Uusliberalismi on latautunut käsite. Reformien tarkasteluun tarvitaan kuitenkin kriittisiä käsitteitä ja monitieteistä dialogia. Tulisiko uusliberalismista siirtyä neuroliberalismiin?
Akateeminen tutkimus perustuu käsitteelliseen ajatteluun, jolla maailmaa pyritään tulkitsemaan ja selittämään. Tieteenalojen sisällä ja välillä käsitteistä käydään toisinaan kiivasta keskustelua. Toraisakin dialogi vaatii yhteisesti jaetun käsitteistön.
Talous- ja yhteiskuntatieteellistä keskustelua seuraavalle muodostuu nopeasti käsitys uusliberalismin käsitteen latautuneisuudesta. Käsite on niin latautunut, ettei se mahdollista hedelmällistä dialogia. Asiallisen keskustelun sijaan voimakkaat affektit johdattavat keskustelijoita omiin poteroihinsa.
Uusliberalismin käsite on niin latautunut, ettei se mahdollista hedelmällistä dialogia.
Uusliberalismin käsitteen affektiivisuus ilmenee myös Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin dialogimuotoisessa teoksessa Keskusteluja taloudesta. Puheenvuorossaan Vartiainen jopa vihjailee, että ekonomisteilla olisi yhteinen – salaseurassa sovittu – intressi välttää koko ”höhlää termiä”. Omasta suhteestaan uusliberalismin käsitteeseen Vartiainen kirjoittaa seuraavasti:
”’Uusliberalismistakin’ voidaan ehkä kirjoittaa jotakin kiinnostavaa, jos markkinavetoisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan piirteitä ja kehityskulkuja yritetään systematisoida ja ymmärtää. Jos taas hengenharjoituksen lähtökohtana on kysymys ’mitä uusliberalismi on’, minä käännän katseeni muualle, ja samoin silloin, jos jokin reformiehdotus torjutaan vain siksi, että sitä pidetään uusliberalismina.”
Uusliberalismin käsitettä pohdiskellessaan Vartiainen on tapansa mukaan provokatiivinen. Vartiaisen vuodatus kuitenkin johdattelee lukijaa pohtimaan sitä, miten dialogia tieteiden välillä voi käydä, mikäli toinen osapuoli on jo etukäteen päättänyt, ettei pidä toisen käsitteistä.
Tämän kaltaista käsitteellistä valikointia voi nimittää vallankäytöksi.
Uusliberalismi on pulmallinen käsite
Uusliberalismin käsitteen kritiikkiin on helppo yhtyä. Uusliberalismi on löperö käsite, joka on kaikkialla ja ei missään. Toisinaan uusliberalismiksi kuvataan kaikkia (työ)elämän pieniä ja suuria kurjuuksia 1980-luvulta eteenpäin – ikään kuin niiden taustalla olisi vain yksi tekijä.
Itse tuskailin uusliberalismin käsitteen kanssa tehdessäni väitöskirjaa työn rationalisoinnin historiallisista jatkumoista. Argumenttini voi kenties sijoittaa uusliberalismikeskustelun kehykseen, mutta tein tietoisen päätöksen muunlaisten käsitteiden käytöstä. Yksi syy valintoihini oli se, että uusliberalismi vaikutti liian deterministiseltä tulkinnalta yksilöiden toiminnan motiiveista.
Erityisesti minua häiritsi se, että uusliberalismin käsite sisältää usein oletuksen kontrolloivasta pedagogisesta viestistä, jonka kaikki nappaavat samalla tavalla. Tällainen oletus vapauttaa yksilöt pohtimasta omia motiivejaan ja toimintaansa.
Pohdin vapauden ja hallinnan välistä suhdetta erityisesti yliopistoreformeissa, jotka tulkitaan usein uusliberaaleiksi eli ylhäältä ohjatuiksi ja pakottaviksi. On kiistatonta, että reformit ovat ylhäältä ohjattuja. Haluan silti ajatella, että reformien keskellä toimivilla subjekteilla on jossakin määrin mahdollisuuksia vaikuttaa esimerkiksi siihen, paljonko he ruokkivat omalla toiminnallaan kilpailullista työkulttuuria.’
Uusliberalismin käsitteeseen kohdistuva kritiikki ei vielä vastaa kysymykseen siitä, miten toistuvia tehostamisreformeja tulisi kuvailla.
