Venäjän talouden yksipuolisuus on Kremlille vahvuus

Venäjän pakotteiden alla oleva talousjärjestelmä, jolle öljyn- ja kaasuntuotanto on keskeinen tulonlähde, avautuu rent-käsitteen avulla ymmärrettävämmäksi. Venäjän talouden rakenteen muuttaminen ei ole Kremlin intresseissä.

Vladimir Putinin aggressiivinen ulkopolitiikka Ukrainassa näyttäytyy Venäjän kutistuvaa ja sisäänpäin kääntyvää taloutta vasten järjettömänä. Pakotteet, öljyn hinnanlasku sekä lukuisat rakenteelliset heikkoudet ovat yhdessä vieneet Venäjän talouden nykyiseen kriisiinsä, joka on monille uudistusten – modernisaation – tarpeen selvin ilmentymä. Venäjän on siis pakko uudistua, monipuolistua, ja vain irrationaalinen valtiojohto kieltäytyy tekemästä näin.

Samaan sävyyn on väitetty, ettei edes Venäjä kykene enää 1800-lukulaiseen ulkopolitiikkaan ilman halvaannuttavia kustannuksia – onhan 2000-luvun maailma niin keskinäisriippuvainen, ettei sotilaallisella voimankäytöllä voi saada pysyviä etuja, kuten Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko linjasi vuonna 2012.

Kylmän sodan jälkeinen historia tarjoaa paljon tukea yllä oleville väitteille. Venäjän toiminta Ukrainassa on kuitenkin tässä katsantokannassa hankala poikkeus. Se on selitettävissä ulkopoliittisella irrationaalisuudella, jota akateemisessa kirjallisuudessa jäsennetään esimerkiksi identiteettipolitiikalla, sisäpoliittisella kamppailulla tai jopa tunteilla.

Talous on näissä malleissa sijaiskärsijä, Kremlin geopoliittisten intohimojen uhri ja täten toissijainen tekijä kriisiä analysoitaessa.

Tämä kirjoitus haastaa lukijan kysymään itseltään: jos tehtävänä olisi suunnitella kansantalous, joka kykenee selviämään ulkovaltojen pakotteista, maailmanlaajuisista talouskriiseistä sekä pitämään sisäpolitiikan langat tiukasti hallitsevan eliitin hyppysissä, millainen talous se olisi?

Toisin sanoen, olisiko näillä kriteereillä ihannetalous laveasti maailmanmarkkinoihin integroitunut järjestelmä, jonka kivijalkana on suuri määrä korkean tuottavuuden yrityksiä ja niiden synnyttämä elintason nousu kasvaneelle keskiluokalle?

Vai rakentuisiko ihannemallisi yhden tai kahden raaka-aineen vientiin, joiden kysyntä on maailmanlaajuista, likviditeetti taattu, kysynnän hintajousto pieni, ja jossa maalla on jo huomattava suhteellinen etu historiansa ansiosta?

Jos tämä kuulostaa järkevältä, jakaisitko näiden raaka-aineiden tuotantoluvat avoimesti huutokauppaamalla eniten tarjoaville vai jyvittäisitkö ne vastineeksi poliittisesta tuesta samalla tehden selväksi, että omistusoikeudet ovat ehdolliset tuen jatkumiselle?

Lukija ymmärtää johtoajatukseni. Venäjän taloutta ei tietenkään rakennettu yllä kuvatulla tavalla. Tosiasia kuitenkin on, että se nykymuodossaan muistuttaa paljon tavoitemallia, jonka Kremlin (kuvitelluilla mutta todennäköisillä) kriteereillä jokainen meistä suunnittelisi. Tämän ymmärtäminen tekee Kremlin toimista aavistuksen helpommin ymmärrettäviä.

Suppilo Siperian tundrassa

Öljyn ja kaasun viennin merkitys Venäjän taloudelle on hyvin tunnettu seikka. Näistä kahdesta saatavat tulot vastaavat noin puolta liittovaltion budjetin tulopuolesta ja noin 70 prosenttia kaikista vientituloista. Nimellisesti energiasektori vastaa 20 prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

Nämä luvut kuitenkin aliarvioivat Venäjän öljy- ja kaasuriippuvuuden syvyyden. Todellisuudessa nämä kaksi raaka-ainetta ovat niin lähellä Aristoteleen liikkumatonta liikuttajaa kuin on taloudessa mahdollista.

