Työehtosopimus on naisen paras ystävä

Tasa-arvopolitiikka ei ole muusta politiikasta irrallinen alue, vaikka se sellaisena usein näyttäytyykin. Samapalkkaisuuden politiikka tulee nähdä osana ihmisoikeuspolitiikkaa ja valtiovallan on otettava vahvemmin vastuu samapalkkaisuusperiaatteen toteuttamisesta.

1950-luvulla Marilyn Monroe esitti laulun ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend”, josta tuli legendaarinen osa länsimaista popkulttuuria. Marilyn lauloi, että vaikka suukkoset ovat mukavia, niillä ei voi maksaa vuokraa. Timantit ovat tytön paras ystävä ja vanhuuden turva.

1980-luvun lopulla alkaneessa feministisessä hyvinvointivaltiotutkimuksessa Helga Hernes ja Anneli Anttonen kuvasivat hyvinvointivaltiota naisen parhaaksi ystäväksi. Tällä tarkoitettiin, että naisten poliittinen ja taloudellinen itsenäisyys ja toimintamahdollisuudet toteutuvat parhaiten valtion, sen sosiaalipolitiikan ja julkisten palveluiden kautta.

Tänään Suomessa työehtosopimus on naisen paras ystävä.

Väitöskirjatutkimukseni perusteella väitän, että tänään Suomessa työehtosopimus on naisen paras ystävä. Tällä tarkoitan sitä, että normeja, sääntelyä ja niiden turvaamia perusraameja tarvitaan, jotta sukupuolten palkkauksellisen tasa-arvon toteuttaminen olisi mahdollista.

Hyvinvointivaltion muutos

Tein väitöskirjatutkimustani noin yhdeksän vuotta. Näiden vuosien aikana hyvinvointivaltion rakenteita on purettu ja työehtosopimuksien merkitystä työn tekemisen ehtojen perusraamina on alettu enenevässä määrin horjuttaa.

Uusfamilistiset tendenssit, jotka korostavat perinteisen, heteroseksuaalisen ydinperheen merkitystä ja naisen ensisijaista roolia äitinä, ovat nekin kuin alati vahvistuvia kaikuja 1950-luvulta.

Elämme parhaillaan myös tasa-arvopolitiikassa oikeistokonservatiivista käännettä. Siinä kiinnitetään kysymys naisten ja miesten palkkauksellisesta tasa-arvosta naisiin yksilöinä. Heidän tulee haalia työuran aikana riittävä varallisuus ja tehdä jo nuorena varallisuuden karttumisen mahdollistavia koulutus- ja uravalintoja.

Kysymys naisten ja miesten palkkauksellisesta tasa-arvosta kiinnitetään naisiin yksilöinä.

Samaan aikaan vaaditaan sellaisten matalapalkkaisten töiden lisäämistä, joiden palkalla ei ole tarkoituskaan tulla toimeen. Elämiseen riittämättömän palkan ja minimitoimeentulon erotus haalittaisiin sosiaalituista. Nämä yksityisen palvelualan matalapalkkatyöt ovat naisvaltaisia töitä.

Jos tarkoituksena on, että matalapalkkaisen naisen ansiot ovat jälleen perheen lisätuloja, jotka täydentävät miehen palkkaa perheessä, ympyrä on sulkeutumassa takaisin ajatukseen timanteista naisen parhaana ystävänä. Uhkana on paluu naisten taloudellisen aseman riippuvuuteen miehestä ja miehen varallisuudesta.

Uhkana on paluu naisten taloudellisen aseman riippuvuuteen miehestä.

Tämä on kehityssuunta, jota on vastustettava. Sen me olemme velkaa menneille sukupolville ja erityisesti työväenluokan naisille, jotka ovat olleet rakentamassa Suomea sellaisena kuin me keski-ikäiset sen tunnemme.

Työelämän sääntelyn merkitys

Työehtosopimus on naisen paras ystävä, koska Juha Sipilän hallitus ei näytä tunnustavan työelämän sääntelyn merkitystä erityisesti matalapalkkaisten naisvaltaisten alojen työehtojen turvaajana.

Väitöskirjassani tutkin finanssialan eli pankkien ja vakuutusyhtiöiden luottamusmiesten näkemyksiä roolistaan samapalkkaisuuden edistäjinä ja edunvalvonnan sukupuolistavia käytäntöjä.

Samalla, kun finanssiyhtiöt tahkoavat historiallisen kovaa tulosta, naisvaltaisessa konttorityössä eletään yt-kierrosten ja irtisanomisten kautta. Työpaikoilla pelätään työpaikkojen ja toimeentulon puolesta.

