Tiede ei etene vaikenemalla

Kirjoitus on julkaistu Politiikka-lehden 2/2018 pääkirjoituksena.

Tieteen tekemisen edellytys on, että sillä on autonomia vallitseviin poliittisiin näkemyksiin tai voimasuhteisiin nähden. Autonomiaan sisältyy olennaisesti se lähtökohta, että tiedeyhteisö itse (kr. auto) valikoi, mitkä periaatteet ja säännöt (kr. nomos) ohjaavat tieteen tekemistä. Vahvassa mielessä autonomian voi katsoa sisältävän myös tutkittavien aiheiden valikoinnin. Tästä seuraa, että esimerkiksi kulloisenkin hallinnon ideologian tai poliittisen korrektiuden ei pitäisi johtaa joidenkin tutkimusaiheiden hyljeksintään tai suoranaiseen torjumiseen.

Dosentti Katalin Miklossyn johtaman Higher Education Unbounded -projektin lähtökohta oli pohtia, miten riippumaton yliopisto-opetus voi säilyä samalla, kun tutkijat törmäävät erilaisiin poliittisiin rajoitteisiin siitä, mitä aiheita on sallittavaa käsitellä ja millä tavoin. Tutkimusryhmä toteutti keväällä 2015 kyselyn, josta nousi vilkas keskustelu Matti Apusen Helsingin Sanomissa julkaistun kolumnin ”Yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota” (16.6.2015) myötä. Apusen tulkinnan mukaan ”tärkeät aiheet ja tulkinnat määritellään kabineteissa ja laitosten hierarkia huolehtii lopusta”. Tutkimusryhmä kuitenkin korosti Helsingin Sanomien vastineessaan (23.6.2015) ja omilla verkkosivuillaan julkaistussa oikaisussa, että tehdyille yleistyksille löytyi empiirisestä aineistosta vain vähän tukea. Pilottivaiheessa kyselyyn vastanneista yli puolet arvioi, että omassa tai oppiaineen opetuksessa ei ole vaikeita tai hankalia aiheita.

Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia.

Onko Apusen esiin nostama huoli kuitenkin perusteltu yleisellä tasolla? Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia, mutta poliittisen korrektiuden puitteissa tai ulkoisen painostuksen alla tapahtuva tieteen mahdollinen itsesensuuri on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tämän kaltaisesta sensuurista on löydettävissä kaksi tuoretta esimerkkiä, jotka molemmat saivat verrattain paljon julkisuutta. Third World Quarterly -journaalissa julkaistiin vuonna 2017 professori Bruce Gilleyn näkökulma-artikkeli The Case for Colonialism”. Artikkeli oli käynyt läpi tavanomaisen vertaisarvioinnin ja hyväksytty julkaistavaksi. Pian ilmestymisen jälkeen lehti päätti kuitenkin vetää artikkelin pois, eikä sen elektronista versiota löydy enää julkaisun verkkosivuilta. Sen tilalla on “Withdrawal notice”, joka kokonaisuudessaan kuului seuraavasti:

”Tämä näkökulma-essee on vedetty pois akateemisen journaalin päätoimittajan pyynnostä, yhteisymmärryksessä esseen kirjoittajan kanssa. Lukuisten valitusten seurauksena Taylor & Francis toteutti huolellisen tutkimuksen artikkelin vertaisarviointiprosessista. Vaikka tämä selvästi osoitti, että essee oli läpikäynyt lehden julkaisupolitiikan mukaisen molemminpuolisesti anonyymin vertaisarvioinnin, lehden päätoimittaja on sittemmin vastaanottanut vakavasti otettavia uhkauksia henkilöönkäyvästä väkivallasta. Nämä uhkaukset ovat yhteydessä tämän esseen julkaisemiseen. Kustantajana meidän on suhtauduttava tähän vakavasti. Taylor & Francisillä on vahva velvollisuus tukea ja pitää huolta kaikista akateemisista toimituksistaan, ja tästä syystä vedämme esseen pois.”

