Työelämää ei pidetä poliittisena eikä ideologisena ilmiönä. Työelämän käytännöt ovat kuitenkin läpeensä poliittisia ilmiöitä. Työelämän imperatiivit eli käskyt ja suostuttelut tekevät toimijoista kovaotteisia kilpailijoita, tiukkoja individualisteja ja kyynisiä realisteja.
Politiikan ytimessä on kyse sekä yhteiskunnallisten ryhmien että yksilöiden valtasuhteista ja toivottavasta käyttäytymisestä.
Valtarakenteet muokkautuvat tietoisesti ja tiedostamattomasti. Valta toimii sekä negatiivisesti kieltojen ja käskyjen avulla että positiivisesti suostuttelujen ja palkintojen avulla ohjaamalla toimijoiden eli subjektien elämää. Imperatiivit joko kieltoina tai suosituksina ovat tärkeä osa tätä ohjausmekanismia.
Artikkelissani pureudun työelämän poliittinen luonteeseen tarkastelemalla, kuinka työelämän toimijat tottelevat työelämässä imperatiiveja ja rajoittavat niiden välityksellä sekä toimintansa että tajuntansa annettuihin puitteisiin. Erittelen, kuinka meitä ohjataan kolmen imperatiivin avulla.
Työelämän toimijoiden ideologinen ja poliittinen ohjailu
Arkielämässä työnteon rakenteiden poliittisia ja ideologisia yhteyksiä ei yleensä tiedosteta. Tyydymme valittamaan kiirettä ja viestien tulvaa. Työssämme kestämme tekniikan aiheuttamat työnteon katkot. Pelkäämme tulevia organisaatiomuutoksia ja yhteistoimintaneuvotteluita.
Politiikan sivuuttamisen syinä ovat työelämässä tapahtuneet muutokset. 1970-luvulta alkaen on Suomessa siirrytty työelämän ongelmien henkilökohtaistamiseen ja ennen yhteiskunnallisena pidettyjen asioiden epäpolitisointiin. Kollektiivinen luokkakamppailu on vaihtunut henkilökohtaisia ratkaisuja vaativaan työn kehittämiseen ja työhyvinvointitoimintaan.
Työelämän kysymysten henkilökohtaistaminen niveltyy manageralismiin, jossa yhteiskunnallisten ongelmien hallinta nähdään insinöörimäisenä ratkaisutaitona. Ideologian marginalisointi tukeutuu järkiperäisen hallitsemisen asiantuntijoihin, joiden katsotaan tekevät päätöksiä vain tiedon ja faktojen perusteella.
Arkielämässä työnteon rakenteiden poliittisia ja ideologisia yhteyksiä ei yleensä tiedosteta.
Henkilökohtaistaminen liittyy nykykapitalismissa edelleen keskeiseen uusliberalismiin. Se korostaa yksilön oikeutta toimia, ajatella ja käyttää rahojaan ilman valtiollisia rajoituksia. Taloudessa ja työelämässä painotetaan yksityisen omistusoikeuden ja elinkeinotoiminnan vapautta ja sopimusoikeutta. Samalla uusliberalismi korostaa yksilön omaa vastuuta vaikkapa työllistymisessä ja terveytensä vaalimisessa.
Uusliberalismin merkitys ei rajoitu julkituotuihin oppeihin, vaan se näkyy yhteiskunnan käytännöissä. Sitä pidetäänkin nykykapitalismin globaalina järkiperäisyyden muotona, joka raamittaa todellisuuteen kiinnittyvän ajattelun ja toiminnan ja erottaa sen epärationaalisista haihatteluista.
Työelämän poliittinen luonne ilmenee arjessa siten, että useimmat työelämän toimijat reagoivat tavalla tai toisella työelämän imperatiiveihin.
Uusliberalismia pidetään nykykapitalismin globaalina järkiperäisyyden muotona, joka raamittaa todellisuuteen kiinnittyvän ajattelun ja toiminnan ja erottaa sen epärationaalisista haihatteluista.
Ensinnäkin toimija hyväksyy kiellot ja suositukset. Toiseksi toimija voi soveltaa imperatiiveja omaan tilanteeseensa osaksi hyväksyen ja osaksi kieltäen ne. Toimija voi myös vastustaa imperatiiveja ja pyrkiä niiden ylittämiseen vaihtoehtoisella ajattelulla ja toiminnalla.
