Uutisointi Turkissa viime viikolla alkaneista mielenosoituksista räjähti viikonloppuna. Sosiaalisen median kanavat ruuhkautuivat asiaa käsittelevistä uutisista, analyyseistä, kuvista protesteihin osallistuvien ihmisten ja poliisien välisistä yhteenotoista sekä ympäri maailmaa tulvivista tuhansista solidaarisuusviesteistä. Kansainvälinen huomio oli hetkessä kääntynyt Istanbulin Taksim-aukiolle, josta protestiaalto liikkui nopeasti Turkin muihin suuriin kaupunkeihin.
Turkin media oli asiasta pääosin hiljaa, mikä vahvistaa varsin selvästi sen, mitä Turkin politiikan tutkijat ja tarkkailijat ovat sanoneet jo pitkään: Turkin sananvapauden tila on huolestuttavan heikko. Media on suurelta osin hallituksen talutusnuorassa. Sananvapautta arvioiva järjestö Freedom House sijoittaa Turkin tämän vuoden maailmanlaajuisessa vertailussaan vasta jaetulle 120. sijalle. Esimerkiksi Suomen sijoitus vertailussa on jaettu kolmas sija. Tietoa Turkin protesteista onkin tullut lähinnä sosiaalisen median, ulkomaisten tiedotusvälineiden ja ulkomailla asuvien turkkilaisten kautta.
Kansainväliset tulkinnat Turkin tapahtumista vahvistavat myös Hayden Whiten teesin siitä, että tapahtumia tulkitaan aina oman moraalisen tai esteettisen viitekehyksen kautta. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen puolella esimerkiksi David Campbell on kirjoittanut siitä, kuinka poliittisia tapahtumia voi kuvata useilla keskenään poikkeavilla tavoilla, joilla voi olla varsin erilaisia poliittisia vaikutuksia. Poliittinen tapahtuma saa merkityksensä vasta tulkinnan myötä, ja merkityksien luomiseen käytetään olemassa olevia kulttuurisia tai poliittisia symboleja. Näin poliittinen tapahtuma liitetään osaksi suurempaa tarinaa, joka tekee ympärillä olevan todellisuuden helpommin lähestyttäväksi. Irralliset ja satunnaiset tapahtumat eivät vastaa tarpeeseen nähdä todellisuus merkityksellisenä ja ymmärrettävänä kokonaisuutena, jossa on mahdollista edes hetkittäin nähdä tarkoitus ja suunta.
Kaksi symbolista viitekehystä
Turkin tapahtumia on tulkittu pääasiassa kahden symbolisen viitekehyksen kautta: maallistuneiden ja uskonnollisten voimien välisenä mittelönä tai vastalauseena kapitalismia vastaan. Ensimmäisessä tulkintamallissa tapahtumat on liitetty osaksi arabikevään tapahtumia ja jälkimmäisessä tulkintamallissa osaksi Occupy-liikettä. Molemmilla kansalaisliikkeillä on valtavasti symbolista painoarvoa, joka ohjaa tulkintaa jo pelkillä sanavalinnoilla: Taksimin aukiosta muodostui nopeasti uusi Tahririn aukio ja Gezi-puistosta #occupygezi. Analyyseissä vilisee viittauksia ”Turkin kevääseen”, eikä ”Turkin kesällä” enää viitatakaan tulevaan kesälomamatkaan Turkin aurinkorannoille.
Molemmille tulkintamalleille on yhteistä kahtiajaon retoriikka, jota Hayden White kutsuu metonyymin troopiksi. Tässä diskurssimallissa todellisuus nähdään kahden vastakkaisen voiman taisteluna, josta ehkä tunnetuimpana esimerkkinä on valistusaatteen kahtiajako järjen ja ei-tieteellisten uskomusten välillä. Turkin politiikkaa tulkitaan usein juuri kahtiajaon kautta, varsinkin nykyisen uskonnollismielisen AK-puolueen päästyä valtaan vuonna 2002. Analyyseissä islamin roolista modernissa yhteiskunnassa liikutaan usein valistusaatteen piirtämien ajatusmallien sisällä: uskonto ja politiikka ovat ikuisella törmäyskurssilla keskenään ja ne on yksinkertaisesti pidettävä erossa toisistaan.