Toinen joiltakin osin vastaava tilanne ilmeni sukupuolentutkimukseen erikoistuneessa Hypatia-lehdessä. Vuonna 2017 julkaistiin Rebecca Tuvelin niin ikään vertaisarvioinnin läpäissyt artikkeli, jossa kirjoittaja vertasi Rachel Dolezalia (kaukasialainen nainen, joka väitti olevansa afroamerikkalainen) sukupuolenkorjauksen läpikäyneisiin sillä argumentilla, että rotua/etnisyyttä voi vaihtaa siinä missä sukupuoltakin. Tämä aiheutti laajan sosiaalisesta mediasta käynnistyneen kiistan, jossa esitettiin syytöksiä episteemisestä väkivallasta, rasismista ja transfobiasta. Verkossa julkaistussa avoimessa kirjeessä vaadittiin artikkelin poisvetämistä, mihin yksi päätoimittajista vastasi lehden Facebook-sivulla ”päätoimittajien enemmistön” puolesta esitetyllä anteeksipyynnöllä. Muutamassa päivässä vetoomus oli kerännyt 830 allekirjoittanutta. Vastaava päätoimittaja reagoi ilmoittamalla lehden Facebook-sivulla seisovansa artikkelin julkaisemisen takana ja pahoittelemalla, että osa toimituskunnasta oli toiminut itsenäisesti vastoin lehden virallista linjaa. Lehden toimitusneuvosto vahvisti, ettei artikkelia olla poistamassa. Pian tämän jälkeen päätoimittaja erosi tehtävästään. Osa Tuvelin puolustajista katsoi, että tieteellisen yhteisö antautui liian helposti sosiaalisessa mediassa eli muualla kuin tieteen omilla areenoilla ja käytännöillä esitetyn kritiikin edessä. Tuvelin saamaa kritiikkivyöryä verrattiin suoranaiseen noitavainoon.

Suomessa tunnetuin tapaus lienee edesmenneen professori Tatu Vanhasen tutkimuksiin liittynyt kohu. Vanhanen esitti vuonna 2004 Tieteessä tapahtuu -lehden artikkelissaan globaalien kehityserojen johtuvan ihmisten erilaisuudesta ja erityisesti populaatioiden älykkyyseroista. Lehden silloinen päätoimittaja Jan Rydman totesi kommentissaan, että kaikki eivät varmaankaan pidä Vanhasen artikkelin julkaisemisesta mutta myös huomautti, että poliittisesti epäkorrekteiksi koetuista tutkimuksista on voitava keskustella, sillä keskustelun salliva kulttuuri on aina vaientavaa terveempi. Artikkelin ja Suomen Kuvalehdessä ilmestyneen haastattelun jälkeen suuri joukko arvostelijoita esitti Vanhasen kirjoittavan huuhaata tieteen nimissä.

Vanhasen artikkelin julkaisemisesta noussut kohu eroaa kuitenkin kahdesta edellisestä siinä suhteessa, että vaikka sanomalehtitasolla virinnyt julkinen keskustelu keskittyi lähinnä tutkimusaiheen ja johtopäätösten kyseenalaisuuteen, tieteellinen kritiikki liittyi tiiviisti tieteellisiin perusteisiin, kuten aineiston validiteettiin, tutkimuksen metodologiaan ja tulosten selektiiviseen tulkintaan liittyviin kysymyksiin. Toisin kuin kolonialismia käsittelevän tutkimuksen kohdalla, julkaisu ja sen kontroversiaalisuuden syyt olivat lisäksi avoimesti kaikkien arvioitavana. Myös Politiikka-lehti päätyi samanlaiseen ratkaisuun julkaistessaan Vanhasen artikkelin vuonna 2010 jatkona Pertti Tötön edellisenä vuonna ilmestyneelle kritiikille.

Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy.

Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy, sillä tilastoinnin puutteesta johtuen on mahdotonta arvioida, missä määrin käsikirjoituksia hylätään toimituksen tai refereiden toimesta sillä perusteella, että ne koettaisiin liian provokatiivisiksi tai epäkorrekteiksi. Tämä nivoutuu osittain myös kysymykseen koulukuntaeroista, joita ilmenee eri muodoissa useimmilla tieteenaloilla.

Toukokuussa järjestetyssä Taloustiedosta ja sen etiikasta ja politiikasta -seminaarissa, jossa myös Politiikka-lehti oli mukana, Kansantaloudellisen aikakauskirjan päätoimittaja Antti Suvanto korosti, että lehti ei hyväksy tai hylkää artikkeleita poliittisiin tai koulukuntiin liittyvillä kriteereillä. Hän toi kuitenkin esiin, että refereille lähtevien käsikirjoitusten edellytetään hyväksyvän budjettirajoitteen olemassaolo. Ilman oletusta niukkuudesta ja politiikkatoimien kustannusten kattamisesta vain valtion tulojen tai varallisuuden asettamissa raameissa julkaistavaksi tarjotut paperit olisivat ”utopistisia”, eikä niiden argumentaatiota koettaisi lukijakunnan keskuudessa vakuuttavaksi.

Kansantaloudellisen aikakauskirjan linjaus tuntuu siinä suhteessa potentiaalisesti ongelmalliselta, että se ohjaa lehden julkaisuja sisällöllisesti samanmieliseen suuntaan. ”Valtavirtaa” haastavalle argumentaatiolle ei tuolloin välttämättä jää tilaa, vaikka yksi tieteen tehtävistä on tarjota ulkokehältä tulevia tulkintoja ja ratkaisuja havaittuihin ongelmiin tai osoittaa kokonaan uusia ongelmia. Toisaalta linjauksen julkilausuminen on suoruudessaan kunnioittavaa verrattuna siihen, että kyseessä olisi hiljaiseksi käytännöksi jäävä ”alan tapa”. Tämä haastaa myös muut tiedelehdet pohtimaan, onko julkaisutoiminnan taustalla vaikuttanut vastaavia arvostuksia, joita ei kuitenkaan ole eksplisiittisesti tunnistettu tai tunnustettu.

Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua.

Kiistat kuuluvat oleellisena osana sekä tieteen tekemiseen että demokratiaan. Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua. Oleellista tässä prosessissa on se, että kontroversiaalisiakin näkemyksiä on pystyttävä esittämään ilman ulkoisen tai sisäinen sensuurin uhkaa. Tiede ei etene vaatimalla julkaistujen artikkelien eliminointia tai toimitusten eroa vaan esittämällä alkuperäisen tutkimuksen väitteisiin kohdistuvia päteviä vasta-argumentteja. Tiede ei myöskään ole demokraattista siinä mielessä, että suurempi ja äänekkäämpi, omasta mielestään hyvää tarkoittava joukko olisi välttämättä oikeassa.

Politiikka-lehden osalta keskustelu tieteen sokeista pisteistä on erityisen ajankohtaista kuluvana juhlavuotena, jolloin jokaisessa numerossa ilmestyy teemaltaan eri tieteenalojen risteykseen sijoittuva symposium. Matti Nelimarkka ja Salla-Maaria Laaksonen huomauttavat tämän lehden laskennallista politiikan tutkimusta käsittelevän Bitit ja politiikka -symposiumin johdannossaan, että uudet menetelmät ja aineistot ovat houkutelleet datatieteilijöitä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja fyysikoita yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pariin. Poikkitieteellinen tulokulma voi paitsi synnyttää uusia avauksia myös elvyttää tietyntyyppisiä institutionalisoituja politiikan tutkimuksen muotoja. Nelimarkka ja Laaksonen nostavat jälkimmäisestä esimerkiksi behavioralistisen suuntauksen mahdollisen renessanssin. He huomauttavat, että se saattaa tuntua laskennallisia menetelmiä käyttävistä luontevalta lähestymistavalta, sillä behavioralismia koskeva kritiikki on usein heille pitkälti tuntematonta, kun taas politologiyleisön silmissä tämä voi näyttää naiivilta tai suorastaan oudolta. Tämä pakottaa punnitsemaan edellisessä pääkirjoituksessa esitettyä periaatetta politiikan tutkimuksen kuulumisesta kaikille. Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista? Yhtälailla ongelmallista on olettaa menetelmien olevan irrallisia tai neutraaleja tutkimuksenteon välineitä. Metodologiset olettamukset ja valinnat ovat erottamattomasti yhteydessä tieteenfilosofisiin ja teoreettisiin valintoihin ja käsitteisiin, mikä olisi myös tärkeää tuoda läpinäkyvästi esiin.

Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista?

On selvää, että tabut ja erilaiset ulkoiset ja sisäiset sensuurit istuvat huonosti tieteeseen. Tieteellä on omat demarkaatiokriteerinsä tieteen ja ei-tieteen erottamiselle, mutta tutkimusaiheiden valikointiin ne eivät ulotu. Rajoitteet kutistavat tutkijan mielikuvitusta ja luovuutta, jähmettävät julkista tieteellistä keskustelua, aikaansaavat arkoja ”virkamiestoimituksia” tiedejulkaisuihin ja tekevät niissä ilmestyvistä tutkimuksista steriilejä tai suorastaan intohimottomia. Politiikan tutkimuksen tabujen ja sokeiden pisteiden paikantaminen ja taklaaminen sopii siten erityisen hyvin Politiikka-lehden juhlavuoden yhdeksi teemaksi.

Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja toimi Politiikka-lehden päätoimittajana vuosina 2015–2016. Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja.

7 ajatusta aiheesta “Tiede ei etene vaikenemalla”

  1. Ville Laakkonen

    Paitsi, että Gilleyn artikkeli ei koskaan läpäissyt vertaisarviointia, vaan hylättiin useamman arvioijan toimesta. Ja sitten julkaistiin ”näkökulmana” vastoin suosituksia. Olisi mielenkiintoista tietää miksi tässä kirjoituksessa väitetään muuta?

    1. Hanna Wass

      Kiitos kommentista. Emme väitä muuta vaan viittaamme juttuun ”näkökulma-artikkelina”. ”Tavanomaisella arviointiprosessilla” viittaamme puolestaan siihen, että käsikirjoitus lähetettiin normaalin käytännön mukaisesti anonyymina anonyymeille arvioitsijoille. Itse julkaisuprosessi ei toki ollut tavanomainen ja sitä olisi ollut kirjoituksessamme hyvä tarkemmin taustoittaa.

  2. Tarkennuksena Bruce Gilleyn Case for Colonialism -artikkeliin. Kuten Ville Laakkonen toteaa, ei artikkeli läpäissyt vertaisarviointia, vaan kokonaisuudessan kolme arvioitsijaa hylkäsi sen, minkä jälkeen päätoimittaja päätti julakista sen ”näkökulmana”. Gilleyn artikkeli oli tutkimuksellisesti huono, se tietoisesti sivuutti kolonialismin väärinkäytöksiä ja raakuuksia käsittelevän tutkimuksen, minkä vuoksi se hylättiin. Kun hylätty ja tutkimuksellisesti huono artikkeli julkaistiin, moni lehden toimituskunnassa erosi protestiksi.

    Julkaisupäätöksen taustalla oli sitaattien metsästys ja huomion hakeminen, eli eräänlainen akateeminen ”klikkijournalismi”. Kyse oli siis puhtaan keinotekoisesta ja tarkoitushakuisesta ”kohun” nostattamisesta julkaisemalla tieteellisesti huonon tekstin. Gilleyn artikkeli nousikin mittauksissa erittäin siteeratuksi, mikä johtui siitä, että artikkeli sai osakseen erittäin perusteltua kritiikkiä ja vastauksia, jossa sen virheitä oiottiin.