Seuraavassa tarkastelen, kuinka meitä ohjataan kolmen imperatiivin avulla “uudessa työelämässä”. Uudella työelämällä tarkoitan 2000-luvulla muotoutunutta työelämää niin Suomessa kuin muissa vastaavissa maissa. Uusi työelämä on painotetusti kognitiivista, kommunikatiivista, estetisoitunutta, henkilöitynyttä, joustavaa, säätelemätöntä ja prekaaria eli epävarmaa.
Asuuko meissä kaikissa kilpailija?
Kilpailulla ja kapitalismilla on vahva rakenteellinen yhteys. Kapitalistisessa markkinataloudessa yritysten keskinäinen kamppailu pääomien ja markkinaosuuksien kasvattamisesta tahdittaa taloutta.
Kilpailuimperatiivi ohjaa sekä yksityisiä yrityksiä että julkisen sektorin työorganisaatiota Suomessa. Suomalainen yhteiskunta on ristitty kilpailukykyvaltioksi. Kilpailu on oivallinen väline ohjata ihmisiä ja muokata ”yrittäjäminää”. Kilpailukyvystä on tullut pakkomielle ja nykykapitalistisen politiikan perustava ohjain.
Kapitalistinen kilpailukulttuuri tuottaa subjekteja, jotka pyrkivät kilpailemaan yhä tuloksellisemmin. Kilpailijoina toimijat mieltävät muut työelämän toimijat lähinnä kilpailijoina ja vastustajina.
Taloudellisen kilpailun korostuksella on negatiivisia vaikutuksia. Se eristää ja yksilöllistää toimijoita. Useimmat työn tekijät, sekä palkkatyöntekijät että yrittäjät, kilpailevat markkinoilla yksin. Aito yhteistyö käy kilpailutaloudessa yhä vaikeammaksi.
Kapitalistinen kilpailukulttuuri tuottaa subjekteja, jotka pyrkivät kilpailemaan yhä tuloksellisemmin.
Kilpailu-imperatiivi on vastaanotettu eri tavoin. Osa toimijoista hyväksyy kilpailukulttuurin arvot ja vaatimukset ja pyrkii kilpailemaan paremmin, vaikka se tuottaa heille pahoja ongelmia esimerkiksi omassa terveydessä. Monet toimijat sopeutuvat hiljaisesti näihin vaatimuksiin. Kolmanneksi osa toimijoista kritisoi ja vastustaa vaateita kilpailla aiempaa tehostetummin.
Vastustus voi olla passiivista vetäytymistä. Tämä näkyy ensinnäkin siinä, että työn tekijät tekevät vain välttämättömän työn. Toiseksi he voivat vetäytyä kokonaan irti virallisesta markkinaehtoisesta työelämästä. Kolmanneksi työn tekijät voivat kritisoida aktiivista kilpailuun kannustavia arvoja ja kehitellä toisenlaisia työelämän toimintamuotoja.
Yksilöt oman työnsä ja elämänsä sankareina
Individualismi korostaa, että yksilöiden ajatukset ja teot ratkaisevat. Individualisti on henkilö, joka pyrkii määrittämään oman toimintansa mahdollisimman itsenäisesti.
Individualismilla ja kapitalismilla on vahva yhteys. Liberalismi painottaa talouden markkinoilla toimivien yksilöiden valintoja muun muassa kapitalisteina, palkkatyöntekijöinä ja kuluttajina. Tähän liittyy työelämän ongelmien henkilökohtaistuminen ja epäpolitisoituminen.
Individualismilla ja kapitalismilla on vahva yhteys.
Individualististen asenteiden suosioon on monta syytä. Individualismi ilmenee muun muassa psykokulttuurin voimistumisena. Siinä yhteiskunnalliset ilmiöt ymmärretään yksilötoimijoiden psykologisten ominaisuuksien avulla. Näin vaikkapa työnhakijan menestys pyritään tulkitsemaan hänen persoonallisuutensa kautta.
Individualismin kytkeytyen työelämän ongelmat mielletään usein myös yksilöiden lääketieteellisinä ja terveydenhuollollisina seikkoina. Tätä kutsutaan medikalisaatioksi. Suomessakin moni työelämässä pettymyksiä kokenut on on parina viime vuosikymmenenä tulkittu masentuneeksi, vaikka osa ongelmasta on voinut piillä työelämän rakenteissa, kuten huonossa työtilanteessa tai liian raskaassa työssä.
