Terapeuttinen itsehoiva kannustaa työntekijöitä edistämään työkykyään ja työssä jaksamista, mutta voi myös toimia tapana vastustaa pääoman pyrkimystä alistaa elämää työlle.
Hoivakriisi on ajankohtainen kysymys, joka voidaan hahmottaa osaksi laajempaa yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä. Yhteiskunnallisella uusintamisella tarkoitetaan toimintaa, jonka avulla ylläpidetään elämää ja uusinnetaan työvoimaa sekä päivittäisesti että ylisukupolvisesti. Uusintamista ovat esimerkiksi lasten- ja vanhustenhoito, siivous, ruuanlaitto, kasvatus ja yhteisöjen rakentaminen. Uusintamista tehdään sekä palkattomana että palkallisena työnä.
Hoivakriisi näkyy muun muassa vanhuusiän hoivaköyhyytenä, hoiva-alan työolojen ja hoivan laadun heikkenemisenä, sosiaali- ja terveydenhuollon riittämättömänä resursointina ja terveyteen ja hyvinvointiin liittyvän eriarvoisuuden kasvuna.
Uusintamisen kriisi ilmenee kuitenkin myös tavalla, joka tähän asti on jäänyt pitkälti tutkimuksessa katveeseen: terapeuttisen itsehoivan kasvuna. Terapeuttisella itsehoivalla tarkoitan niitä moninaisia virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tapahtuvia emotionaalisen ja henkisen hyvinvoinnin käytäntöjä, joiden avulla tavoitellaan onnellisuutta, terveyttä ja itsen kehittämistä. Näitä ovat esimerkiksi mindfulness, elämäntaitovalmennus, itsenmittaus ja self-help-kirjallisuus.
Feministinen yhteiskunnallisen uusintamisen teoria ei ole juurikaan käsitellyt terapeuttista itsehoivaa, vaan keskittynyt pitkälti yllä mainittuihin vakiintuneisiin uusintamisen käytäntöihin. Itsehoivan sisällyttäminen yhteiskunnallisen uusintamisen piiriin on kuitenkin välttämätöntä, sillä sen merkitys uusintamisen kokonaisuudessa on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana.
Itsehoivan muodot ovat laajentuneet samaan aikaan, kun uusintamisen kriisi on syventynyt, eikä tämä ole suinkaan sattumaa. Terapeuttisen itsehoivan tarkastelu auttaa valottamaan uusintamisen käytäntöjen historiallista muutosta ja uusintamisen ja hyödyketuotannon välisiä ristiriitoja sekä sitä, miksi näiden ristiriitojen politisointi näyttää niin vaikealta.
Terapeuttinen itsehoiva työvoiman uusintamisessa
Terapeuttisesta itsehoivasta on vähitellen tullut keskeinen keino uusintaa työvoimaa ja ylläpitää elämää. Tämän kehityksen taustalla ovat työelämän ja hyvinvointivaltion rakenteissa tapahtuneet muutokset. Siinä missä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteena oli siirtää vastuuta uusintamisesta perheiltä ja yksilöiltä valtiolle, on kehitys nyt kääntynyt vastakkaiseen suuntaan: julkisen vallan uusintamisen rakenteita on purettu ja vastuuta on siirretty yksilöille, perheille, kolmannen sektorin toimijoille ja yrityksille.
Yhteiskunnallinen uusintaminen tapahtuu yhä enemmän markkinamekanismien ja voitontavoittelun kautta, jolloin julkisrahoitteisten palveluiden tuotantoa ulkoistetaan tai kilpailutetaan yritysten tuotettaviksi. Osa heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa oleville ihmisryhmille tarkoitetuista palveluista on liki yksinomaan kolmannen sektorin järjestöjen varassa samaan aikaan, kun näiden järjestöjen rahoitusta on leikattu.
Yksilöt ja perheet pyrkivät paikkaamaan palveluvajetta miten parhaiten taitavat. Osa ostaa palveluita ja yksityisiä vakuutuksia, osa jää kroonisiin hoitojonoihin tai itsehoivan ja oma-avun varaan. Samalla hyvinvointi käsitetään yhä harvemmin rakenteellisena kysymyksenä, johon vaikuttaa resurssien jakaminen esimerkiksi tulonsiirroilla. Hyvinvoinnin ymmärryksissä painottuvat aiempaa vahvemmin yksilön vastuu ja onnellisuuden ja itsensä toteuttamisen tavoittelu.
Siinä missä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteena oli siirtää vastuuta uusintamisesta perheiltä ja yksilöiltä valtiolle, on kehitys nyt kääntynyt vastakkaiseen suuntaan: julkisen vallan uusintamisen rakenteita on purettu ja vastuuta on siirretty yksilöille, perheille, kolmannen sektorin toimijoille ja yrityksille.