On suuri vahinko, että suomen kielessä ei ole hyvää käännöstä termille rent. Lyhyesti määriteltynä se on ansaitsematonta tuloa. Ansaitsemattomuus-sanaa käytetään siksi, että öljystä ja kaasusta saatu voitto muodostuu, koska yhden yksikön toimittamiseen maan kuoresta ostajalle kuluu huomattavasti vähemmän rahaa kuin yhden yksikön maailmanmarkkinahinta on.

Monilla mailla on rent-kategoriaan lankeavia tuloja ja niiden jakamiseen tarkoitettuja järjestelmiä. Osa niistä on läpinäkyviä, kuten Norjalla ja Yhdysvalloilla; osa läpikorruptoituneita ja epävakaita, kuten Nigerialla.

”Resurssikiroukseen” sekä sen teoreettisesti hienostuneempaan ja empiirisesti robustimpaan serkkuun ”Hollannin tautiin” perehtyneet tietävät, että raaka-aineviennin varassa elävät kansantaloudet tuppaavat yksipuolistumaan, mikä pahentaa riippuvuutta entisestään. Venäjän taloudesta löytyy tämän prosessin syy – resurssiriippuvuus – mutta ei juurikaan oletettuja seurauksia.

Clifford Gaddyn ja Barry Ickesin mukaan Venäjällä käytettyä renttien jaon järjestelmää on tästä kiittäminen. Heidän mukaansa Venäjän taloutta kuvaa parhaiten väärinpäin käännetty suppilo. Suiposta päästä öljy- ja kaasurahat valuvat alas muualle talouteen.

Suppilon avoin osa on todella suuri ja sisältää esimerkiksi suuren tuotantosektorin, joka ei ole maailmanmarkkinoilla kilpailukykyinen mutta työllistää jopa 15 prosenttia Venäjän työvoimasta. (Raaka-ainetuotanto, joka ei sisälly edelliseen lukuun, työllistää noin 2 %.) Parivaljakko on päätynyt malliin tutkimalla erityisesti sitä, mitä viralliset tunnusluvut eivät kerro.

Kuusi tapaa, sama päämäärä

Gaddy ja Ickes jakavat renttien kerääntymistavat kuuteen osaan – formaaleihin ja informaaleihin voittoihin, formaaleihin ja informaaleihin veroihin, ylikustannuksiin sekä hintatukiaisiin.

Formaalit voitot kanavoituvat energiayhtiöiden osakkeenomistajille – suurimmaksi osaksi siis valtiolle, ja niiden suuruus on helppo nähdä tilastoista. Informaalit voitot puolestaan kulkeutuvat sisäpiiriläisille, joita sitoutetaan paitsi yhtiön toimintaan myös laajempaan renttien jaon järjestelmään.

Se on osa Alena Ledenevan kuvailemaa sistemaa, neuvostoajalta periytyneitä käytäntöjä, joilla valtaa käytetään ja asioida saadaan hoidettua virallisten instituutioiden ulkopuolella. Koska jokainen sisäpiiriläisille tällä tavoin jaettu rupla on pois osakkeenomistajien (potentiaalisista) osingoista sekä omistuksen arvosta, käytäntö laskee venäläisten energiayritysten houkuttelevuutta sijoituskohteina.

Yksi tapa nähdä tämän kuppauksen vaikutus on verrata Gazpromin markkina-arvoa muihin jättiläisiin. Gazprom teki vuonna 2014 yhtä paljon rahaa kuin Apple (noin 50 miljardia dollaria), mutta jälkimmäisen markkina-arvo oli 13-kertainen. Hätäinen analyytikko pitäisi jokaista listautunutta venäläistä energiayhtiötä rajusti aliarvostettuna.

Miljardeja katoaa paljon muuhunkin kuin yhtiöiden sisäpiiriläisten taskuihin. Paperilla öljyn ja kaasun verotus on Venäjällä tiukkaa – 50 dollarin maailmanmarkkinahinnalla Venäjän valtio kerää noin 34 dollaria jokaisesta ulkomaille viedystä tynnyrillisestä öljyä.