Tässä tilanteessa ei päde se logiikka, että kun yrityksellä menee hyvin, voidaan paikallisesti eli työehtosopimuksen ulkopuolella sopia kovemmasta työtahdista ja paremmista palkkioista ja palkoista.

Kun henkilöstöä irtisanotaan hyvästä tuloksesta huolimatta ja ihmisillä on huoli työpaikan puolesta, on turha odottaa, että paikallinen sopiminen toisi palkansaajille työehtosopimuksen raameja parempaa palkkaa ja työn tekemisen ehtoja.

Samaten on kohtuutonta sanoa yksittäisille naisille, että ”vaadipas lisää palkkaa”, jos työpaikalla on päällä jatkuva uhka siitä, että työsuhdetta ja palkkaa ei ehkä huomenna ole ollenkaan.

Henkilöstöä irtisanotaan hyvästä tuloksesta huolimatta ja ihmisillä on huoli työpaikan puolesta.

Epävarmuuden ja pelon ilmapiirissä ammatillinen ja palkkauksellinen edunvalvonta on mahdollista vain ryhmänä ja työehtosopimukseen kirjattujen pelisääntöjen perusteella.

Jotta sama palkka samasta ja samanarvoisesta työstä voisi toteutua, se edellyttää vahvempia toimeenpanon normeja sekä lainsäädännössä että työehtosopimuksissa. Erityisesti on vahvistettava luottamusmiehen oikeuksia saada palkkatiedot koko henkilöstöstä palkanosittain ja sukupuolen mukaan jaoteltuna.

Tutkimustulosteni mukaan työpaikkatason tasa-arvotyön, tasa-arvosuunnittelun ja palkkakartoitusten toimeenpanon puutteet kumpuavat erityisesti yksityisellä sektorilla vallitsevasta vahvasta palkkasalaisuuden kulttuurista. Myös luottamusmiesten oikeudet saada palkkatietoja ovat puutteelliset.

Vaikka tasa-arvolain uudistus vuonna 2015 vahvisti palkkakartoitusvelvoitetta ja henkilöstön edustajien – eli useimmiten juuri luottamusmiesten – asemaa tasa-arvosuunnittelussa, kysymystä luottamusmiesten roolista yrityksen palkkatietojen käsittelyssä ja analyysissa ei vieläkään ratkaistu.

Symboliset velvoitteet

Väitänkin väitöskirjassani, että samapalkkaisuuden oikeudelliset velvoitteet ovat luonteeltaan symbolisia. Velvoitteet ovat lainsäädännössä olemassa, mutta niiden toimeenpanon edellytykset on kolmikantaisessa lainvalmistelussa jätetty auki.

Velvoitteet ovat lainsäädännössä olemassa, mutta niiden toimeenpanon edellytykset on jätetty auki.

Luottamusmiehellä ei ole selkeästi laissa määriteltyä oikeutta saada palkkatietoja palkanosittain jaoteltuina kaikista yrityksen palkkalistoilla olevista riippumatta siitä, mihin liittoon he kuuluvat – vai kuuluvatko mihinkään.

Kun luottamusmiehillä ei ole todellisia työkaluja selvittää, ovatko palkat syrjimättömiä, ei liene ihme, että he eivät pidä tasa-arvosuunnittelua tehokkaana työkaluna sukupuolten palkkatasa-arvon toteuttamisessa.

Tasa-arvosuunnitelma jää valitettavan usein julkilausumapaperiksi yrityksen mappi Ö:hön. Tämä on sääli, koska tasa-arvosuunnittelulla ja palkkakartoitusten laatimisella työnantajan ja henkilöstön yhteistyössä voisi olla mahdollisuus tehdä palkkausta läpinäkyvämmäksi, oikeudenmukaisemmaksi ja siten myös tasa-arvoisemmaksi.

Tasa-arvoviranomaisilla ei ole riittäviä resursseja ohjeistaa ja valvoa tasa-arvolain velvoitteiden toimeenpanoa työpaikkatasolla. Siksi on erittäin epätodennäköistä, että tasa-arvolain velvoitteiden laiminlyönneistä seuraisi työnantajille sanktioita.

On erittäin epätodennäköistä, että tasa-arvolain velvoitteiden laiminlyönneistä seuraisi työnantajille sanktioita.

