Arvio: Jukka Tarkka: Venäjän vieressä. Suomen turvallisuusilmasto 1990–2012. Otava, 2015.
Jukka Tarkka kuvaa teoksessaan turvallisuusilmaston käsitettä kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Pääviesti viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksestä on tiivistetysti se, että EU – ja Suomi sen mukana – uskoi liiaksi Venäjän demokratisoitumiseen.
Puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) tiivisti jo lähes vuosikymmen sitten Suomen keskeiset turvallisuushaasteet toteamalla ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”.
Hän on saanut kuulla puheestaan kehuja ja moitteita monta kertaa. Ukrainan kriisin puhjettua Häkämiehen puhe kaivettiin naftaliinista todistamaan, että oikeassahan ministeri oli.
Jälkiviisaiden tulkintojen esittäminen puheesta on sallittua, mutta samalla on syytä muistaa, että se esitettiin tyystin erilaisessa maailmassa ja kontekstissa. Moni ei edes pahimmissa kuvitelmissaan uskonut, että Venäjä miehittäisi naapurimaansa alueita vastoin kaikkia Euroopan turvallisuusjärjestelmän periaatteita.
Häkämiehen puheen kontekstia valottaa osaltaan valtiotieteiden tohtori Jukka Tarkan viime vuonna ilmestynyt Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990–2012.
Teos on jatkumoa hänen vuonna 2012 ilmestyneelle Karhun kainalossa – Suomen kylmä sota 1947–1990, jossa Tarkka rakensi yleiskatsauksen Suomen kylmän sodan turvallisuuspoliittiseen kehitykseen ja asenneilmastoon.
Raskas rakenne, mutta sujuva kerronta
Tarkka asettaa tavoitteekseen tapahtumahistoriallisen kuvaamisen sijaan kehitellä ja kuvata turvallisuusilmaston käsitettä kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Teos on ”yritys kuvata ajan poliittis-älyllisen hengen niitä liikkeitä, jotka eivät välttämättä paljastuisi pikkupiirteiselläkään sisältöanalyysilla”.
Tarkan omaan esipuheeseen on lukijan helppo yhtyä. Kirja ei ole perinteistä historiantutkimusta alkuperäisaineistolla, vaan pitkälti aikalaiskirjoituksesta, tietokirjallisuudesta, päiväkirjoista ja myös tutkimuksesta kumpuava yleisteos.
Perustellen valintansa Tarkka ei anna katteettomia lupauksia arkistopaljastuksista, jotka tosin tarkastelujakson osalta jäisivät kovin kapeiksi useimpien ulkopoliittisten arkistojen pysyessä suljettuna 25 vuotta.
Tarkan Karhun kainalossa sai kritiikkiä muun muassa hajanaisuudesta ja rakenteen heikkoudesta. Valitettavasti samat sanat pätevät Venäjän vieressä -teokseen, jonka rakenne ei ole sen paremmin kronologinen kuin temaattinenkaan. Lukuja on kaikkiaan 11 ja alalukuja keskimäärin kymmenkunta, mikä ei lukijaa juuri helpota.
Tarkan kerronta on mukaansatempaavaa ja yksityiskohdat nivoutuvat helposti osaksi tarinaa.
Liian pieniin palasiin purkaminen yhdessä ajallisen ja temaattisen epäloogisen etenemisen kanssa tekee lukemisesta paikoin raskasta. Varsinkin kun osa luvuista käsittelee kovin pieniä yksityiskohtia, on välillä vaikea pysyä vauhdissa mukana.
Repaleisuus vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottamista, mikä juuri on Tarkan keskeisenä tavoitteena. Tämä on sääli, sillä Tarkan kerronta on mukaansatempaavaa ja yksityiskohdat nivoutuvat helposti osaksi tarinaa.
”Suometettu” ja naiivi usko Venäjän kehitykseen
Venäjän vieressä lähtee liikkeelle maanantaiaamusta elokuun 19. päivänä vuonna 1991, jolloin Gennadi Janajevin johtamat vanhoilliset kommunistit yrittivät vallankaappausta Neuvostoliitossa.
Tarkalle tuo elokuinen päivä, ja erityisesti Suomen poliittisen johdon reagointi tapahtumiin, on osoitus kylmän sodan ”turvalliseksi arvioidun reaalipolitiikan” parasta ennen -päiväyksen umpeutumisesta.