Kapitalismin vastaisessa tulkinnassa puolestaan tukeudutaan Marxin oppeihin kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennetusta itsetuhovoimasta, jonka merkkejä voi nähdä jokaisessa protestissa, joka jollain tavoin hyökkää markkinatalouden symboleja tai toimintatapoja vastaan. Turkin tapauksessa symbolina toimi suunnitteilla oleva kauppakeskus. Kahtiajako brutaalin kapitalistisen koneiston ja humaaneja arvoja puolustavien kansalaisten välillä oli helppo tehdä ja liittää se suurempaan kertomukseen kansainvälisestä kapitalismin vastaisesta Occupy-rintamasta. Tässäkin tapauksessa tulkitsijan oma arvomaailma ohjaa tulkintaa. White painottaa, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tulkintaa – kysymys on enemmänkin tarinan uskottavuudesta, joka syntyy tarpeeksi vahvoista kulttuurisista ja poliittisista symboleista, joilla tapahtuma liitetään osaksi laajempaa ilmiötä.
Tulkinnassa toimivaa symboliikkaa löytyy myös kauempaa: Turkin tapahtumat on liitetty muun muassa Ranskan vuoden 1968 mielenosoituksiin. Turkki vain tulee Ranskan perässä yli 40 vuoden viiveellä. On huomionarvoista, että lähiviikkojen mellakat Ruotsissa ovat jääneet vähemmälle huomiolle tulkinnoissa. Yhteistä symboliikkaa ei löydy samalla tavalla kuin arabikevään ja Occupy-liikkeen kanssa. Ruotsin tapahtumat onkin liitetty yhteen Lontoon vuoden 2011 ja Ranskan vuoden 2005 nuorisomellakoiden kanssa.
Näissä tapauksissa esimerkiksi antikapitalistinen narratiivi on jäänyt suurilta osin käyttämättä ja päällimmäiseksi tulkinnaksi on valikoitunut maahanmuuttajien kotoutumisongelmat. Tapahtumiin viitataan edelleen negatiivissävytteisesti ”mellakoina” toisin kuin esimerkiksi arabikevään tapahtumien kohdalla. Istanbulin mielenosoitusten kohdalla identiteettikysymykset on liitetty osaksi antikapitalistista tulkintaa istanbulilaisten taistelusta suuria korporaatioita vastaan, kun taas ”lähiömellakoissa” päällimmäiseksi identiteettikysymykseksi nousi maahanmuuttajuus. Tämä kertoo enemmän tulkintoja ohjaavista ajatusmalleista kuin itse tapahtumien luonteesta.
Merkki demokratian noususta
Turkin tapahtumat voi nähdä myös ilman hallitsevaa kahtiajaon mallia. Mielenosoituksia voi tulkita demokratian kehittymisen kannalta, ja nostaa esiin Turkin yhteiskunnan demokratisoituminen. Tämä tulkintamalli on lähempänä Hayden Whiten synekdokeen trooppia, jossa painotetaan vastakkainasettelun sijaan toimijoiden ja asioiden välisiä yhdistäviä ja eheyttäviä tekijöitä. Viime päivien tapahtumat voi tulkita todisteeksi turkkilaisten demokraattisen osallistumisen taidoista, joissa monilla eurooppalaisilla on opittavaa.
Esimerkiksi Euroopan unionin demokratiavajeen korjaamiseksi on ollut huolestuttavan vähän kansalaisliikehdintää, vaikka tilanne on noteerattu laajalti ja EU:lla on suora vaikutus satojen miljoonien kansalaisten elämään. Turkissa autoritääristä valtakoneistoa vastaan uskalletaan nousta seurauksista huolimatta. Istanbulissa asuville mielenosoitukset Taksimilta alkavalla Istiklal-pääkadulla ovat arkipäivää.
Tässä mielessä tulkinnat siitä, että Turkin mielenosoitukset ovat merkki maan demokratian heikosta tilasta, ovat harhaanjohtavia ja perustuvat ajatukseen demokratiasta hierarkkisena hallintokoneistona, jota pyörittää ensisijaisesti vaalijärjestelmä. Demokratia on paljon muutakin. Demokratian keskiössä on kansalaisten usko vaikutusmahdollisuuksiinsa – viime kädessä mielenosoitusten ja kansalaisvaikuttamiskanavien kautta.
Turkin tapahtumat voi nähdä osoituksena Turkin demokraattisen vaikuttamisen kehittymisestä ja kansalaisten uskosta mahdollisuuksiinsa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Tärkeiksi koettujen asioiden puolesta ollaan valmiita taistelemaan muillakin tavoilla kuin ”tykkäämällä” nettikampanjoita tai allekirjoittamalla nettivetoomuksia. Tässä tulkintamallissa Turkki ei laahaa muun Euroopan perässä vaan toimii yhtenä edelläkävijöistä.
Artikkelikuva: Johanna Vuorelma