Lisäksi uusliberalismin käsitteeseen kohdistuva kritiikki ei vielä vastaa kysymykseen siitä, miten toistuvia tehostamisreformeja tulisi kuvailla. Oikea vastaus kysymykseen ei liene se, että reformeja ei tulisi lainkaan kritisoida.
Reformi-ideat ja käsitteet matkustelevat
Uusliberalismi on kimurantti käsite, mutta samalla se on yleisesti käytetty kansainvälisellä yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkimuksen kentällä. Tutkijan on muodostettava jonkinlainen suhde uusliberalismin käsitteeseen, mikäli hän mielii keskustella tai julkaista tällä areenalla.
Suomen Akatemiaa myöten tutkijoita kannustetaan voimakkaasti julkaisemaan kansainvälisissä huippulehdissä, joten käsitteiden käyttöön sisältyy myös tiedepoliittisia ulottuvuuksia.
Tiedepoliittiset seikat eivät muuta sitä, etteikö Yhdysvaltojen ja Britannian talouspoliittisten reformien tutkimukseen suunnattu käsite olisi ongelmallinen suomalaisessa kontekstissa. Silti on naiivia ajatella, että arvostetuimmat kansainväliset tieteelliset lehdet olisivat kiinnostuneita suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteistä.
Kansainvälistä keskustelua voi myös pitää perusteltuna, sillä tiedepolitiikan ohella talouspolitiikka ylittää kansalliset rajat. Suomalaiset reformi-ideat ovatkin pääosin tuontitavaraa. Näin uusliberalismin voi ajatella olevan kriittinen sateenvarjokäsite matkusteleville konsultti- ja ekonomistivetoisille uudistuksille.
Uusliberalismin voi ajatella olevan kriittinen sateenvarjokäsite matkusteleville konsultti- ja ekonomistivetoisille uudistuksille.
Tähän tapaan uusliberalismia ja kokeilukulttuuria tarkastelevat Jamie Peck ja Nik Theodore teoksessa Fast Policy: Experimental Statecraft at the Thresholds of Neoliberalism. Kirjoittajien mukaan oleellista ei ole kysyä mitä uusliberalismi on, vaan miten uusliberaalit ”hyvät käytännöt” toteutetaan paikallisesti. Uusliberalismi tulee siis paikantaa ja asettaa kontekstiin.
Tästä näkökulmasta tutkijat eivät välttämättä käytä uusliberalismin käsitettä paljastaakseen ekonomistien globaaleja salaliittoja vaan keskustellakseen muiden samantapaisia aiheita ja strategisia uudistuksia kriittisesti tarkastelevien tutkijoiden kanssa. Yhteyksien osoittaminen auttaa myös spekuloimaan niin utopististen kuin dystooppisten tulevaisuusskenaarioiden kanssa.
Neoliberalismista neuroliberalismiin
Uusliberalismin käsitteeseen kytkeytyvässä latautuneessa keskustelussa jää herkästi huomiotta se, että myös aihepiirin sisällä käydään kriittistä käsitteellistä keskustelua. Ymmärrettävästi tutkijoiden maltillinen käsitteellinen keskustelu ei ole suuren yleisön mielestä yhtä kiinnostavaa kuin kiivas Twitter-sanailu.
Törmäsin tovi sitten kiinnostavaan uusliberalismin käsitteeseen liittyvien pulmien pohdintaan teoksessa Neuroliberalism: Behavioural Government in the Twenty-First Century. Routledgen ”Economics in the real world” -sarjassa julkaistu teos on neurotieteiden, behaviorismin ja politiikan välisiä yhteyksiä tarkastelevien viiden tutkijan yleisesitys tuuppauspolitiikasta eli kansalaisten valintojen ohjaamisesta ilman suoria käskyjä.
Teoksen kirjoittajia motivoi uusliberalismin käsitteen päivittäminen finanssikriisin jälkeiseen aikaan. Tällä he viittaavat aikaan, jolloin käyttäytymistaloustiede ja valtion perustamat ”tuuppausyksiköt” (nudge unit) saivat jalansijaa poliittisessa päätöksenteossa. Kirjoittajat pohtivat, millainen käsite voisi kuvailla nykypolitiikan valinnanvapautta korostavia kognitiivis-behavioristisia ulottuvuuksia ilman liiallista painolastia.
