Venäjän talouspolitiikan lyhyt oppimäärä

1990-luvun alkuvuosien kaaoksen jälkeen Venäjällä syntynyt yhteiskuntasopimus perustui kasvavaan taloudelliseen hyvinvointiin. Talouden pohja vakiintui ja talouskasvu jatkui 1990- ja 2000-luvuilla, kunnes maailmanlaajuiset ja maan sisäiset muutokset käänsivät politiikan suuntaa. 

Vapaisiin vaaleihin perustuvassa demokratiassa, kuten Suomessa, yhteiskunnan järjestys perustuu siihen, että säännöllisin väliajoin kansalaiset äänestävät edustajansa päättämään maan politiikan suunnasta – samoin kuin sen yksityiskohdista.

Vaalien välissä sopii purnata ja marmattaa. Jos tyytymättömyys on suurta, seuraavissa vaaleissa valitaan uudet edustajat ja heidän mukanaan politiikan uusi suunta.

Autokratiassa järjestys perustuu paitsi nimellisiin vaaleihin myös eräänlaiseen sanattomaan yhteiskuntasopimukseen.

Usein muistutetaan, että Neuvostoliiton romahduksen ja 1990-luvun alkuvuosien kaaoksen jälkeen Venäjällä syntynyt yhteiskuntasopimus perustui kasvavaan taloudelliseen hyvinvointiin. Poliittinen eliitti sai vapauden hoitaa maan asiat haluamallaan tavalla, kunhan kansalaisten taloudellinen hyvinvointi kasvoi.

Vuosina 1998–2005 politiikassa valittiin liberaalien talousuudistusten, fiskaalikonservatismin ja velkojen takaisinmaksun politiikka. Samaan aikaan väestön tulotaso nousi tuntuvasti, valtiontalous muuttui ylijäämäiseksi ja talouden pohja vakaantui.

Talouden kasvu jatkui öljyn hinnan tukemana 2005–2008, mutta politiikan suunta muuttui vähitellen. Ehkä suunnanmuutoksen taustalla vaikutti Venäjän pettymys lännen toimiin Kosovossa, värivallankumoukset Georgiassa 2003 ja Ukrainassa 2004 sekä Naton laajentuminen Baltian maihin, minkä katsottiin vaativan sisäisen turvallisuuden ja puolustussektorin kasvattamista.

Tarvittiin valtion vahvempaa puuttumista talouden toimintaan ja valikoivaa oikeudenkäyttöä.

On myös mahdollista, että talouden kasvaessa oligarkkienkin valta kasvoi, minkä poliittinen eliitti tulkitsi uhkaavan yhteiskuntasopimusta. Muutoksen torjumiseksi valtion roolia taloudessa ryhdyttiin kasvattamaan ja valikoivasta oikeudenkäytännöstä tuli yksi ”vallan vertikaalin” perusta. Siksi tarvittiin valtion vahvempaa puuttumista talouden toimintaan ja valikoivaa oikeudenkäyttöä.

Globaali finanssikriisi ylsi Venäjällekin

Globaali finanssikriisi paljasti armottomasti, kuinka riippuvainen Venäjän talous on kansainvälisistä raaka-ainemarkkinoista ja kansainvälisistä rahoitusmarkkinoista. Venäjän talous supistui 8 prosenttia vuonna 2009, enemmän kuin yhdenkään toisen G20-maan.

Valtio oli kuitenkin velaton valtio ja öljyrahastojen turvin taloutta voitiin merkittävästi elvyttää. Venäjän onneksi öljyn hinta nousi nopeasti ja vuonna 2010 talous palasi kasvu-uralle.

Akuutin kriisin jälkeen kaiken oli jatkuttava kuten ennenkin. Vakautta ja talouden kasvua painottava yhteiskuntasopimus ei sallinut tehottomien tuotantolaitosten konkurssiaaltoja. Puheilla modernisaatiosta ja innovaatiosta poliittinen eliitti kuitenkin ylläpiti jonkinlaista käsitystä talousuudistusten jatkumisesta tulevaisuudessa.

Vuoden 2012 presidentinvaaleihin liittynyt kähmintä oli niin avointa, että osa venäläisistä koki yhteiskuntasopimuksen tulleen rikotuksi. Kaupunkilainen keskiluokka ei hyväksynyt vaalien räikeää peukalointia vaan haastoi vallanpitäjät mielenosoituksin.

Tässä kohtaa poliittinen eliitti ei kuitenkaan enää ollut 2000-luvun alun talousliberaalien vaan 2010-luvun voimaministeriöiden hallitsema. Jälkimmäisten maailmankuvassa vapauden lisääminen ja viranomaisten roolin supistaminen ei edesauta yhteiskuntarauhaa. Vastaus mielenosoituksiin oli sen mukainen.

Sanaton yhteiskuntasopimus pysyi voimassa oleellisilta osiltaan muuttumattomana, mutta vallanpitäjien maailmankuva oli muuttunut kymmenessä vuodessa.