    Gilleny artikkelin julkaiseminen on esimerkki tieteellisen julkaisemisen ja keskustelun ongelmista, mutta ei itsesensuurista, vaan akateemisesta ”huomiotaloudesta”, jossa sitaatit painavat yhä enemmän yksioikoisen sitaattimetriikoiden seuraamisen vuoksi, mikä rohkaisee juuri yllä kuvattuun ”klikkijournalismiin”. Omasta mielestäni tämä ei edistä tieteellistä keskustelua.

    Toisekseen, on virheellistä sanoa, että Gilleyn artikkelista ei voi tai voinut keskustella. Teksti sai osakseen erittäin paljon perusteltua kritiikkiä, jossa korjattiin sen heikkoa sisältöä ja käsiteltiin laaja-alaisemmin kolonialismin historiaa sekä käsiteltiin sitaattimetsästyksen ongelmia.

    Ks.esim.
    Toimituskunnan jäsenten avoin erokirje
    https://www.facebook.com/story.php?story_fbid=10214329816989010&id=1524464438

    Robinson: A quick reminder why colonialism was bad
    https://www.currentaffairs.org/2017/09/a-quick-reminder-of-why-colonialism-was-bad

    Roelofs & Gallein: Clickbait and impact: how academia has been hacked
    http://blogs.lse.ac.uk/impactofsocialsciences/2017/09/19/clickbait-and-impact-how-academia-has-been-hacked/

    1. Hanna Wass

      Lämmin tästä erittäin hyödyllisestä taustoituksesta. On tärkeää, että tätä tapausta on nyt pääkirjoituksemme ulkopuolella avattu perusteellisesti, samalla kriittisesti pohtien sen soveltuvuutta esimerkiksi tieteellisestä itsesensuurista (tai vaihtoehtoisesti sen puutteesta).

  3. klaus kultti

    Wass ja Korvela pohtivat kirjoituksessaan tieteen autonomian edellytyksiä ja sen seurauksia ja kirjoittavat:

    ”Tieteen tekemisen edellytys on, että sillä on autonomia vallitseviin poliittisiin näkemyksiin tai voimasuhteisiin nähden. Autonomiaan sisältyy olennaisesti se lähtökohta, että tiedeyhteisö itse (kr. auto) valikoi, mitkä periaatteet ja säännöt (kr. nomos) ohjaavat tieteen tekemistä. Vahvassa mielessä autonomian voi katsoa sisältävän myös tutkittavien aiheiden valikoinnin. Tästä seuraa, että esimerkiksi kulloisenkin hallinnon ideologian tai poliittisen korrektiuden ei pitäisi johtaa joidenkin tutkimusaiheiden hyljeksintään tai suoranaiseen torjumiseen.”.

    Mielestäni he ovat tässä tuonut esiin olennaisia ja oikeita seikkoja tieteen autonomiasta. Taloustiedettä koskevassa osassa siteerataan Kansantaloudellisen Aikakauskirjan päätoimittaja Antti Suvantoa, joka kertoo, että minimikriteeri julkaistavalle artikkelille on, että siinä otetaan budjettirajoite vakavasti; siis, että kaikkea ei voi saada. Tätä näkemystä Wass ja Korvela kommentoivat seuraavasti:

    ”Kansantaloudellisen aikakauskirjan linjaus tuntuu siinä suhteessa potentiaalisesti ongelmalliselta, että se ohjaa lehden julkaisuja sisällöllisesti samanmieliseen suuntaan. ”Valtavirtaa” haastavalle argumentaatiolle ei tuolloin välttämättä jää tilaa, vaikka yksi tieteen tehtävistä on tarjota ulkokehältä tulevia tulkintoja ja ratkaisuja havaittuihin ongelmiin tai osoittaa kokonaan uusia ongelmia.”

