Paradigmat ylittävässä kritiikissä tulisi mielestäni pyrkiä varovaisuuteen. On hämmentävää, että Heikki Patomäki torjuu poikkeuksellisissa kirjoituksissaan juuri sellaista tieteellistä pluralismia, jonka suvaitsemista hän vaatii muilta.
Professori Heikki Patomäen viimeaikainen taloustieteeseen kohdistama kritiikki (Uusi Suomi, Politiikka-lehti, Turun Sanomat) koettelee akateemisen keskustelun rajoja. Patomäki esittää joukon kriittisiä huomioita koskien taloustieteen menetelmiä ja teorioita.
Hän argumentoi, että taloustiede ei oikeastaan ole tiede lainkaan vaan osa uusliberaalia poliittista liikettä. Patomäen mielestä taloustieteilijät käyvät sotaa muita yhteiskuntatieteitä vastaan levittäen oppejaan ”imperialistisesti”, ”hyökkäysten kautta”, ”kutsumatta” ja ”säälimättömästi” (Olen eri mieltä Patomäen kanssa siitä, heijastavatko siteeraukset hänen viittaamiensa lähteiden sisältöä). Väitteet ovat poikkeuksellisia, varsinkin kun ne esitetään professorin arvovallalla.
Taloustieteilijöillä on toisinaan tapana kuitata oppialaan kohdistuva kritiikki rinnastamalla se tieteenvastaiseen liikehdintään. Tämä on mielestäni väärä reaktio Patomäen kirjoituksiin.
Esimerkiksi ilmastonmuutoksen epäilijöiden, rokotevastaisten ja evoluutionkieltäjien kritiikissä on pohjimmiltaan – köykäisistä perusteluista huolimatta – kysymys oikeasta tieteellisestä kiistasta. Ovatko väitetyt ilmiöt, mekanismit tai syy-yhteydet todellisia? Patomäen kritiikissä on kuitenkin kyse jostakin muusta. Erimielisyys koskee ennen kaikkea sitä, mitä taloustiede sanoo.
Patomäki esittää provokatiivisia väitteitä muun muassa rationaalisuus- tai tasapaino-olettamien sisällöstä tai mallintamisen logiikasta. Taloustieteilijät kiistävät väitteiden todenperäisyyden.
Heidän mielestään Patomäen mielikuva taloustieteestä on vanhentunut ja perustuu alkeisoppikirjoihin, joiden tavoitteet ovat lähinnä didaktisia. Modernin taloustieteen kanssa kritiikillä ei ole juurikaan tekemistä.
Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen riistää häneltä edellytykset osallistua järkiperäiseen tieteelliseen keskusteluun.
Kyse ei ole tieteellisestä kiistasta. Mitä taloustiede sanoo tai olettaa on helposti todennettavissa nykyaikaisista taloustieteen oppikirjoista tai tieteellisistä julkaisuista. On erikoista, että asiasta joudutaan edes keskustelemaan.
Toinen Patomäen kritiikin muoto eli taloustieteilijöiden tutkijaintegriteetin kyseenalaistaminen ja motiivien epäily on vaikeammin lähestyttävä ongelma. Taloustieteilijöiden kuten kenenkään muunkaan korvienväliä ei ole helppoa tutkia. Kaikkein vähiten siitä voi esittää uskottavia lausumia taloustieteilijä itse – hänen mielenlaatunsahan on joka tapauksessa korruptoitunut.
Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen
Tämän tyyppinen kritiikki on mielestäni vastuutonta ja vahingollista. Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen riistää häneltä edellytykset osallistua järkiperäiseen tieteelliseen keskusteluun.
Tutkijan johtopäätöksillä tai tutkimustuloksilla ei ole merkitystä, jos ne vain heijastavat hänen poliittisia tavoitteitaan. Erityisen tuhoisaa on tutkijan menetelmävalintojen ideologisoiminen.
Tieteellisen dialogin ydin on menetelmiin kohdistuva kritiikki mutta ei koskaan sen perusteella, millaisiin politiikkasuosituksiin ne voivat johtaa. Tutkija ei ole poliitikko.