Informaaleilla veroilla Gaddy ja Ickes tarkoittavat kahdenlaisia maksuja: sinänsä vapaaehtoisia mutta käytännössä pakollisia projekteja, joilla yhtiöt parantavat imagoaan rakentamalla vaikkapa urheiluhallin, tai perinteisiä lahjuksia, joilla ympäristö- ja muut luvat saadaan Venäjällä hoidetuksi. Erään tutkimuksen mukaan vuosina 2001–2005 liiketoiminnan korruptioon Venäjällä käytetty rahamäärä kasvoi neljä kertaa liittovaltion budjettia nopeammin.

Öljy- ja kaasuruplia kanavoidaan muualle talouteen yllä olevien keinojen lisäksi ylikustannusten kautta. Suurimpien urakoiden hinnat ovat yleensä julkista tietoa, joten näiden renttien kokoluokkaa on helpompaa arvioida.

On keskimäärin kolme kertaa kalliimpaa rakentaa kilometri kaasuputkea Venäjälle verrattuna Eurooppaan. Hiljattain Sotshin lähelle rakennettu putki maksoi kilometriä kohden enemmän kuin Itämeren pohjaan laskettu Nord Stream. Jälkimmäisessä käytettiin länsimaisia urakoitsijoita.

Ylikustannusten kautta energiarentit jakautuvat miltei jokaiselle talouden sektorille. Ne ovat mahdollisia vain keskittyneellä teollisuusrakenteella ja läpinäkymättömillä hankintaprosesseilla. Näistä molemmat Venäjältä löytyvät.

Muun muassa Arkadi Rotenbergin eri yritykset kuuluvat Gazpromin luottourakoitsijoihin – viime vuonna kaasumonopoli tilasi niiltä töitä kahden miljardin dollarin arvosta. Vuosina 2008–2012 Rotenbergin erinäiset yhtiöt myivät palveluitaan pelkästään Gazpromille nykykurssilla noin 18 miljardin dollarin edestä.

Gazprom käyttää vuosittain 40 miljardia dollaria pääomamenoihin. Ranskalainen investointipankki laski, että huolimatta Gazpromin omistamasta valtavasta infrastruktuurista sen ylläpitoon tulisi kulua vain noin puolet tästä – jos siis urakat avattaisiin rehdille kilpailulle.

Myös tuetut hinnat voidaan laskea rentteihin. Hyötyjiä ovat Venäjän sekä IVY-maiden kuluttajat, jotka maksavat öljystään maailmanmarkkinahintoja vähemmän ja kaasustaan selvästi vähemmän kuin mitä esimerkiksi länsieurooppalaiset.

Rahan kulkusuunta poispäin valtiosta kohti loppukäyttäjää erottaa subventiot muista käsitellyistä renttien muodoista, mutta niitä kaikkia yhdistää se, mitä niillä saadaan aikaan – informaali, monimutkainen ja muutoksille vastustuskykyinen tulonjaon järjestelmä.

Järjestelmä muistuttaa hämmästyttävän paljon sitä, jonka päälle neuvostotalous rakentui etenkin 1970-luvun jälkeen. Suurin ero on se, että suunnitelmataloudessa esimerkiksi ylikustannukset formalisoitiin hintasääntelyn avulla. Miltei mikä tahansa tuote oli virallisissa hinnoissa arvokkaampi kuin ne raaka-aineet, joista se tehtiin, kuten öljy tai kaasu. Syy oli ideologinen – neuvostotalous oli ylpeä tuotannosta, ei raaka-ainevarannoistaan.

Nyky-Venäjällä hintasääntely on korvattu sisäpiiriläisille maksetuilla ylihinnoilla, subventioilla ja informaaleilla maksuilla. Lopputulos on kuitenkin sama – raaka-aineiden myyntitulot pitävät yllävaltavaa verkostoa taloudellisia toimijoita, jotka eivät muutoin selviäisi.

Mikään ei ole ilmaista

Neuvostoliiton perijävaltioissa puuhanneet länsimaiset neuvonantajat kannattivat yksityistämistä mahdollisimman nopeasti miltei keinolla millä hyvänsä. Heidän argumenttiensa teoreettinen kivijalka oli Coasen teoreema, jonka mukaan markkinat järjestäytyvät itsestään tehokkaimpaan mahdolliseen tilaan, kunhan omistusoikeuksia kunnioitetaan ja markkinatoimijoiden annetaan organisoitua vapaasti.

