Tekosyiden aika on ohi! Sipilän ja Rinteen hallitusohjelma­puheet vertailussa

Juha Sipilän vuoden 2015 ja Antti Rinteen vuoden 2019 hallitusohjelmapuheita leimasi molempia uudistamisen välttämättömyys, strategisuus sekä oikeudenmukaisuus ja luottamus: linjaukset siitä, miten tulevaisuutta kohti ollaan suuntautumassa. Miten yleviä ja abstrakteja tavoitteita – tai uskonkappaleita – puetaan mitattavaan muotoon?

Vaalien jälkeiset viikot hallitustunnusteluineen ja -neuvotteluineen huipentuvat tiedonantoon hallitusohjelmasta eduskunnalle. Ohjelma on hallituksen parlamentaarisen luottamuksen ensimmäinen konkreettinen testi, kuten politiikantutkija Juri Mykkänen on todennut.

Hallitusohjelman seurannasta tuli vuonna 1990 valtioneuvoston kanslian lakisääteinen tehtävä. Sitä ennen sen merkitys vaihteli seremoniallisesta poliittiseen. Vuoden 2000 perustuslaissa (62 §) hallitukset velvoitettiin antamaan ohjelmansa eduskunnalle tiedoksi, minkä jälkeen eduskunta äänestää hallituksen luottamuksesta. Vuonna 2003 valtioneuvostosta annetun lain mukaan pääministeri valvoo hallitusohjelman toteuttamista.

Vertailen Juha Sipilän ja Antti Rinteen pääministerinä pitämiä puheita, joilla he esittelivät hallituksensa ohjelman. Sipilän puhe on pidetty 2.6.2015, Rinteen 11.6.2019. En paneudu hallitusohjelmien sisältöihin, vaan keskityn siihen, minkälaisella retoriikalla niitä perusteltiin eduskunnalle. Olen aikaisemmin analysoinut muun muassa Sipilän televisiopuheen sekä hänen esiintymisensä Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa.

Analysoin tiedonantopuheiden topoksia. Kreikan kielestä peräisin oleva termi viittaa paikkaan tai lähteeseen. Esimerkiksi Aristoteles antaa topokselle monen tasoisia merkityksiä. Topos on näkökulma, josta kyseessä olevaa ilmiötä lähestytään. Se on asema, josta käydään vastustajan argumenttien kimppuun tai puolustetaan omia. Eri tieteenaloilla puolestaan on omat topoksensa.

Sipilän ja Rinteen molempien käyttämiä topoksia ovat uudistamisen välttämättömyys, strategisuus sekä oikeudenmukaisuus ja luottamus.

Sipilän ja Rinteen molempien käyttämiä topoksia ovat uudistamisen välttämättömyys, strategisuus sekä oikeudenmukaisuus ja luottamus. Yhteistä niille on Aristoteleen tarkoittama poliittisuus eli linjaukset siitä, miten tulevaisuutta kohti ollaan suuntautumassa. Toposten sisällöissä on kiinnostavia eroja.

Näin emme voi jatkaa!

Niin Sipilän kuin Rinteen puheessa eletään välttämättömyyden aikaa. ”Kun uudistaminen unohtuu pitkäksi aikaa, joudutaan leikkausten tielle”, Sipilä lausui. Hallituksen oli säästettävä ja tehtävä isoja uudistuksia samanaikaisesti. Suomella oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko uudistukset tehtiin itse tai joku muu teki ne.

Julkisen talouden alijäämä oli paisumassa kestämättömäksi. Suomi oli vaarassa joutua ”Brysselin budjettivalvonnan alle”. Pääministeri ironisoi, että jos velkaelvytys olisi auttanut, Suomen talouden olisi pitänyt olla erinomaisessa kunnossa. ”Emme voi enää jatkaa tällä tiellä”, hän varoitti.

Keskustan puheenjohtaja ja pääministeri myös huomautti taitavasti retorista vastakkainasettelua soveltaen, että säästöt eivät vaarantaneet hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta säästämättä jättäminen vaarantaisi sen jo lähitulevaisuudessa.

Sipilän hallitukselle välttämättömyys oli ennen muuta taloudellista.

Sipilän johtaman keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten hallitukselle välttämättömyys oli ennen muuta taloudellista. Samalla hallitus korosti päättäväisyyttään, se halusi tehdä pelastavat ratkaisut itse. Maalattu uhka itsenäisyyden kaventumisesta luo tehokkaasti vaikutelman, että Suomen ratkaisunhetket todella olivat käsillä.