Taloustieteilijän perimmäinen ongelma ei ole millainen todellisuus on vaan mitä siitä voi sanoa.
Päinvastoin tutkijan työn ydin on soveltaa tieteellistä metodia – tieteellisiä menetelmiä – tutkimusongelmiin riippumatta siitä, millaisiin tarkoituksiin tuloksia käytetään. Patomäen määrittämistä lähtökohdista, joissa menetelmävalinnat politisoidaan, ei yksinkertaisesti ole mahdollista käydä järkevää tieteellistä keskustelua.
On myös selvää, että Patomäen ja hengenheimolaisten edistämän kritiikin taustalla on erilainen tiedekäsitys. Patomäki itse kertoo tieteelliseksi maailmankuvakseen kriittisen realismin, pyrkimyksen totuudenkaltaiseen maailmankuvaukseen.
Taloustieteen asenne on pragmaattisempi. Taloustieteilijän perimmäinen ongelma ei ole millainen todellisuus on vaan mitä siitä voi sanoa. Nämä ovat eri asioita.
Pyrkimys puhua todellisuudesta järkevästi ja ymmärrettävästi määrittää, miten tutkimuskohteeseen suhtaudutaan. Jaetut menetelmät ja käsitteet palvelevat tätä tarkoitusta. Onnistuessaan taloustieteilijä vastaa tutkimuskysymykseen tavalla, jonka sekä kirjoittaja että lukija ymmärtävät samalla tavoin.
Tämä muuten ei ole triviaali tehtävä. Talousteorian on muun muassa otettava kantaa siihen, miten ihmiset tekevät valintojaan, miten heidän odotuksensa muodostuvat ja miten he ottavat toisten valinnat huomioon.
Kilpailulla ei ole itseisarvoista asemaa taloustieteessä.
Näitä koskevat oletukset ovat perusluonteeltaan empiirisen koeteltavuuden tuolla puolen – ne ovat menetelmiä. Teoria ei sellaisenaan olekaan kuvaus todellisuudesta vaan lähinnä kieli, jonka avulla voidaan puhua todellisuudesta selvällä ja yhteisesti ymmärretyllä tavalla. Saavutus ei ole vähäpätöinen.
Taloustieteen kieli
On toki totta, että kieli määrittää millaisia kysymyksiä voimme kysyä. Olen kuitenkin vähemmän kuin Patomäki huolissani siitä, että taloustieteen kieli olisi rajoittava ja johtaisi automaattisesti jonkin suuntaisiin johtopäätöksiin.
Esimerkiksi atomismi Patomäen tarkoittamassa mielessä ei ole taloustiedettä luonnehtiva ominaisuus. Päinvastoin ongelmien taloudellinen kiintoisuus tyypillisesti johtuu nimenomaan riippuvuuksista ja takaisinkytkennöistä yksilöiden välillä.
Myöskään kilpailulla ei ole itseisarvoista asemaa taloustieteessä. Taloustieteilijälle kilpailu on ainoastaan mekanismi, joka toisinaan toimii ja toisinaan ei.
Toisin kuin Patomäki ja muut kriitikot tuntuvat ymmärtävän, taloustiede ei ole sovellettua matematiikkaa eikä matematiikalla taloustieteessä luoda ”illuusiota varmuudesta”. Matematiikan tehtävä taloustieteessä on helpottaa analyysiä, varmistaa sen johdonmukaisuus ja selkeyttää erilaisia vertailuja. Formalismi vähentää väärinkäsityksiä.
Epäilen, että kiistat juontuvat osittain myös konseptuaalisesta sekaannuksesta. Individualismi ei taloustieteessä ole ideologia vaan menetelmä, kun yhteiskuntaa tarkastellaan ihmisen näkökulmasta.
Merkittävä osa taloustieteen teoriamuodostusta on ollut sen selvittämistä, mitä metodologinen individualismi tarkoittaa ja miten sitä tulee järkevästi harjoittaa. Tämä on uskoakseni eräs syy taloustieteen ”imperialismille”. Taloustieteen menetelmien lisääntyvä soveltaminen muissa yhteiskuntatieteissä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ne ovat käyttökelpoisia.
Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa Patomäen tieteellisiä pyrkimyksiä. Mutta on selvää, että ne kumpuavat erilaisesti tieteellistä maailmankuvasta kuin taloustietelijöiden.
Paradigmat ylittävässä kritiikissä tulisi mielestäni pyrkiä varovaisuuteen. On hämmentävää, että Patomäki poikkeuksellisissa kirjoituksissaan torjuu juuri sellaista tieteellistä pluralismia, jonka suvaitsemista hän vaatii muilta.
Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.
Hannu Vartiainen on mikrotalousteorian professori Helsingin yliopistossa.
Hannu Vartiainen käsittelee kirjoituksessaan taloustiedettä kohtaan esitettyä kritiikkiä. Haluaisin puuttua yhteen seikkaan, jonka Vartiainen ohittaa seuraavassa sitaatissa:
”Patomäen mielikuva taloustieteestä on vanhentunut ja perustuu alkeisoppikirjoihin, joiden tavoitteet ovat lähinnä didaktisia. Modernin taloustieteen kanssa kritiikillä ei ole juurikaan tekemistä.”
Kuten Patomäki toisessa kirjoituksessaan totesi, tämä on tyypillinen väistöliike taloustieteen kritiikille, ja tilanne on sama, kuin jos maantieteen perusoppikirjoissa maan kerrottaisiin olevan litteä.
Olen Vartiaisen kanssa samaa mieltä siitä, että modernissa taloustieteellisessä tutkimuksessa, etenkin mikroteorian tutkimuksessa, ollaan varsin hyvin tietoisia oppikirjojen ristiriidasta todellisuuden kanssa. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan ole mikään synninpäästö taloustieteelle oppialana. Päinvastoin. Minkä takia taloustieteen koulutusohjelmissa opetetaan empiriaan perustumatonta teoriaa aivan kuin (sic) se kuvaisi tai edes approksimoisi todellisuutta?
Kyse ei ole millään muotoa pienestä tai vähäpätöisestä ongelmasta. Taloustieteen yhteisö ei koostu pelkästään akateemisista tutkijoista. Erilaisista taloustieteen ja kauppatieteen koulutusohjelmista valmistuu vuosittain tuhansia opiskelijoita, jotka eivät ikinä tule olemaan tekemisissä nykyaikaisen tutkimuksen kanssa. Nämä opiskelijat saattavat viettää viisi vuotta koulutusohjelmassaan ilman, että kukaan kertoisi heille oppikirjojen rationaalisen käyttäytymisen mallin olevan paitsi täysin teoreettinen myös hyvin merkittävällä tavalla empiiristen havaintojen vastainen.
Myöhemmässä elämässään nämä taloustieteen yhteisön jäsenet esiintyvät asiantuntijoina omissa ammatillisissa sekä sosiaalisissa verkostoissaan ja toistavat taloustieteen alkeisoppikirjoista opittua kertomusta esimerkiksi minimipalkan haitallisista vaikutuksista työllisyyteen. (Tähdennettäköön, että minimipalkan vaikutukset työllisyyteen on taloustieteessä hyvin kiistanalainen aihe – paitsi oppikirjoissa, joissa empiirisestä näytöstä harvoin keskustellaan.)
***
Seuraava sitaatti Vartiaisen kirjoituksesta on hyvä esimerkki ”oikean” taloustieteen ja taloustieteestä esiintyvien käsitysten välisestä ristiriidasta:
”Taloustieteilijälle kilpailu on ainoastaan mekanismi, joka toisinaan toimii ja toisinaan ei.”
Vartiaisen väite pitää ehdottomasti paikkansa, ja kuka tahansa vakavasti otettava taloustieteilijä ymmärtää asian laidan. Jostain syystä tämä tieto ei kuitenkaan välity kaikille taloustieteellisistä koulutusohjelmista valmistuville saati ympäröivälle yhteiskunnalle.