Virallinen linja tyytyi lähinnä toteamaan vallankumousyrityksen, mikä heijasteli kylmän sodan ajan varovaisuutta. Toisaalta Tarkka korostaa, että hallituksen arvio tapahtumien epädemokraattisuudesta oli sinänsä dramaattinen muutos. Minkäänlainen kritiikki ei Kremlin toiminnasta ollut tapana.
Tarina etenee Janajevista Neuvostoliiton hajoamiseen. Lukija voi helposti rakentaa yhtymäkohtia päivänpoliittiseen keskusteluun Suomen ja Venäjän suhteista tai itärajan yli tulevista turvapaikanhakijoista, vaikka ajallinen ja poliittinen konteksti olivat tyystin erilaisia. Paikoitellen Tarkka onnistuu itsekin ujuttamaan kappaleen viimeisiin lauseisiin viittauksia Ukrainan kriisin myötä syntyneeseen keskusteluun, vaikka hän pysyykin varsin tiukasti aikarajauksessaan.
Pääviesti viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksestä on tiivistetysti se, että EU – ja Suomi sen mukana – uskoi liiaksi Venäjän demokratisoitumiseen.
Tarkan mukaan tunnusmerkkejä geopolitiikan ja suurvaltapyrkimysten paluusta sekä Euroopan turvallisuusjärjestelmän ylenkatsomisesta Venäjällä ei osattu tulkita oikein muualla. Sekasortoisen Boris Jeltsinin valtakauden jälkeen Vladimir Putin nähtiin Euroopassa ennen kaikkea Venäjän vakauttajana.
Suomi meni EU:n perässä ja unohti lukea signaaleja idästä: ”EU suometti Venäjän-politiikkansa, ja Neuvostoliiton aikoina idänsuhteista omaperäisen järjestelmän luoneen Suomen oli helppo omaksua unionin uusi asento.”
Erityisesti pyyhkeitä unionille tulee Tšetšenian tapahtumien määrätietoisesta väärintulkinnasta ja Venäjän toimien vähättelystä. Unioni paheksui Venäjän voimatoimia, mutta nämä huudot kaikuivat kuuroille korville. Tarkan mielestä Venäjän piittaamattomuus Euroopan turvallisuusjärjestelmän periaatteista olisi pitänyt ymmärtää niin Brysselissä kuin Helsingissäkin.
Nato-ovi oli raollaan, mutta kukaan ei astunut sisään
Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta Venäjän väärintulkinnat johtivat Tarkan mielestä kardinaalivirheeseen. Suomi jäi Naton eteiseen seisomaan.
Viimeistään Georgian lyhyen sodan olisi pitänyt herättää suomalaiset: ”Georgian sodan tärkein, mutta pimentoon jäänyt oppisisältö oli […] kuinka avuttomassa asemassa sotilaallisessa liittoutumattomuudessa sinnittelevä maa on silloin kun kriisi kypsyy sotilaalliseksi”.
Suomi jäi Naton eteiseen seisomaan.
Natoon Tarkka palaa toistuvasti aikakausien ja teemojen vaihtuessa Venäjän rajasodista Baltian maiden itsenäistymiseen ja liittoutumiseen. Tarkan mukaan Suomi seurasi sivusta, kun muissa lähialueen maissa tehtiin perustavanlaatuisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuita. Liittoutumattomuudesta tuli uskonkappale, ”kylmän sodan jakojäännös”, jonka suojissa Suomi oli rakentanut jäsenmaita vahvemmat siteet Natoon.
Tarkka luonnehtii ratkaisevia, ellei jopa elintärkeitä kansallisen edun vastaisia päätöksiä 1990-luvun ”suometuksen jälkitilaksi”, jossa uskottiin liiaksi geopolitiikan häipymiseen ja moninapaisen, yhteistyökeskeisen maailmanjärjestyksen juurtumiseen. Tässä yhteydessä jäi hoitamatta esimerkiksi Ahvenanmaan rooli Itämeren geopoliittisessa palapelissä, mistä on jälleen virinnyt keskustelua.
Historiantutkijan on helppo sortua jälkiviisauteen, koska aika luo perspektiivin, jossa sekavat tapahtumat näyttävät helposti loogiselta kehityskululta. Paikoitellen Tarkka sortuu tähän historioitsijan helmasyntiin antaessaan ruoskansa heilua ajan päättäjiä kohtaan. Kritiikki on toki tarpeen ja kriittistä arviota tarvitaan eritoten tulevan linjan hahmottamiseen. Hiljaisten signaalien lukutaitoa voisi yrittää oppia menneisyyden kautta.