Millainen käsite voisi kuvailla nykypolitiikan valinnanvapautta korostavia kognitiivis-behavioristisia ulottuvuuksia ilman liiallista painolastia?
Kirjoittajat tarjoavat uusliberalismin tilalle käsitettä neuroliberalismi. Neuroliberalismi on kehys, jonka kautta tarkastellaan politiikkaa, jossa valtio käyttää neurotieteellisiä löydöksiä budjettivajeen paikkaamiseen ja ihmisten käyttäytymisen muokkaamiseen valinnanvapautta korostamalla.
Tuuppauspolitiikka perustuu ajatukseen, jonka mukaan kansalainen on rationaalisen toimijan sijaan Homer Simpson. Näin ollen kansalaista on jopa suotavaa ohjata oikeaan suuntaan sekä yleisen hyödyn että kansalaisen oman edun nimissä.
Paternalistinen tuuppaaminen asettaa politiikan tutkimuksen kummallisten kysymysten eteen. Kuinka paljon valtio saa optimoida kansalaisten ajattelua tai jopa heidän alitajuntaansa? Millainen paternalismi on suotavaa? Miten valtiolla on oikeus ohjailla kansalaisten käytöstä terveelliseen suuntaan kustannuksia säästääkseen?
Onko perustulo neuroliberalismia?
Käsitteenä neuroliberalismi sisältää sudenkuoppia, mutta se vaikuttaa lupaavalta esimerkiksi perustulokokeilun tulkintaan.
Perustulo on yhtäältä työttömien aktivointiin tähtäävä toimenpide. Toisaalta se on myös mahdollisesti hyvinvointia lisäävä ja voimavaroja vapauttava kokeilu. Hallituksen strategisessa ohjelmassa perustulokokeilu esitetään osana hyvinvoinnin ja valinnanvapauden lisäämistä.
Hallituksen strategista ohjelmaa voi lukea kuin piru raamattua, ja itselläni on kieltämättä tapana niin tehdä. Suhtaudun myös hyvin kriittisesti käyttäytymisperusteisiin valtiojohtoisiin satunnaiskokeisiin sekä kansalaisten behavioristis-neuropsykologiseen arviointiin.
Samaan aikaan toisaalla perustulokokeilu, kuten myös työttömien haastattelut ja heidän terveydentilansa tarkastelu, saavat osan kansalaisista nyökyttelemään myötämielisesti. Perustulokokeiluun liittyvä uutisointi on ollut pääsääntöisesti myönteistä ja jotkut kokeiluun osallistuneet ovat kokeneet kokeilun vapauttavan heidät orjamarkkinoilta.
Perustulokokeilun ohella kansalaiset suhtautuvat varsin positiivisesti terveysdatan keräämiseen ja mittaamiseen. Suomi on uutisten mukaan edelläkävijä työntekijöiden elämäntapojen tuuppaamisessa terveelliseen suuntaan.
Kenties neuroliberalismi on osuvampi käsite mutkikkaiden kontrollia ja vapautta sekoittavien ajatusmallien tarkasteluun kuin uusliberalismi.
Kenties neuroliberalismi on osuvampi käsite mutkikkaiden kontrollia ja vapautta sekoittavien ajatusmallien tarkasteluun kuin uusliberalismi. Kriittisiä näkökulmia joka tapauksessa tarvitaan, sillä näissä malleissa raja manipuloinnin ja vapauden välillä on hiuksenhieno ja herkästi ylitettävissä.
Neuroliberalismia tulisikin lähestyä avoimesti keskustellen ja tieteidenväliset rajat ylittäen. En spekuloi millaisia tunteita Neuroliberalism-teos ekonomisteissa herättää, mutta ainakin toinen Nudge–teoksen kirjoittajista, käyttäytymistaloustieteilijä Cass R. Sunstein, suosittelee sitä käyttäytymisperusteisesta poliittisesta ohjauksesta kiinnostuneille.
FT Mona Mannevuo työskentelee tutkijana Turun yliopistossa Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Tällä hetkellä hän työstää monografiaa neurotieteiden ja työnjohto-oppien kytköksistä. Elokuusta alkaen hän toimii erikoistutkijana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -konsortiossa.