Syitä tälle on useita, eivätkä ideologiset jakolinjat liene niistä pienin. Taloustieteen opetus ei kuitenkaan ole syytön. Taloustieteen oppikirjoissa kilpailu esitetään poikkeuksetta lähtökohtaisena työkaluna tehokkaan lopputuloksen saavuttamiseksi, ja kilpailun toimivuuden kyseenalaistaminen on toissijainen huolenaihe. Empiria loistaa poissaolollaan. Näin siitä huolimatta, että epätäydelliset markkinat ja huomattavat markkinahäiriöt ovat reaalimaailmassa sääntö, ei poikkeus. Lisäksi sääntelemättömät markkinat, mistä perusteoria poikkeuksetta lähtee liikkeelle, on niin ikään reaalimaailmassa tuntematon ilmiö.
Jälleen, taloustieteellisistä koulutusohjelmista valmistuu joukoittain opiskelijoita, joiden mielestä todistustaakka kilpailun toimivuuden kyseenalaistamisesta kuuluu kyseenalaistajalle. Edelleen, tämä ajattelutapa leviää myös muualle yhteiskuntaan eikä vähiten poliittiseen päätöksentekoon. Vaikka esimerkiksi sote-uudistuksen ympärillä käytävä asiantuntijakeskustelu on hyvin laadukasta, poliittisessa ja kansalaiskeskustelussa on vaikea välttyä kuulemasta vapaan kilpailun autuaaksi tekevästä voimasta. Kysymys kuuluu: Miksi? Taloustieteen yhteisön on syytä katsoa itseään peiliin.
***
Taloustieteen tulee ottaa vakavasti perusopetuksensa puutteellisuus ja uudistaa oppikirjojen sisältö vastaamaan nimenomaan sitä taloustieteen parissa tehtyä tutkimusta, jota voidaan kutsua tieteeksi.*) Taloustieteellä on tehtävä: tuottaa todisteisiin perustuvaa tietoa yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Opetus on tehtävässä onnistumisen kannalta elimellisen tärkeää.
*) Tieteellisyys on jo opetusta huomattavasti vakavampi ongelma, enkä malta olla sitä mainitsematta. Taloustieteessä ja sen opetuksessa esiintyy yhä teoreettisia väitteitä, joiden falsifioiminen osoittautuu kovin vaikeaksi. Esimerkkejä on lukuisia. Ehkäpä kuvaavimpana pitäisin Eugen Faman tehokkaiden markkinoiden hypoteesia, jota on mahdotonta kumota. Ei-falsifioitavuus ei kuitenkaan estä hypoteesin opettamista ilmeisen varteenotettavana teoriana finanssimarkkinoiden hinnanmuodostuksesta. Onko kovin yllättävää, tai virheellistä, että taloustiedettä ei pidetä tieteenä?
Häkeltyneenä ja hämmentyneenä luen tätä kirjoitusta; voiko professorin arvovallalla tosiaan tuottaa näin itsensä kanssa ristiriitaista tekstiä? Ottamatta edes kantaa siihen, että Vartiainen yrittää tehdä rokotedenialismista uskottavan tieteellisen position! (Tosiasiassahan esim. Andrew Wakefield on tuomittu tieteellisen vilpin harrastaja eikä mikään uskottavan rokotekritiikin edustaja).
”Heidän mielestään Patomäen mielikuva taloustieteestä on vanhentunut ja perustuu alkeisoppikirjoihin […]”
”Mitä taloustiede sanoo tai olettaa on helposti todennettavissa nykyaikaisista taloustieteen oppikirjoista tai tieteellisistä julkaisuista. On erikoista, että asiasta joudutaan edes keskustelemaan.”
On kieltämättä erikoista, että joudumme Hannu keskustelemaan näistä ristiriidoista; onko siis niin, että Patomäen ja muiden kriitikoiden lukiessa noita taloustieteen luonteen selittäviä oppikirjoja ne lakkaavat olemasta helposti taloustieteen luonteen todentavia lähteitä? Vai miksi ihmeessä katsot aiheelliseksi osoittaa, että Patomäen kritiikki perustuu niille teoksille, joista taloustieteen luonne on sinunkin mielestäsi selvitettävissä?
PS. Onko Hannun lapset turvassa kurkkumädältä vai hoidetaankohan heitä homeopatialla ”aidon tieteellisen kiistan” nimissä?