Demaripresidentit kantona kaskessa
Kovimman ryöpytyksen kirjassa saavat sosialidemokraattiset presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Syntilistalla painaa erityisesti heidän herkkähipiäisyytensä ja Suomen edun kanssa ristiriitaiset tulkintansa ulkopolitiikan johtamisen rooleista.
”Kahden lautasen ongelma” heijastuu Tarkan mukaan koko aikakauden ulko- ja turvallisuuspoliittiseen liikkumatilaan, jossa Suomi presidenttien herkkähipiäisyyden vuoksi ajoi itsensä unionin marginaaliin.
Historiantutkijan on helppo sortua jälkiviisauteen, koska aika luo perspektiivin, jossa sekavat tapahtumat näyttävät helposti loogiselta kehityskululta.
Kirjan kokonaistavoitetta, turvallisuusilmaston käsitteen selventämistä kylmän sodan jälkeisessä kontekstissa, ei ehkä palvele paikoin hyvinkin kova Ahtisaaren ja Halosen henkilökohtaisten ominaisuuksien kritiikki. Johtajakeskeinen tarkastelutapa ei tuo juurikaan uutta perspektiiviä kotimaiseen keskusteluun.
Demaripresidenttien perinnöstä Tarkka ei jätä jälkipolville paljoakaan kerrottavaa. Halosen globaalien kysymysten korostaminen ei saa juurikaan kiitosta. Olisihan Halosen toimintaa eritoten ensimmäisellä kaudella voinut tarkastella myös ajan kontekstista käsin ja pohtia koko turvallisuusympäristön käsitteellistä laajentumista vuosituhannen taitteessa.
Loppukaneettina Tarkka toteaa, että Ahtisaari ja Halonen jäivät marginaaliin taistellessaan pikkumaisesti valtaoikeuksiensa puolesta. Osansa saa aikanaan Suomi-kuvaa levittänyt reissu-Lassikin: ”Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien historialliset jalanjäljet ovat yhtä heiveröisiä kuin Lauri Kristian Relanderin saavutukset puoli vuosisataa aikaisemmin”.
Yksin ei ole hyvä olla
On kunnianhimoinen tavoite käydä läpi ”Suomen turvallisuuspoliittinen ilmasto” kahden vuosikymmenen ajalta, vaikka pääasiallista tarkastelukulmaa ohjaisi Venäjä. Siinä sivussa EU ja Nato saavat nekin oman paikkansa, onhan niiden merkitys Suomelle olennainen.
Haasteellisesta tavoitteestaan Tarkan voi sanoa suoriutuvan kunnialla.
Haasteellisesta tavoitteestaan Tarkan voi sanoa suoriutuvan kunnialla, joskin rakenteen terävöittäminen olisi palvellut lukijaa vielä enemmän. Sieltä tänne ja takaisin tuonne etenevä kerronta nostaa yksityiskohdat ehkä suurempaan arvoon kuin niillä kokonaisuuden kannalta olisi. Palaaminen edelliseen on vaikeaa, vaikka Tarkka kuljettaa hyvin mukana myös sisäisiä viitteitä.
Kirjan pääviestiksi muotoutuu ajatus, ettei Suomen kaltaisen pienen maan ole hyvä olla yksin. Tarkan teesi on, että Suomi ei vienyt läntistä integraatiota maaliin jättäytymällä Naton ulkopuolelle. Tämä puolestaan on vaikuttanut siihen, että Suomi on jäänyt sivuraiteelle myös EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisessa kehityksessä.
Kaiken kaikkiaan Venäjän vieressä jättää ristiriitaisen kuvan. Turvallisuusilmaston käsitteen kehitteleminen jää vajavaiseksi hajanaisen lähdeaineiston takia. Toisaalta yleiskuvaus kärsii paikoitellen pikkutarkkaan yksittäisten tapahtumien, kuten Suomen EU-jäsenyysneuvotteluiden, kuvaamisesta.
Tuoreeltaan kirja herätti pientä kohinaa Tarkan varsin henkilöön menevästä kritiikistä esimerkiksi Halosta ja Ahtisaarta kohtaan. Kun tästä päästään yli, Venäjän vieressä voisi parhaimmillaan ravistella sitä pysähtyneisyyttä, joka suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa vallitsee.