Terapeuttisen itsehoivan keskeisyyteen on vaikuttanut myös työelämän rakenteiden ja työetiikan muutos, jossa persoonan ja tunteiden hyödyntäminen arvontuotannossa ja työprosessissa on korostunut samanaikaisesti, kun työstä on tullut rakenteellisesti entistä epävarmempaa.
Työ on yksilöllistynyt ja psykologisoitunut. Työvoiman elinvoimaisuutta lähestytään työelämässä aiempaan vahvemmin psykologisten tekijöiden ja mielenterveyden kautta, jolloin olennaisiksi nousevat työntekijöiden psyykkiset ja sosiaaliset taipumukset. Työntekijöiltä odotetaan intohimoa, motivaatiota ja sitoutumista työhön, kykyä säädellä ja osoittaa tunteita hyväksyttävällä tavalla sekä ”johtaa itseään” ja kantaa itse vastuu oman työnsä kuormituksen säätelystä. Nämä odotukset koskevat paitsi keskiluokkaista tietotyötä myös esimerkiksi palvelualojen ammatteja.
Työelämää leimaa tarve ja jopa pakko työstää, kehittää ja hoitaa itseä. Itseä on tuunattava ja puunattava inhimillisen pääoman säiliönä, jotta voisi selviytyä elämänmittaisessa kilpajuoksussa ja kapitalismin ”saatanallisissa myllyissä.” Terapeuttisen itsehoivan avulla voidaan optimoida ja maksimoida työllistettävyyttä ja työkykyä. Työorganisaatioissa tarjoillaan työhyvinvoinnin nimissä joogatunteja, meditointia ja itsenmittauksen laitteita, joiden avulla voidaan edistää työntekijöiden elinvoimaa ja työkykyä. Samalla nämä mahdollistavat työvoiman entistä tehokkaamman riiston.
Kun persoonasta tulee entistä keskeisempi osa palkkatyön tekemistä, korostuu kyky tuottaa ja uusintaa tätä persoonaa ja sen psyykkisiä ja ruumiillisia kykyjä. Itsehoivan erilaiset muodot antavat välineitä näiden kykyjen jatkuvaan kehittämiseen, ja tästä kehitystyön velvoitteesta toipumiseen. Joogaamme, meditoimme ja seuramme tunnetiloja älysormuksella, jotta jaksaisimme olla ”paras versio itsestämme” työssä, ja turvaudumme samoihin keinoihin, kun haluamme toipua itsen jatkuvan parantelun aiheuttamasta väsymyksestä.
Itsehoiva uusintamisen käytäntönä tarkoittaa sitä, että työn ulkopuolista vapaata aikaa päädytään käyttämään yhä enemmän työvoiman uusintamiseen. Työajan ulkopuolella tapahtuva terapeuttinen itsehoiva on pääoman kannalta hyödyllistä. Se edistää suoraan työkykyä ja auttaa samaan työntekijästä ”tehoja irti”, muttei maksa työnantajalle käytännössä mitään. Lisäksi se luo markkinoita yhä kasvavalle onnellisuus- ja hyvinvointiteollisuudelle, jossa tehdään voittoa uusintamisen kriisillä.
Terapeuttinen itsehoiva ja vastarinnan vaikeus
Terapeuttinen itsehoiva havainnollistaa, miten palkkatyön ja hyvinvointivaltion kriisiytynyt todellisuus näkyy ihmisten elämässä ja arjessa. Hoivan markkinaistuminen ja hyvinvointivaltion palvelulupauksen horjuminen talousvaikeuksissa painivilla hyvinvointialueilla tarkoittaa sitä, että uusintamisen kustannukset lankeavat yhä useammin yksilön hoidettavaksi; joko terapeuttisella itsehoivalla tai kaupallisilla palveluilla – jos niihin on varaa.
Itsehoiva toimii siis keinona käsitellä uusintamisen kriisiä. Itsehoivan avulla pyritään uusintamaan itseä ja elämää, kun hyvinvointivaltion verkot eivät enää kannattele. Sen äärelle ajavat pettymys palvelujärjestelmään, mielenterveysongelmien hoitaminen pelkällä lääkereseptillä, hoitoon pääsyn ongelmat ja haluttomuus hyväksyä Kelan kuntoutuspsykoterapian kaltaisia tukimuotoja, jotka eivät ratkaise työelämän rakenteellisia ongelmia, kuten resurssivajetta ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta.