Myös käyttämäni rentin määritelmä on sidoksissa Coasen teoreemaan – rentit ovat valtavia suhteessa tehokkaaseen vaihtoehtoon, siihen, jonka teorian mukaan pitäisi vähitellen syntyä omistusoikeuden suojan myötä.

Omistusoikeudet eivät kuitenkaan juurtuneet venäläiseen oikeuskäytäntöön. Niiden korvaajaksi tulivat rentit.

Gaddyn ja Ickesin mukaan renttien jaon järjestelmään osallistumalla johtavat liikemiehet ennen kaikkea ostavat omistusoikeuksilleen suojaa. Kreml puolestaan saa tottelevaisen talouseliitin, joka pitää riitansa sekä mielipiteensä poissa julkisuudesta. Tällä tavoin renttien virrat toimivat samalla vallan verisuonistona.

Lopulta rakentuu järjestelmä, joka on kohtalaisen vakaa mutta ennen kaikkea vastustuskykyinen ulkoisia paineita kohtaan. Kun tärkeimpien liikemiesten taloudellinen asema riippuu uskollisuudesta järjestelmää kohtaan, kynnys julkiseen kapinaan on korkea. Ristiriidat sovitellaan tarvittaessa vaikka presidentti Putinin toimistossa.

Mainettaan vahvempi

Järjestelmän perusta – raaka-aineiden vientitulot – saattaa näyttää ulkopuolisen silmissä hauraalta. Jos kuitenkin palataan tekstin alkuperäiseen oletukseen, siis Venäjän kansantalouteen ulkopoliittisen liikkumavaran takaajana, se ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Gaddyn ja Ickesin kehittämän mallin avulla voi arvioida renttien kokonaissummaa sekä sitä, mitkä tekijät siihen vaikuttavat.

Vuosina 1999–2011 kokonaissumma vastasi keskimäärin 33 prosenttia bruttokansantuotteesta. Summan ylivoimaisesti tärkein osatekijä on öljyn hinta. Esimerkiksi tuotantokustannusten tuplaantuminen laskisi renttien kokonaissummaa vain 8 prosentilla. Ei olekaan sattumaa, että Neuvostoliiton kaatumista edelsi öljynhinnan raju lasku.

Mistä öljyn hinta riippuu? Siitäkö, että Venäjä on vastuullinen kansainvälisen yhteisön jäsen, osa globaaleja arvoketjuja, kansainvälistä pääomaa ja osaamista houkutteleva innovaatiotalous? Ei – länsi- tai muutkaan maat eivät kontrolloi öljyn hintaa saati edes vaikuta siihen muutoin kuin epäsuorasti.

On ironista, että äskettäinen hintaromahdus osui lähelle pakotteiden asettamista, mutta öljymarkkinoiden muutoksia tuntevien ei tarvitse etsiä sille selityksiä salaliitoista. Lasku ei tietenkään ollut sattumaakaan, mutta Kremlin näkökulmasta sen ajoitusta voi pitää huonona tuurina.

Pakotteiden rajat

Venäjälle vuonna 2014 asetetut pakotteet yrittävät iskeä niihin öljy- ja kaasusektorin osiin, jotka ovat suurimmassa keskinäisriippuvuudessa länsimaiden kanssa. Niihin kuuluvat suurimmat rahoitusoperaatiot sekä hienostuneimmat poraustekniikat, joita esimerkiksi arktisella merialueella sijaitsevat projektit tarvitsevat.

Realismia on kuitenkin se, että Venäjän rooli maailman öljy- ja kaasumarkkinoilla on niin suuri, ettei itse kaupankäyntiä voida lopettaa tai nykyiseen tuotantotasoon vaikuttaa.

Asiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, että pitkällä aikavälillä sanktiot vähentävät öljyntuotantoa, kun uusista investoinneista tulee vaikeampia tai mahdottomia. Lisäksi pakotteet ja etenkin ”vastapakotteet” ovat huonontaneet Venäjän yleistä taloustilannetta. Silti, jos tavoite on vaikuttaa kannustimiin, siis muuttaa Venäjän valtiojohdon toimintaa, käytettyjen keinojen teho on kaikkea muuta kuin taattu.