    Tämä on mielestäni varsin kummallinen mielipide, joka herättää epäilyksen, että Wass ja Korvela eivät kenties ole tehneet itselleen selväksi, mitä tarkoittaa tiedeyhteisö. Siis se olio, johon he viittaavat käsitellessään tieteen autonomiaa. Esimerkiksi Wikipedia luonnehtii tiedeyhteisöä seuraavasti: ”Tiedeyhteisö toimii erityisesti tiedejulkaisujen ja konferensseissa tapahtuvan keskustelun ja väittelyn kautta. Tiedejulkaisuihin hyväksyttävät tutkimusartikkelit käyvät julkaisijan lisäksi läpi ulkopuoliset alan asiantuntijat nk. vertaisarvioinnissa. Tällä pyritään edistämään objektiivisuutta pitämällä yllä tutkimusmenetelmien ja tulosten tulkinnan laatua.”.

    Yleisellä tasolla Wass ja Korvela tuntuvat kannattavan tieteen autonomiaa, mutta kun he tarkastelevat yksittäistapausta, taloustiedettä, he heittävät ylevät periaatteet roskikseen. Taloustieteessä ilmeisesti pitäisikin toimia tiedeyhteisön ulkopuolisten kriteerien mukaan. Kunnioitettavaa on se, että Wass ja Korvela tekevät näkökantansa julkisesti tiettäväksi.

    Lopuksi kommentoin budjettirajoitetta. Minulle on suuri yllätys, että koulutetut ihmiset kiistelevät siitä, onko budjettirajoite olemassa. Budjettirajoite tarkoittaa sitä, että kaikkea ei voi saada. Päätöksentekijä, kuluttaja tai valtio, ei voi saada käyttöönsä enemmän resursseja kuin mihin sillä on varaa. Yksinkertaisimmillaan tämä näkyy niin sanotussa aikabudjetissa. Päätöksentekijä ei voi mennä sekä elokuviin että muodostelmaluistelunäytökseen samaan aikaan. Valintoja on pakko tehdä. Minun on vaikea nähdä, että radikaalit tieteelliset avaukset siihen suuntaan, että päätöksentekijä voi saada kaiken (kenties heti), johtavat merkittäviin edistysaskeliin, kun pyritään ymmärtämään yhteiskunnan toimintaa.

    Ajatus, että budjettirajoitteen huomioiminen johtaa sisällöllisesti samanmielisiin juttuihin on totta samassa mielessä kuin, että jutut jotka kirjoitetaan kielioppisääntöjä noudattaen ovat sisällöllisesti samanmielisiä. Budjettirajoitteen huomiotta jättäminen johtaa malleihin ja teorioihin, joissa on järkeä vain mielikuvitusmaailmassa. Kielioppisääntöjen unohtaminen johtaa liirumlaarumiin. Kummassakin tapauksessa lopputulos on yhtä kiinnostava.

    1. Hanna Wass

      Kielioppi on konventio, joka muuttuu ajan myötä. Hiljattain sai alkaa kirjoittamaan ihan luvan kanssa. Onko budjettirajoite yhtä joustava työkalu?

  4. klaus kultti

    Rinnastuksesi on yllättävä, mutta edetään oletuksella, että se on toimiva. Nykyään voit tosiaan hyvillä mielin alkaa kirjoittaa ja alkaa kirjoittamaan. Tämä johtuu karkeasti ottaen siitä, että jälkimmäinen ilmaisu oli puhekielessä hyvin yleinen, tarkoitti pieniä vivahteita lukuunottamatta samaa kuin edellinen ilmaisu, ja oli jo aikaa sitten kirjakielen mukainen (http://www.suomensuojelija.fi/2014/02/miksi-alkaa-tekemaan/).

    Näetkö samantapaisia syitä muuttaa ajatusta siitä, että päätöksentekijä pystyy tekemään vain sellaisia valintoja, jotka eivät ylitä hänen maksukykyään?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top