Itsehoiva voi toimia myös vastarinnan muotona, jossa kieltäydytään uusintamasta itseä vain tavaramuotoistuneena työvoimana. Itsehoivan avulla voidaan hylätä se, mikä ei enää näyttäydy mahdollisena tai toivottavana (kuten elämän alistaminen palkkatyölle) ja kurottautua kohti jotakin, joka ei vielä ole mahdollista (työn jälkeinen yhteiskunta). Ihmiset haluavat uusintaa itseään tuntevina ja toimivina subjekteina, eivät vain talouskasvun välineenä.
Itsehoiva yhteiskunnallisen uusintamisen käytäntönä onkin luonteeltaan ambivalenttia: se voi kiihdyttää uusintamisen kriisiä ja edistää työvoiman riistoa, mutta myös mahdollistaa pieniä utooppisia eleitä, joiden avulla voi tutkia mahdollisuuksia järjestää elämää muilla kuin palkkatyön ehdoilla.
Itsehoiva voi päätyä kiihdyttämään uusintamisen kriisiä, koska se ohjaa huomiota ja toimintaa yksilölliseen selviytymiseen eikä hyvinvointivaltion kollektiiviseen puolustamiseen.
Yhteiskunnallisen uusintamisen teoria muistuttaa, että uusintaminen ei noudata kapitalistisen hyödyketuotannon logiikkaa ja sillä voi siksi olla kumouksellista voimaa vastustaa kapitalismin elämää nujertavia voimia. Uusintamisen kriisi ja sitä ylläpitävät dynamiikat näyttävät kuitenkin olevan vaikeasti vastustettavissa. Aiemmin esimerkiksi ammattiyhdistysliike, työväenpuolueet ja naisliike ovat nostaneet esille uusintamisen ja tuotannon välisiä ristiriitoja ja hierarkioita sekä organisoineet kollektiivista vastarintaa, mutta tällä hetkellä yksilölliset selviytymiskeinot nähdään usein ensisijaisina tapoina käsitellä uusintamisen kriisiä.
Sosiologi Vivek Chibber kirjoittaa teoksessaan The Class Matrix (2022), että luokkayhteiskunta luo merkittäviä rakenteellisia esteitä kollektiiviselle järjestäytymiselle. Yhteistoiminta vaatii aikaa ja resursseja ja siihen sisältyy riskejä: toiminta ei välttämättä käynnisty ponnisteluista huolimatta, hallitsevat ryhmät voivat yrittää tukahduttaa toiminnan, aktiivit saattavat uupua.
Perinteisten kollektiivisten poliittisten voimien asteittainen hiipuminen ja vetäytyminen puolustusasemiin on johtanut siihen, että usko muutokseen kollektiivisten kamppailujen kautta on horjunut ja yhteiskunnallisia ristiriitoja pyritään lievittämään ja niiden vahinkoa minimoimaan itsehoivan kaltaisten yksilöllisten vastustuskeinojen avulla. Rakenneanalyysin heikentyminen julkisessa keskustelussa ja eriarvoisuuden psykologisointi kannustavat myös yksilöllisiin vastustus- ja selviytymistaktiikoihin.
Terapeuttinen itsehoiva voi auttaa pysyttelemään hengissä alistavissa rakenteissa, mutta se harvoin pystyy muuttamaan näitä rakenteita. Itsehoiva voi päätyä kiihdyttämään uusintamisen kriisiä, koska se ohjaa huomiota ja toimintaa yksilölliseen selviytymiseen eikä hyvinvointivaltion kollektiiviseen puolustamiseen.
Itsehoiva tuo näkyviin sen, miten syvällisesti elämän ja työvoiman uusintamisen vastuu on sysätty yksilöille, ja miten uusintamisen kriisiytyminen synnyttää uusia tapoja hyötyä siitä muun muassa hyvinvointi- ja onnellisuusteollisuudessa. Itsehoivan tunnistaminen uusintamisen käytäntönä on olennaista, jotta voidaan ymmärtää sen yhteys tuotannon ja uusintamisen välisiin ristiriitoihin.
Itsehoiva ei heijastele vain kulttuurisia ihanteita itseään alati kehittävästä, tuottavasta ja elinvoimaisesta yksilöstä, vaan se ilmentää myös kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettuja ongelmia: pääoman kasautuminen horjuttaa uusintamisen edellytyksiä.
VTT, dosentti Suvi Salmenniemi on sosiologian professori Turun yliopistossa.
Teksti pohjautuu artikkeliin: Salmenniemi, Suvi: The crisis of social reproduction and therapeutic self-care. The Sociologial Review ja teokseen Salmenniemi, Suvi (2022) Affect, Alienation and Politics in Therapeutic Culture: Capitalism on the Skin.
Artikkelin kuvituskuva: Silvia / Pixabay
