesti mitata, minkälainen vaikutus Ahvion kiistakirjoituksilla on ollut. Ainakin sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustaneet kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten kansanedustajat kutsuivat hänet valiokuntakuulemisiin asiantuntijana ja ovat mukailleet myöhemmin hänen diskurssiaan. Myös niin sanottuja maahanmuuttokriitikoita yhteen kokoavalla Hommaforumilla Ahvion julistetaan edustavan älyllistä ja nuivaa kristillisyyttä.
Ahvion poliittisen projektin onnistuminen on sidoksissa perussuomalaisten kannatuskehitykseen.
Ahvion poliittisen projektin, kristillisen oikeiston luomisen Suomeen poliittisena painostusryhmänä, onnistuminen on sidoksissa perussuomalaisten kannatuskehitykseen. Tilanne ei näytä lupaavalta. Kristillisdemokraatit on liian pieni puolue, kun taas keskusta ja kokoomus ovat teologis-poliittisesti sidoksissa evankelisluterilaisen kirkon valtavirtaan sekä vanhoihin maltillisiin herätysliikkeisiin.
Niin ikään Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto, teekutsuliike ja paleokonservatiivit ovat epäonnistumassa intensiiviselle tyylille ja voimakkaille vastakkainasetteluille rakennetussa strategiassaan, minkä piti johtaa republikaanisen puolueen haltuunottoon ja yhdistämiseen.
YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.
Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.
Artikkelikuva: reenablack / Pixabay
Yllä oleva kirjoitus on allekirjoitettu ”poliitiikan tutkijana”. Kirjoituksessa olisi siksi voitu avata enemmän sitä, mihin kirjoittajan omat kannanotot oikein perustuvat. Esimerkiksi heitto:
”Toisaalta Ahvio sivuuttaa kirjoituksissaan yhteiskunnallisten ilmiöiden materialistisen tulkinnan, joiden näkökulmasta tarkasteltuna hänen esittämänsä tilannekatsaukset ja pika-analyysit päättyisivät päinvastaiseen johtopäätökseen.”
näyttäytyy lähinnä perustelemattomana spekulaationa. Vertailun vuoksi voitaisiin todeta, että yllä olevan kirjoituksen kirjoittaja ”sivuuttaa kirjoituksissaan yhteiskunnallisten ilmiöiden sellaisen materialistisen tulkinnan, joiden näkökulmasta tarkasteltuna hänen esittämänsä poliittinen diskurssi päätyisi päinvastaiseen johtopäätökseen.” Tuollaiset väitteet vaan eivät kerro oikein mistään mitään, vaan ovat lähinnä akateemisen kuuloista sanahelinää.
Kirjoitus sisältää myös muitakin erikoisia väitteitä, kuten:
”Tulkintani mukaan Ahvio on pyrkinyt ohjelmallisesti hyödyntämään perussuomalaisten vaalivoiton avaamaa mahdollisuutta ja tuomaan Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston viljelemiä teemoja vieraaseen maaperään.”
Päätelmässä lienee paikkansa pitävää se, että Ahvio on tuonut Yhdysvalloista monenlaisia teemoja suomalaiseen keskusteluun. Sen sijaan se on kyseenalaisempi väite, että amerikkalaisten teemojen tuominen olisi seurannut perussuomalaisten vaalivoitosta, sillä Ahvio on tuonut teemoja amerikasta suomalaisille foorumeille jo kauan ennen perussuomalaisten vaalivoittoakin. Vuonna 2005 julkaistu Ahvion väitöskirjakin käsitteli nimenomaan amerikkalaisperäistä filosofista keskustelua, vuonna 2006 hän julkaisi kirjan aiheesta ”reformoidun teologian historia Amerikassa 1600-luvulta nykypäivään” jne. Amerikkalaiseen ajatteluun vuosien ajan erikoistuneet henkilöt aika todennäköisesti ammentavat amerikasta ajatuksia myös myöhemmissä kirjoituksissaan, riippumatta vaalituloksista.
Mielestäni kirjoituksessa muuten avataan vähän harhaanjohtavasti kirjoitusten julkaisukontekstia, koska kirjoituksessa sanotaan kirjoitusten olevan suunnatun ”kristilliseen mediakenttään”. Ainakin osa kirjoituksessa käsitellyistä blogikirjoituksista on kai kuitenkin alun perin julkaistu Uuden Suomen blogissa, ja suunnattu nimenomaan laajemmalle lukijakunnalle. Osa ainakin yllä olevassa blogissa viitatuista avioliittoteemaa käsittelevistä kirjoituksista on Uuden Suomen blogista (oletettavasti lehden toimituksen toimesta) kuitenkin sittemmin poistettu lehden julkaisupoliittiseen linjaan sopimattomina. Esimerkiksi Uudessa Suomessa alunperin otsikolla ”Seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret” julkaistu kirjoitus, johon yllä viitattiin, on Googlen arkistotietojen mukaan julkaistu vuonna 2013 Uudessa Suomessa, mutta ei sieltä enää löydy).