Pitkän aikavälin investoinnit eivät Venäjän liiketoimintaympäristössä yksinkertaisesti tarkoita samaa kuin mihin länsimaissa on totuttu – kerta toisensa jälkeen tutkimukset ovat todenneet, että etenkin energiasektorilla Venäjän bisneskulttuurin poikkeuksellisin piirre on venäläisten vähäinen kiinnostus pitkän aikavälin tavoitteita kohtaan.

Nykyhetki on tärkeämpi ympäristössä, jossa omistusoikeudet ovat hauraat. Ja nykyhetkeen pakotteet eivät yllä.

Renki, ei isäntä

Kuten tämä kirjoitus on yrittänyt osoittaa, Venäjän talouden rakenteen muuttaminen ei ole Kremlin intresseissä. Venäjä ei ole – kuten 1990-luvulla tavattiin sanoa – siirtymätalous vaan vakaa, hiilivetyjen viennistä elävä ja epämuodollisin käytännöin johdettu entinen suurvalta.

Venäjän informaalin hallinnon käytäntö on pitkälti energian viennistäsaatujen voittoja jakamista. Järjestelmäon äärimmäisen vastustuskykyinen ympäristön muutoksille ja liki ihanteellinen ulkopoliittisten seikkailujen selkänoja.

Instituutiot ovat maassa heikot, mutta eivät yhdentekevät – korkein valta sijaitsee sekä virallisesti että epävirallisesti Kremlin muurien sisällä. Viiteentoista vuoteen yksikään klaani, ryhmittymä tai oligarkki ei ole saanut keskusvaltaa perääntymään, vaikka alemmilla tasoilla muutoksia tapahtuu jatkuvasti.

Venäjän poliittisesta eliitistä vain harvalla on syvää ymmärrystä markkinatalouden toiminnasta. Silti Ukrainan sodasta saati muistakaan toimista ei pidä päätellä, että maan talouden tila olisi Kremlille yhdentekevä.

Selvää kuitenkin on, että keskinäisriippuvuuksien edistämisen tai kvartaalien sijaan suvereniteetti, itsemääräämisoikeus ja omavaraisuuden ihannointi hallitsevat Kremlin talousajattelua. Näiden puutteesta he myös arvostelevat muita – viimeksi Suomea tämän evättyä maahanpääsyn EU:n pakotelistalle kirjatuilta Venäjän edustajilta.

Kun seuraavan kerran luet uutisia Venäjän talouden heikkenemisestä ja siitä ilmeisen piittaamattomasta ulko- ja talouspolitiikasta, kannattaa muistaa erään venäläiskirjailijan toteamus: kun vastaasi kävelee looginen ristiriita, tarkista lähtöoletuksesi.

Lähteet

Boycko, Maxim, Shleifer, Andrei ja Vishny Robert W. Privatising Russia. The MIT Press, 1997.

Buiter, Willem H., ”From Predation to Accumulation? The Second Transition Decade in Russia”, Economics of Transition, 8:3 (2000), pp. 603–622.

Gaddy Clifford G. & Ickes, Barry W., ”Russia’s dependence on resources”teoksessa Alexeev, Michael & Weber, Shlomo (eds.). The Oxford Handbook of the Russian Economy. Oxford University Press, 2013.

Gaddy, Clifford G. & Ickes, Barry W., Russia after the Global Financial Crisis”, Eurasian Geography and Economics, 51:3 (2010), pp. 281–311.

Henderson, James & Ferguson, Alastair. International Partnership in Russia: Conclusions from the Oil and Gas Industry. Palgrave Macmillan, 2014.

Hill, Fiona & Gaddy, Clifford G. Mr. Putin: Operative in the Kremlin. 1st edition. Brookings Institution Press, 2013.

Ledeneva, Alena V. Can Russia Modernise? Sistema, Power Networks and Informal Governance. Cambridge University Press, 2013.

Sakwa, Richard. “The Crisis of Russian Democracy: The Dual State, Factionalism and the Medvedev Succession”. Cambridge University Press, 2011.