Uusliberalistinen työpolitiikka vahvistaa individualismia. Se on vähentänyt kollektiivien merkitystä. Yleisten työehtosopimusten ja työlainsäädännön merkitys on laskenut ja paikallista, viime kädessä yksilöiden välistä, sopimista on lisätty. Myös työvoimapolitiikassa tähdennetään työnhakijoiden henkilökohtaisten valmiuksien ja oman yksilöllisen työpanoksen terästämistä. Samalla on suosittu yksinyrittäjyyttä joko pakotettuna tai vapaaehtoisena yrittäjyytenä.
Individualismi ilmenee muun muassa psykokulttuurin voimistumisena. Siinä yhteiskunnalliset ilmiöt ymmärretään yksilötoimijoiden psykologisten ominaisuuksien avulla.
Osa työn tekijöistä on ottanut tyytyväisyydellä ja innostuksella vastaan kasvaneen itsenäisyyden. Toisaalta joukko työn tekijöitä on kokenut painetta tehdä omia ratkaisuja, olla individualisti ja omia tuloksia tavoitteleva toimija. Jotkut kokevat tämän välttämättömänä muutoksen välttämättömänä.
Vastustus kutsuun olla työelämässä individualisti on tuottanut myös erilaisia aktiivisen vastarinnan muotoja. Yksilötasolla jokin taiteilija voi päättää toimia toisin ja haluta jakaa ideoita vapaasti kollegoilleen. Individualismiin perustuvalle toimijuudelle on työpaikkatasolla kehkeytynyt kollektiivisia vaihtoehtoja esimerkiksi yhteisöllisesti toimivien alustojen ja työtilojen muodossa. Uusia kilpailua ja yksilösuorituksia supistavia organisointitapoja ovat myös pienosuuskunnat, yhteiskunnalliset yritykset, käyttäjätuotanto ja avoimen lähdekoodin verkosto.
Realistit vaiko utopistit?
Kulttuurintutkija Mark Fisher on analysoinut kapitalisista realismia. Sen mukaan elämme maailmassa, jossa kapitalismi on rajoittanut mielikuvitustamme ja pyrkimyksiämme. Kaikki yhteiskuntaideat, jotka eivät pidä kapitalistista taloutta ja lähtökohtia välttämättömyytenä, ovat järjettömiä ja epärealistisia.
Uusliberalismi juurruttaa opeillaan käsitettyihin realiteetteihin rajoittumista. Tämän lisäksi monet käytännön konventiot ja pakot pönkittävät fatalistista alistumista ja sopeutumista todellisuuden lainalaisuuksiin mikrotasolla. Makrotasolla poliittinen oikeisto korostaa talouden kunnossa pitämistä ja yhteiskunnallisten uudistusten sovittamista taloudellisiin kehyksiin annettuina realiteetteina.
Monet työelämän toimijat pitävät vallitsevia työelämän ja talouden kapitalistisia käytäntöjä ja rakenteita luonnollisina ja järjellisinä. Markkinat näyttävät neutraaleilta ja globaali talous ja työelämä rakentuvat väistämättömyyksien perustalle. Esimerkiksi kilpailevan työotteen kasvava merkitys otetaan monissa kotimaisissa työelämäntutkimuksissa ja työelämän kehittämisoppaissa kritiikittömäksi lähtökohdaksi.
Yrittämisen pakko nähdään arvostelussa työelämään liittyvän epävarmuuden kasvun hyväksymisenä.
Realistit sopeutuvat leipäpappeina annettuihin rakenteellisiin realiteetteihin. Tämä heikentää mahdollisuutta katsoa kauas tulevaisuuteen ja synnyttää toimijoissa kyynisyyttä sekä heikentää vaihtoehtojen etsintää.
Toki keskustelussa on löydettävissä kirjoituksia, joissa on ylitetty kapitalistisen realismin vaihtoehdoton ajattelu, kuten esimerkiksi Hanna Ylöstalo, Pilvi Porkola ja Suvi Salmenniemi ovat tehneet artikkelissaan.
Kriittisissä kirjoituksissa vallitsevia “välttämättömyyksiä” ei hyväksytä, vaan niitä arvostellaan. Täten esimerkiksi yrittäjäkasvatuksen luontevuutta ja ihannointia ei pidetä suotavana. Yrittämisen pakko nähdään arvostelussa työelämään liittyvän epävarmuuden kasvun hyväksymisenä.