Talouteen perustuva välttämättömyyspuhe on ollut tyypillistä niin meillä kuin muualla erityisesti uusliberalistisen depolitisointi-politiikan yhteydessä. Esimerkiksi Britannian pääministeri Margaret Thatcherin mukaan markkinataloudelle ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa.

Myös Rinteen retoriikassa välttämättömyys on voimakkaasti läsnä. Suomi ja suomalaiset suorastaan ”kaipaavat uudistamista ja kehittämistä”, tuore pääministeri julisti kesällä 2019. Sitä paitsi kansakunta oli tilanteessa, ”jossa uudistamatta ei voi jättää”.

Rinteen puheessa uudistuspakko liittyi ennen muuta ilmastonmuutokseen. Sen ratkaisemisessa ei ollut enää hetkeäkään hukattavaksi, hän painotti. ”Tekosyiden aika on ohi”, Rinne lausui vihjaten, että aikaisemmat hallitukset olivat niitä keksineet ja laiminlyöneet haasteista tärkeimmän. Ilmastonmuutoksen torjumisen suhteen ei ollut varaa epäonnistua, hän vannotti.

Rinteen puheessa uudistuspakko liittyi ennen muuta ilmastonmuutokseen.

Myös globalisaatio, kaupungistuminen, väestön ikääntyminen ja teknologian kehitys aiheuttivat sen, että maailma muuttui kenties nopeammin kuin koskaan aiemmin. Tämän vuoksi olisi ollut ”aivan vastuutonta jättää tekemättä merkittäviä satsauksia osaamiseen, koulutukseen, hyvinvointiin ja tasa-arvoon”, pääministeri perusteli. Hallituksen vastaus kaikkiin mainittuihin haasteisiin on pohjoismainen hyvinvointivaltio yhdistettynä luonnonvarojen kestävään käyttöön.

Sosialidemokraattien, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n muodostaman koalition pääministeri kehotti itsevarmasti kriitikoita tulemaan ”viimein pois historian väärältä puolelta”. Samoin teki esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Barack Obama, joka totesi vuonna 2014 Ukrainan kriisin yhteydessä Venäjän olleen historian väärällä puolella. Financial Times -lehti puolestaan pohti vuonna 2018, että presidentti Donald Trump saattoi hyvinkin olla historian väärällä puolella, mutta hän myös uudelleenkirjoitti sitä.

Retoriikka perustuu 1700-luvun lopulta alkaneeseen muutokseen, jonka seurauksena historia itsessään voitiin käsittää edistyksellisenä liikkeenä. Samalla poliittisen toimijuuden luonne muuttui, koska historiaa oli mahdollista myös ”tehdä”, kuten käsitehistorioitsija Reinhart Koselleck on osoittanut.

Historiallista oikeutusta omalle politiikalle on julistettu usein voitonhurmoksessa. Väärälle puolelle joutuneiden kohtalo puolestaan on ollut joskus suorastaan traaginen.

Kun historia etenee vääjäämättä puhujan osoittamaan suuntaan, poliittiset vastustajat tai heidän linjansa voi tuomita taantumuksellisiksi tai jopa unholaan joutaviksi. Rinteen hallituksen arvostelijat eivät siis ole pelkästään väärässä vaan myös vaarassa joutua historian roskakoriin. Ilmaus tukee hyvin välttämättömyyden tuntua.

Ketteryyttä ja kärkihankkeita

Sipilä totesi, että hänen hallituksensa ohjelma on strateginen muutosohjelma. Se oli jo itsessään uudistus: strateginen johtaminen oli käytössä lähes kaikkialla muualla, joten ”oli korkea aika tuoda se myös politiikkaan”. Muutos alkoi hänen mukaansa hallituksen työskentelytavoista.

Ydin oli yhteisen vision ja pitkän tähtäimen tavoitetilan määrittelyssä sekä siihen liittyvissä tavoitteissa, joita kohti edettiin kärkihankkeita toteuttamalla. Niihin hallitus myös totesi panostavansa 1,6 miljardilla eurolla.

Sipilä ilmoitti hallituksen tehneen myös ”poikkeuksellisen yksityiskohtaisen talousohjelman”. Vaikka hallitusohjelma oli strateginen myös sen suhteen, ettei siihen ollut kirjattu kaikkia yksityiskohtia näkyviin, talous ansaitsi kokonaan oman ohjelmansa. Tässäkin näkyy talouden painava rooli Sipilän valtakaudella.

Rinne puolestaan julisti, että muuttuva maailma edellytti ”uutta strategista ajattelua, ketteryyttä ja kykyä reagoida muutokseen”. Koko hallitusohjelma oli laadittu uudella tavalla, koska ”vanhoihin kaavoihin kangistumalla” oli harvoin saatu aikaan uutta, Rinne määritteli tutulla retoriikalla.