Kaikkien vakavasti otettavien ennusteiden mukaan Venäjän talouden kasvuvauhti oli hidastumassa. Raaka-aineiden hinnan rakettimaiseen nousuun ei enää uskottu, edellisten vuosikymmenten talousuudistusten hyödyt oli jo käytetty, öljyntuotannon kasvu hiipui eikä muun maailman hyväntahtoisuuteen ollut enää luottamista.  Kansalaisten taloudellisen hyvinvoinnin kasvun turvaaminen oli muuttumassa aiempaa vaikeammaksi.

Poliittinen eliitti halusi pitää kiinni yhteiskuntasopimuksen sille takaamista oikeuksista, ja ellei reaalitulojen jatkuvaa kasvua voitaisi taata, tilalle oli tarjottava jotain muuta. Jegor Gaidarin sanoin jälki-imperialistista traumaa potevassa maassa vaihtoehto oli valitettavan helppo osoittaa: unelma kansallisesta suuruudesta.

Suurvallan isänmaallinen euforia

Venäjän poliittinen eliitti toimi juuri, kuten rationaalisesti toimiva poliittinen johto tällaisessa tilanteessa toimisi. Samalla kun mahdollisia soraääniä hiljennettiin, luotiin kuvaa Venäjän suurvalta-asemasta ja korostettiin oman kulttuurin ylivertaisuutta.

Vuosina 2014–2015 isänmaallinen euforia peitti alleen sen tosiasian, että taloudella meni hyvin heikosti. Investointien supistuminen jatkui jo kolmatta vuotta, reaalitulojen kasvu loppui, ruplan devalvoituminen ja tuontirajoitukset nostivat päivittäistavaroiden hintoja. Silti vain murhatun Boris Nemtsovin muistomarssi keräsi mainittavan määrän väkeä Moskovan kaduille.

Isänmaallinen euforia peitti alleen sen tosiasian, että taloudella meni hyvin heikosti.

On täysin mahdollista, että sanaton yhteiskuntasopimus on muuttanut muotoaan siten, että poliittinen eliitti voi hoitaa maan asiat haluamallaan tavalla, kunhan kansalaiset saavat nauttia (todellisesta tai kuvitellusta) suurvaltatunteesta ja muun maailman kunnioituksesta.

Ongelma on, että tämän kaltainen sanaton sopimus tuskin on vakaa ilman merkittävää kontrollikoneistoa. Suurvaltatunteen ylläpito vaatii jatkuvia toimia, valtiovallan aktiivista puuttumista epäkohtiin ja toisin ajattelevien leimaamista vihollisiksi.

Toisin kuin taloudellisen hyvinvoinnin osalta, meillä ei ole käytettävissämme minkään kansainvälisen organisaation ”best practices” -käsikirjaa kansallismielisen euforian ylläpitoon. Siksi uuteen yhteiskuntasopimukseen sisältyvä päätöksenteko on vaikeammin ennakoitavaa kuin aikaisemmin.

Talouden kannalta järjestys on epävakaa myös siksi, että talouspolitiikan päätökset ovat alisteisia suurvaltapolitiikan toimille. Näistä päätetään välittämättä hankkeiden taloudellisista vaikutuksista, ja siksi taloustoimijoiden on niitä vaikea ennustaa. Investoinneille ja pitkäjänteiselle taloudelliselle toiminnalle huono ennustettavuus on myrkkyä.

Uusittukaan sopimus ei sisällä Venäjän muuttumista diktatuuriksi, vaan kansalaisten mielipiteillä on merkitystä. On mahdollista, että taloudellisen tilanteen heikentyessä niillä on yksittäisten politiikkatoimien osalta jopa enemmän merkitystä kuin aiemman sopimuksen oloissa.

Uusittukaan sopimus ei sisällä Venäjän muuttumista diktatuuriksi.

Raskaan liikenteen Platon-maksujärjestelmän vesittyminen on yksi esimerkki tästä. Siksi on vaikea nähdä, että nykyjärjestelmä pystyisi tekemään merkittäviä, eläkeiän noston kaltaisia uudistuksia.

Syksyn 2016 duumanvaalien jälkeen talousuudistuksilla voi olla pieni mahdollisuus. Mutta järjestelmän kannalta tärkeät presidentinvaalit keväällä 2018 ovat nekin jo kovin lähellä, ja rakenneuudistusten hyödyt näkyvät usein vasta pitkällä aikavälillä.

Todellisten uudistusten todennäköisyys nykyisessä järjestelmässä on hyvin pieni. Tälläkin on väistämättä vaikutusta talouden kasvunäkymiin tulevaisuudessa.

Lähivuosien osalta tämä tarkoittaa, että Venäjän talouskehitys on entistä riippuvaisempi ulkoisista tekijöistä, kuten öljyn hinnasta, kansainvälisistä rahoitusmarkkinoista ja pakotteista. Kotimaiset kasvun moottorit odottavat korjausta.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän talous olisi romahtamassa tai katoamassa 1990-luvun alkuvuosien kaaoksen kaltaiseen tilaan. Järjestelmä voi yhä tarjota siedettävän (joskin aiempaa matalamman) tulotason sekä tunteen globaalista ylivertaisuudesta suurelle enemmistölle kansalaisista.

Laura Solanko on Venäjän talouden ja talouspolitiikan dosentti Lappeenrannan teknillisessä ylipistossa. Hän toimii vanhempana neuvonantajana Suomen Pankin Siirtymätalouksien tutkimuslaitoksessa (BOFIT).