Tuloerot markkinoiden ja valtion ristipaineessa

Lukuaika: 4 min. 

Matti Tuomala kirjoitti kattavan tietopaketin tuloeroista, mutta eriarvoisuusongelman käsittely jättää avoimia kysymyksiä.

Arvio: Matti Tuomala: Markkinat, valtio & eriarvoisuus (Vastapaino 2019)

Muutama vuosi sitten pidin esitelmän tuloeroista. Yleisön oli vaikea uskoa tilastoa, etteivät suomalaisten tuloerot olleet juuri muuttuneet 2000-luvulla Gini-kertoimella mitattuna. Tiedeyhteisössäkään ei tosin vallitse yksimielisyys tuloerojen kehityksestä, ja sopivimmista mittareista ja jopa tulojen käsitteen määritelmästä on ollut vääntöä pitkään. Tieteellinen debatti aiheesta ei ole vain kosmeettista, sillä valinnoilla on todellista merkitystä yhteiskunnallisten johtopäätösten kannalta.

Tampereen yliopiston taloustieteen professorin Matti Tuomalan, ansioituneen tuloero- ja verotutkijan, vuonna 2019 ilmestynyt teos Markkinat, valtio & eriarvoisuus kokoaa kattavasti yhteen tietoa tuloerojen kehityksestä Suomessa sekä niiden suhteesta niin markkinatalouteen kuin hyvinvointivaltion toimintaan.

Myös Tuomala kiistäisi tilastoni siitä, etteivät tuloerot ole kasvaneet 2000-luvulla. Todennäköisesti myös me kiistelisimme – hyvässä ja rakentavassa hengessä – parhaasta tuloerojen mittarista. Teoksessaan Tuomala keskittyy erityisesti ylimpien tulo-osuuksien kasvuun ja ylimpään prosenttiin tai promilleen tulonjaossa, eli Suomen rikkaimpiin 50 000 tai 5 000 henkilöön. Näistä kaikkein rikkaimmista ja heidän ajattelustaan puhuttiin viime syksynä paljon Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan teoksen Huipputuloiset myötä.

 Myös Tuomala kiistäisi tilastoni siitä, etteivät tuloerot ole kasvaneet 2000-luvulla.

On hyvä huomata, että tavanomaisesti käytetty tuloerojen mittari eli Gini-kerroin ei tavoita näiden rikkaimpien henkilöiden voimakasta erottumista muusta väestöstä. Tuomala siis kiinnittää huomion kehitykseen, jota ei näy tavallisesti siteeratuissa tilastoissa, mutta tarjoaa toki myös laajemman kuvan tuloeroihin liittyvästä niin moraalifilosofisesta keskustelusta kuin tehokkuuspohdinnasta.

 

Kiinnostus superrikkaissa – miksi?

Tulonjaon ylimpään prosenttiin kohdistuva kiinnostus on lisääntynyt sitä myötä, kun tilastoja sen tuloista ja varallisuudesta on ollut saatavilla. Thomas Piketty, Anthony Atkinson ja Emmanuel Saez ovat olleet pioneereja aiheen tutkimisessa ja aihe popularisoitui viimeistään finanssimarkkinoiden ahneutta ja taloudellista eriarvoisuutta vastaan mieltään osoittaneen ”Me olemme 99 %” –iskulauseessa.

Otsikoissa on ollut myös hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin esiin nostama hätkähdyttävä tieto siitä, että maailman 42 varakkaimman henkilön yhteenlaskettu varallisuus oli yhtä paljon kuin 3,7 miljardin vähiten varakkaan henkilön yhteensä.

Talouslehti Forbesin miljardöörilistalle ylsi vuonna 2019 2 153 henkilöä, joiden joukossa oli myös kuusi suomalaista. Suomen rikkaimman, Antti Herlinin, 3,6 miljardin euron omaisuus kuitenkin kalpenee listan kärkipaikkaa pitävän Amazonin perustajan Jeff Bezosin rinnalla, jonka nettovarallisuus lähentelee 120 miljardia euroa.

Maailman 42 varakkaimman henkilön yhteenlaskettu varallisuus oli yhtä paljon kuin 3,7 miljardin vähiten varakkaan henkilön yhteensä.

Yhdysvalloissa tuloerojen kasvu ja pieni- ja keskituloisten tulokehityksen jämähtäminen on saanut jopa osan miljonääreistä pitämään tuloeroja huolestuttavina niin moraalisesti kuin yhteiskuntarauhan kannalta, kuten The New Yorkerin tammikuun artikkelissa hienosti kuvailtiin. Vaikka Tuomala osoittaa suomalaisessa kehityksessä huolestuttavia piirteitä, yksi merkittävä ero yhdysvaltalaiseen kehitykseen on se, että Suomessa myös pieni- ja keskituloisten käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet 2000-luvulla.

Suomessa myös pieni- ja keskituloisten käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet 2000-luvulla.

Eriarvoisuustutkijan näkökulmasta ei ole kuitenkaan itsestään selvää, miksi juuri superrikkaiden ryhmään tulisi kiinnittää niin paljon huomiota. Poliittisen vallan ja demokratian näkökulmasta superrikkaat toki ovat kiinnostava ja huoltakin aiheuttava ryhmä, mutta Tuomala ei onnistu kirjassaan vakuuttamaan lukijaa siitä, että juuri heidän tulo-osuutensa kasvu 1990-luvun puolivälistä eteenpäin olisi yhteiskunnallisesti kaikkein merkittävin tuloeroihin liittyvä ongelma.

Itse asiassa yksi tärkeä tuloerojen seurauksia koskevan tutkimuksen puute liittyy siihen, ettei eritellä riittävästi sitä, mitkä erot ovat merkittäviä tutkimuskysymyksen kannalta: talouskasvun, terveyden ja poliittisen käyttäytymisen yhteys tuloeroihin todennäköisesti on erilainen riippuen siitä, mitä kohtia tulojakaumasta tarkastellaan. Tästä tietovajeesta johtuen myös toivottujen muutosten aikaansaaminen voi olla haastavaa.

 

Milloin tuloerot ovat eriarvoisuusongelma?

Tuomala kirjoittaa – teoksen nimeä myöten – eriarvoisuudesta, mutta todellisuudessa hän käsittelee lähinnä tulo- ja varallisuuseroja. Lukijaa jää mietityttämään, onko valinta ollut tietoinen. Kuten Pasi Moisio THL:n blogissa kirjoitti, eriarvoisuuden käsitteeseen liittyy arvio normatiivisuudesta, eron epätoivottavuudesta.

Tuomala kirjoittaa – teoksen nimeä myöten – eriarvoisuudesta, mutta todellisuudessa hän käsittelee lähinnä tulo- ja varallisuuseroja.

Tuloerojen ja taloudellisen eriarvoisuuden suhdetta olisi ollut siis tärkeä avata kattavammin. Milloin superrikkaiden vaurauden kerryttäminen on eriarvoisuusongelma?

Eriarvoisuusongelmasta voidaan puhua varmasti ainakin silloin, kun rikkain väestönosa asemansa perusteella pystyy muita enemmän hyödyntämään olemassa olevia rakenteita ja vaikuttamaan niihin omaksi edukseen. Toinen arveluttava tilanne syntyy, kun luotamme meriittiyhteiskuntaan siinä määrin, ettemme tunnista sen taustalla mahdollisesti piileviä eriarvoistavia rakenteita.

Kuten Fernando Pessoa kirjoittaa Anarkistipankkiiri-teoksessaan jo vuodelta 1922: ”Yksi syntyy kreiviksi tai markiisiksi ja saa sen vuoksi osakseen kaikkien kunnioituksen, teki sitten mitä tahansa; toinen syntyy sellaiseksi kuin minä, jonka on kuljettava varpaisillaan, jotta häntä edes kohdeltaisiin kuin ihmistä.”

Myös Anthony Atkinson on arvioinut, ettei mahdollisuuksien tasa-arvo voi toteutua, jos tuloerot kasvavat epäoikeudenmukaisiksi.

 

It’s the institutions, stupid!

Rikkaimpien tulo-osuuksia tarkastelemalla Tuomala kuitenkin tuo ansiokkaasti esiin poliittisen päätöksenteon ja instituutioiden tärkeyden. Suomessa tuloerojen kasvun voi paikantaa vuoden 1993 verouudistukseen, jossa ansiotulojen ja pääomatulojen verotus erotettiin toisistaan.

Ansiotulojen verotus on toki progressiivista, mutta kuten Tuomala huomauttaa, ylimmissä tuloluokissa pääomatulot ovat korvanneet ansiotuloja, jolloin kokonaisverotuksen progressiivisuus huomattavasti heikkenee. Tuomalan tärkeä viesti kirjassa onkin pääomatulojen verotuksen muuttaminen progressiiviseksi, jos tuloeroihin halutaan puuttua. Argumentit progressiivisuuden lisäämistä vastaan Tuomala kiistää tekstissään hyvin.

Tuomalan tärkeä viesti kirjassa on pääomatulojen verotuksen muuttaminen progressiiviseksi, jos tuloeroihin halutaan puuttua.

Tuomala ei valitettavasti vertaile eri maiden kokemuksia tuloerojen kehityksestä. Tämä olisi hyödyllistä etenkin siksi, että tuloerot nähtäisiin erilaisten poliittisten valintojen lopputulemana, eikä tuloerojen kasvua voisi leimata deterministiseksi poluksi, johon globalisaatio ja teknologian kehitys meidät vääjäämättä vie.

Vertailevan sosiaalipolitiikan tutkimuksessa on jo näytetty, että erot köyhyydessä ja tuloeroissa liittyvät maiden välisiin eroihin niin työmarkkinoiden instituutioissa kuin uudelleenjaon mekanismeissa.

Tämä tulee hyvin esille myös Thomas Pikettyn uudessa teoksessa Capital et idéologie, jossa hän käy läpi niin sanottujen eriarvoisuusjärjestelmien (régime inégalitaire) historiallista kehitystä, kiistäen näin ajatuksen ”vaihtoehdottomuudesta”. Eriarvoisuuden väittäminen luonnonlaiksi ei ole vakuuttavaa Pikettyn ja Tuomalan tarjoamien todisteiden valossa, vaan se on seurausta poliittisista ja ideologisista valinnoista.

Eriarvoisuus on seurausta poliittisista ja ideologisista valinnoista.

Vaikka Tuomala jättää köyhyyden ja keskiluokan tilanteen käsittelyn vähemmälle huomiolle, niin hän osuvasti syyttää suomalaista keskustelua juuttumisesta sosiaaliturvaetuuksien koordinointiin, mikä vie huomion paljon perustavanlaatuisemmasta kysymyksestä, eli siitä, missä määrin olemme valmiita vähentämään köyhyyttä.

Tässä tärkeä eväs tulevaan keskusteluun hallituksen alulle panemasta sosiaaliturvauudistuksesta: pitäisikö arvot palauttaa taloustermien hallitsemaan keskusteluun – tai siis näyttää ne eksplisiittisesti? Riippunee myös yhteiskunnallisesta tavoitteesta, missä määrin tarkoituksenmukaista on nimenomaan vähentää pienituloisuutta ja missä määrin kuroa umpeen kuilua rikkaimman prosentin ja muun väestön välillä. Tämä kysymys jää kuitenkin Tuomalalta harmillisen vähäiselle huomiolle.

 

Antia talouspoliittiseen keskusteluun

Tuomalan teoksen tavoitteena on tuoda julkistalouden tutkimuksen antia talouspoliittiseen keskusteluun – kirja on siis hyvin ajankohtainen. Lisäksi Tuomalan teos on tärkeä, sillä mediassa voimakkaasti esillä oleva teema heijastelee etenkin angloamerikkalaista kehitystä.

Aihetta käsitellään lähes täysin vain taloustieteelliseen tutkimukseen viitaten.

Teos on kuitenkin hieman oppikirjamainen ja lukijakunnaksi saattaa jäädä vain aiheeseen jo ennestään paneutuneet tutkijat ja asiantuntijat. Vaikka kirja heijastaa kirjoittajansa syvällistä aihealueen tuntemusta, aihetta käsitellään lähes täysin vain taloustieteelliseen tutkimukseen viitaten, mikä jättää monia tärkeitä kysymyksiä köyhyydestä, huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta ja tuloerojen seurauksista niin terveyden kuin osallisuuden kannalta hieman vajavaisesti käsitellyiksi.

Kattava teos antaa kuitenkin paljon pohdittavaa ja se tullee jäämään hyvinvointivaltion taloustieteen, julkistalouden ja tuloerojen suomenkieliseksi perusteokseksi.

 

Maria Vaalavuo, PhD, on tutkimuspäällikkö Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*