Tällä kertaa uutta oli ilmiöpohjainen valmistelu, jonka pääministeri hehkutti olleen erinomaista. Se oli keino vastata ”aikamme suuriin haasteisiin”, jotka eivät noudattaneet ministeriöiden rajoja. Tarvittiin ”yhteistyötä ja poikkihallinnollista strategista työtä” sekä rohkeita ”tulevaisuusinvestointeja”.

Rinteen korkealentoinen innovaatio on tautologinen, sillä investointi sisältää aina oletuksen, että sijoitus maksaa itsensä takaisin jollakin aikavälillä. Kyseinen käsite joka tapauksessa lisää vaikutelmaa tulevaisuuteen suunnitelmallisesti orientoituvasta hallituksesta. Samalla tavoin toimivat Rinteen käyttämät termit ”tulevaisuusvisio” ja ”tulevaisuusteko”.

Siinä missä Sipilä kurotti kohti pitkän aikajänteen tavoitteita, Rinteen strategisuus levittäytyy enemmän myös horisontaalisesti.

Siinä missä Sipilä kurotti kohti pitkän aikajänteen tavoitteita, Rinteen strategisuus levittäytyy enemmän myös horisontaalisesti. Yhteistä molempien puheille ovat tilannekuvan, tavoitteiden ja keinojen määrittely.

Strategiaretoriikan avulla voidaan antaa kuva, että hallitus on maailman myllerryksestä huolimatta tilanteen tasalla ja tietää, mitä paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi pitää tehdä. Molempien kohdalla painava välttämättömyys-topos toisaalta häivyttää niin hallitusten omaa aloitteellisuutta kuin strategian taustalla olevia arvo- ja keinovalintoja.

Luottamus hyvä, talous parempi?

Sipilän retoriikassa luottamus asettuu sääntelyn ja valvonnan vastakohdaksi. Luottamus on kytköksissä ”normitalkoisiin”, joihin pääministeri ilmoitti hallituksen ryhtyvän osana yhtä sen viidestä strategisesta tavoitteesta.

Kun yhteiskunnassa vallitsee luottamus, byrokratiaa tarvitaan vähemmän. Tämä puolestaan lisää ”ketteryyttä” ja ”taloudellista toimeliaisuutta”, Sipilä argumentoi.

Luottamus on alisteinen taloudelle. Hallitus purki sääntelyä, jotta luottamukselle jäisi tilaa, minkä puolestaan katsottiin edistävän talouskasvua. Oikeudenmukaisuus oli vastaavassa asemassa. Leikkaukset ”yritetään toteuttaa niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista”. Implikaatio tietysti on, että näin tehdään taloudellisen tavoitteen sallimissa puitteissa.

Rinteen retoriikassa oikeudenmukaisuus ja luottamus näyttäytyvät enemmän päämäärinä kuin Sipilän puheessa.

Rinteen retoriikassa oikeudenmukaisuus ja luottamus näyttäytyvät enemmän päämäärinä kuin Sipilän puheessa. Rinne korosti, että hallitus pitää huolta oikeudenmukaisuudesta ja toivosta. Ilmastonmuutoksen torjumisestakin ”huolehditaan kansalaisten kannalta sosiaalisesti oikeudenmukaisesti”.

Hallitusohjelman avulla ”eriarvoisuus vähenee ja tuloerot pienenevät”. Myös työllisyysaste nousee, ja julkinen talous on tasapainossa vuonna 2023 ”normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa”. Ohjelmassa mainostettu ”pohjoismainen hyvinvointimalli” takaa myös Suomen kilpailukyvyn, joka ei kuitenkaan saa niin näkyvää roolia kuin Sipilällä.

Sen sijaan Rinne linjasi, että hyvinvointivaltiossa ”taloutta hoidetaan ihmistä varten, ei päinvastoin”. Edellisen hallituksen politiikasta erottautumiseen käytetty antiteesi on kuitenkin omiaan vahvistamaan mielikuvaa, että talous on ikään kuin inhimillisen toiminnan ulkopuolinen voima.

Myös suhde Euroopan unioniin jäsentyy Rinteellä oikeudenmukaisuuden kautta. Sipilän mukaan Euroopan unionin jäsenyys kytki Suomen läntiseen arvoyhteisöön, ja hallituksen EU-politiikan painopiste oli talouskasvussa ja työllisyyden edistämisessä. Rinne taas linjasi, että koko EU:n oikeutus perustuu sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävälle hyvinvoinnille.