Tasa-arvotyö ja samapalkkaisuuden edistäminen tarvitsevat yksityiskohtaisempaa sääntelyä sekä tasa-arvolaissa että työehtosopimuksissa ja tasa-arvoviranomaiset lisää resursseja ohjeistamiseen, selvityksien laatimiseen ja lainvalvontaan.

Palkkaeriarvoisuus on poliittinen kysymys

Tällä väitösviikollani Elinkeinoelämän keskusliitto EK on lausunut, että palkkakysymyksiä ei pitäisi politisoida, vaan ne tulisi ratkaista paikallisella sopimisella. Väitöskirjani yksi keskeinen johtopäätös on, että sukupuolten palkkaeriarvoisuus on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys ja kiistelty yhteiskunnallinen ongelma.

Selitykset siitä, mistä sukupuolten palkkaeriarvoisuuden ajatellaan johtuvan ja mitä samapalkkaisuuden toteuttamiseksi tulisi tehdä, eroavat puhujan ideologisten näkemyksien ja intressien mukaan.

Linja, että palkkakysymyksiä ei pitäisi politisoida, kumpuaa ajatuksesta, että palkat ovat paikallisen tason sopimus- ja neuvottelukysymys, joka on pidettävä erillään puoluepolitiikasta. Tämä noudattelee uusliberalismille tyypillistä väitettä, että talous ja taloustiede olisivat poliittisen alueen ulkopuolella oleva ”tosiasioiden” ulottuvuus.

Tasa-arvopolitiikka ei ole muusta politiikasta irrallinen alue.

Väitöskirjani mukaan edellytykset sukupuolten palkkatasa-arvolle tai sen puutteelle rakentuvat nimenomaan puolue- ja työmarkkinapoliittisten kamppailujen kautta. Tasa-arvopolitiikka ei ole muusta politiikasta irrallinen alue, vaikka se sellaisena valitettavan usein näyttäytyykin.

Tätä tasa-arvopolitiikan ja samapalkkaisuuden politiikan irrallisuutta kuvaa esimerkiksi uudelleen käynnistetyn samapalkkaisuusohjelman tavoite, että sukupuolten välinen palkkaero pienenee vähintään kahteentoista prosenttiin vuoteen 2025 mennessä.

Samapalkkaisuusohjelma on kolmikantainen foorumi, jossa työnantajat, palkansaajat ja hallitus ovat yhdessä sitoutuneet sukupuolten välisen palkkatasa-arvon edistämiseen. Kytkös samapalkkaisuusohjelman tavoitteiden ja hallituksen politiikan väliltä kuitenkin puuttuu.

Samapalkkaisuusohjelma ei esimerkiksi kohdista toimenpiteitä paikallisen sopimisen sukupuolivaikutusten selvittämiseen, vaikka paikallinen sopiminen on yksi pääministeri Sipilän hallituksen kärkihankkeista.

Tasa-arvokysymykset ja sukupuolinäkökulma eivät ole poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon ytimessä.

Samapalkkaisuuden politiikka näyttäytyy irrallisena hallituksen politiikasta ja uusliberalistisista talouspoliittisista tavoitteista. Tämä kertoo siitä, miten tasa-arvokysymykset ja sukupuolinäkökulma eivät ole poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon ytimessä.

Epälegitiimi samapalkkaisuus

Olen väitöskirjassani avannut tätä kuilua juhlapuheiden ja käytännön ei-tapahtumisen välillä epälegitiimin käsitteen avulla.

Käsite kuvaa sitä, miten oikeudelliset tasa-arvovelvoitteet tulevat näennäisesti oikeutetuiksi ja hyväksytyiksi kolmikantaisessa lainvalmisteluprosessissa ja viime kädessä eduskunnassa. Käytännön toimeenpanossa tasa-arvovelvoitteet jäävät kiistellyiksi, haastetuiksi ja kyseenalaistetuiksi muodollisesta legitimiteetistä huolimatta.

Toimeenpanossa tasa-arvovelvoitteet jäävät kiistellyiksi, haastetuiksi ja kyseenalaistetuiksi.

Samapalkkaisuus on itsessään kiistelty käsite, ja keinot, joilla palkkatasa-arvoon tulisi pyrkiä, vaihtelevat. Oikeudelliset samapalkkaisuusvelvoitteet kirjataan lainsäädäntöön, mutta niiden toimeenpanon edellytykset jätetään epämääräisiksi.

Epämääräisyys johtuu kolmikantakonsensuksen puutteesta. Suomessa ei perinteisesti ole säädetty sellaisia työelämää käsitteleviä lakeja ja velvoitteita, joista ei kolmikannassa ole päästy yhteisymmärrykseen.

Samapalkkaisuusvelvoitteet on kuitenkin oltava olemassa, vaikka niiden konkreettisesta sisällöstä ei kolmikantakonsensusta olekaan. Suomessa on oltava kansainvälisten sopimusten mukaisesti samapalkkaisuusperiaatteen ja sen toimeenpanon oikeudelliset mekanismit.

Samapalkkaisuusvelvoitteiden epälegitiimisyys syntyy juuri tästä ristiriidasta, jossa samapalkkaisuus määrittyy toisaalta neuvottelukysymyksenä ja toisaalta perus- ja ihmisoikeutena.

Hyöty vai oikeus?

Nimesin väitöskirjassani kaksi samapalkkaisuuden paradigmaa, hyötyjen paradigman ja oikeuksien paradigman. Nämä rinnakkaiset, mutta keskenään ristiriitaiset tavat ymmärtää sukupuolten palkkaeriarvoisuus tuottavat erilaisia käsityksiä todellisuudesta ja sen muuttamisen suunnasta ja keinoista.

Hyötyjen paradigmassa sukupuolten palkkatasa-arvo määrittyy neuvotteluiden kohteena. Sen edistämistä argumentoidaan esimerkiksi sillä, että se parantaa työpaikalla työmotivaatiota ja työhön sitoutumista ja siten yrityksen tulosta sekä imagoa.

Hyötyjen paradigmalle on myös tunnusomaista kaupankäynti, jossa tavoitellaan tilannetta, jossa kaikki neuvotteluosapuolet hyötyvät jollain tapaa. Esimeriksi tasa-arvolain uudistuksessa 2015 tarkennettiin palkkakartoitusvelvoitetta, mutta löysennettiin tasa-arvosuunnittelua, jota ei enää tarvitse tehdä vuosittain vaan vain joka toinen vuosi.

Velvoite ei riipu siitä, onko palkkatasa-arvon edistäminen työnantajan näkökulmasta kannattavaa tai tarpeellista.

Tässä sulle-mulle-kaupankäynnissä hämärtyy samapalkkaisuuden hahmottaminen oikeuksien paradigmassa eli perus- ja ihmisoikeudellisena velvoitteena. Oikeuksien näkökulmasta naisille ja miehille tulee maksaa sama palkka samasta ja samanarvoisesta työstä, palkkasyrjintä sukupuolen perusteella on kiellettyä ja työnantajan on edistettävä palkkatasa-arvoa.

Tämä on velvoite, jonka toteuttaminen ei riipu siitä, onko palkkatasa-arvon edistäminen työnantajan näkökulmasta kannattavaa tai edes tarpeellista.

Väitöskirjani keskeisin johtopäätös on, että samapalkkaisuuden politiikka tulee nähdä osana ihmisoikeuspolitiikkaa ja valtiovallan on otettava vahvemmin vastuu samapalkkaisuusperiaatteen toteuttamisesta.

Uusliberaalia politiikkaa toteuttavalta pääministeri Sipilän hallitukselta lienee kuitenkin epärealistista odottaa suuria avauksia samapalkkaisuuden toteuttamiseksi. Näen kuitenkin, että palkansaajat ja erityisesti naiset ovat asettumassa oikeistokonservatiivista politiikkaa vastaan.

Hallitus purkaa suomalaisen naisen työssäkäynnin ja taloudellisen itsenäisyyden edellytyksiä.

Hallitus purkaa suomalaisen naisen työssäkäynnin ja taloudellisen itsenäisyyden edellytyksiä: ilmaista koulutusta, julkisia hoiva- ja terveyspalveluja ja pyrkii kasvattamaan tuloeroja. Näen merkkejä siitä, että konsensuskulttuuri rakoilee jo. Se, että sukupuolten tasa-arvon ja samapalkkaisuuden toteuttaminen on mahdotonta, on poliittinen argumentti siinä missä muutkin.

Nyt tarvitaan lisää tiedettä, puoluepolitiikkaa ja ammattiyhdistysaktivismia haastamaan yhden totuuden – kilpailukyvyn totuuden – todellisuutta. Se, että muutos on vaikeaa, ei tarkoita, että se olisi mahdotonta.

Tasa-arvopolitiikan tutkija, VTM Milja Saari tutkii sukupuolta, valtaa ja korporatismia Helsingin yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa GePoCO-tutkimushankkeessa. Saaren väitöskirja ”Samapalkkaisuus – neuvoteltu oikeus” tarkastetaan huomenna 27.8.