Vastarinnan mahdollisuudesta
Nykykapitalistisen työelämän ja talouden rakenteita vastustetaan eri tavoin. Ensinnäkin on olemassa pientä ja suurta vastarintaa. Pientä vastarintaa harjoittavat yksilöt ja pienryhmät. He pyrkivät omassa elinpiirissään toimimaan toisin puuttumatta kuitenkaan työelämän ja talouden yleisiin rakenteisiin.
Suurta vastarintaa harjoittavat isot organisaatiot eli ammattiliitot, joukkoliikkeet ja poliittiset puolueet. Tässä yhteydessä ne voivat suhteutua nykykapitalismin talouden ja työelämän valtarakenteisiin joko reformistisesti tai kumouksellisesti.
Reformismia ilmentää esimerkiksi Hewlett-säätiön uuden talouden hahmotelma, jota yritetään ajaa Joe Bidenin presidenttikauden talouspolitiikan osaksi. Siinä painotetaan tuloerojen kaventamista rajoittamalla pääomatuloja. Se tähdentää työntekijöiden aseman vahvistamista työehdoista sovittaessa. Se ei pidä uusliberalismin lailla vapautta ja tasa-arvoa vastakohtina vaan toisiaan tukevina. Tästä syystä se painottaa koulutusmahdollisuuksien tasaamista ja palkkatasa-arvoa.
On tärkeää muodostaa uudenlaisia toimijoita, jotka tukeutuvat yhteisölliseen järkeen. Tämä voi tapahtua vain yhteiskunnallisessa käytännössä kollektiivisesti toimien ja mullistaen rakenteita sekä paikallisella että globaalilla tasolla.
Filosofi Pierre Dardot ja sosiologi Christian Laval ovat esittäneet kumouksellisen vaihtoehdon uusliberalistiselle työelämälle. Se on mahdollista saavuttaa vain purkamalla uusliberaali hallinnointi ja ohjaus. Työelämän toimijoiden ei tule työskennellä entiseen malliin itseään yksilöllisesti kirittävänä subjektina.
Työtä ja taloutta tulisi kirjoittajien mielestä rakentaa vapaan kommunikaation ja aidon yhteistyön varaan. On tärkeää muodostaa uudenlaisia toimijoita, jotka tukeutuvat yhteisölliseen järkeen. Tämä voi tapahtua vain yhteiskunnallisessa käytännössä kollektiivisesti toimien ja mullistaen rakenteita sekä paikallisella että globaalilla tasolla.
Sosiologi ja politiikan teoreetikko Peter Frase esittelee kirjassaan Four Futures neljä vaihtoehtoa nykykapitalismille. Näistä vaihtoehdoista globaalin pääoman tahdittamasta maailmasta vahvimmin eroaa ”kommunismi”. Kirjoittaja korostaa, että kommunistista yhteiskuntaa ohjaavat tasa-arvon periaate ja aineellinen yltäkylläisyys.
Työelämän kritiikki ja vallitsevan tilanteen muuttamisen välttämätön — mutta ei riittävä — ehto on työelämän poliittisuuden tiedostaminen.
Kaikki osallistuvat talouteen ja yhteiskunnan toimintoihin kykyjensä mukaan saaden takaisin taloudellisia hyödykkeitä ja yhteiskunnallisia palveluja tarpeidensa mukaan. Kommunistisessa yhteiskuntakehityksen vaiheessa kollektiivinen rikkaus on suurta ja yhteiskunnallista työnjakoa voidaan purkaa.
Työelämän kritiikki ja vallitsevan tilanteen muuttamisen välttämätön — mutta ei riittävä — ehto on työelämän poliittisuuden tiedostaminen. Tässä tutkimus ja julkinen keskustelu voivat olla tärkeissä rooleissa. Tältä osin tutkimuksen tulee hyödyntää politiikan tutkimuksen, työelämäntutkimuksen ja yhteiskuntapolitiikan kuten myös poliittisen taloustieteen näkökulmia.
Millaisia riittäviä ehtoja työelämän onnistuneet reformit tai kumoukset edellyttävät?
Ilkka Pirttilä on Tampereen yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston dosentti, vapaa tutkija ja kouluttaja.