Rinteen hallitus toimii ”vastuullisesti ja luottamusta vahvistaen”. Luottamuksen näkökulmasta sen politiikan oletetut seuraukset ovatkin suorastaan jaloja. Ne on ilmaistu uskontunnustuksen kaltaisesti:

”Uskomme, että vastuullisen ja reilun talouspolitiikan kautta ihmisten luottamus tulevaisuuteen vahvistuu.

Uskomme, että kestävän kehityksen ajattelutapaan perustuva uudistaminen lisää ihmisten luottamusta politiikkaan.

Uskomme, että yhdenvertaisuuden vahvistaminen, tasa-arvon lisääminen naisten ja miesten välillä, työ- ja perhe-elämän yhdistämisen helpottaminen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen parantaminen lisäävät koko yhteiskunnan hyvinvointia ja ihmisten osallisuuden tunnetta.”

Rinteen retoriikassa syntyy potentiaalinen ristiriita siitä, että ilmastonmuutoksen torjuminen ja oikeudenmukaisuus ovat molemmat hierarkian huipulla. Mitä jos jommastakummasta on pakko joustaa? Entä mitä tapahtuu ”epänormaalissa” kansainvälisen talouden tilanteessa? Miten yleviä ja abstrakteja tavoitteita – tai uskonkappaleita – puetaan mitattavaan muotoon?

Kohti uutta jumaltermistöä?

Pääministereiden profeetallisessa retoriikassa Suomella on etsikkoaika: jos ei toimita ripeästi, kansakuntaa odottaa tie kadotukseen. Siinä missä Sipilän välttämättömyys liittyi talouteen, Rinteelle ilmastonmuutos on keskeisin pakkoperuste.

Suomessa onkin ollut yleistä, että poliittinen linja määrittyy tavalla tai toisella politiikan ulkopuolelta, ei siis debatin ja valintojen tuloksena. Samalla on voimakkaasti paheksuttu ”politikointia” ja irtiottoja – niille aika ei tunnu koskaan olevan sopiva.

Pääministereiden profeetallisessa retoriikassa Suomella on etsikkoaika: jos ei toimita ripeästi, kansakuntaa odottaa tie kadotukseen.

Sipilän ja Rinteen välttämättömyyksien ero on mielenkiintoinen. Taloustieteilijä Robert H. Nelson on esittänyt, että viime vuosikymmeninä ”uskonsotaa” on käyty juuri markkinatalouden ja environmentalismin välillä. Nelsonin mukaan molemmat ovat uskontoja siinä mielessä, että niillä on omat vakaumukselliset kannattajansa, opinkappaleensa, syntinsä ja liturgiansa.

Onkin kiinnostavaa seurata, nouseeko ilmastonmuutokseen liittyvä kuvasto lopulta markkinatalouden sanaston ohi retoriikan jumaltermeiksi, jolla on mahdollista oikeuttaa melkeinpä mitä tahansa politiikkaa ja uudistuksia.

Strategisuudessa ei ollut suuria eroja. Oikeudenmukaisuus ja luottamus puolestaan jäsentyvät Sipilän ja Rinteen topoksissa eri tavoin. Sipilälle niitä ohjaa talous, kun taas Rinteelle talous on enemmän väline oikeudenmukaisuutta ja luottamuksen rakentamista varten. Tässä tulevat hyvin esille pääministereiden erilaiset ideologiset painotukset.   

Yllä tarkastellut topokset toimivat myös keinoina erottautua vastustajien kehnosta politiikasta. Sipilä arvosteli edeltäjiään siitä, että uudistaminen ja kilpailukyvystä huolehtiminen oli unohtunut. Velanotto oli ollut vastuutonta. Myös ketteryys oli tukahdutettu liialla hallinnoinnilla.

Työtään aloittavan hallituksen vahvuudet perustuvat aikaisemmin vallassa olleiden heikkouksiin.

Rinne puolestaan kritisoi aikaisempaa hallitusta siitä, että se oli jättänyt satsaamatta koulutukseen ja osaamiseen, ”juossut karkuun tulevaisuuden haasteita” sekä toiminut repivästi eriarvoisuutta lisäten. On tietysti ironista, että keskusta on mukana hallituksessa, jonka päämies kritisoi pontevasti keskustan johtamaa edellistä hallitusta.

Voidaankin todeta, että työtään aloittavan hallituksen vahvuudet perustuvat aikaisemmin vallassa olleiden heikkouksiin. Kyseessä on parlamentaariselle demokratialle tyypillinen kiertokulku: ”me” joudumme aina vuorollamme siivoamaan edeltäjiemme sotkuja. Näin kansanvalta toimii.

YTT Jouni Tilli tutkii uskonnollista ja poliittista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa.