Tietokirjassa pitäisi olla viitteet ja kirjallisuusluettelo, koska kirjoittajan näkemykset perustuvat aina aineiston tulkintaan. Sehän juuri erottaa tietokirjallisuuden fiktiosta.
Varma merkki vuodenvaihteen lähestymisestä ovat erilaiset ”vuoden parhaat” -listaukset. Helsingin Sanomat osallistui pian päättyvän vuoden muisteluun kokoamalla vuoden 2015 parhaat kirjat.
Tietokirjallisuuden parhaimmistoon lehti nosti kaksi teosta, jotka myös Politiikasta.fi on vuoden aikana lukenut. Jaakko Iloniemen Maantieteelle emme mahda mitään ja Saara Jantusen Infosota ovat molemmat ajankohtaisia teoksia.
Iloniemen klassisesti, ellei jopa kliseisesti nimetty teos pyrkii hahmottelemaan Suomen asemaa muuttuvassa eurooppalaisessa turvallisuusympäristössä. Jantunen puolestaan kokoaa vahvasti henkilökohtaisen empirian kautta yhteen informaatiosodan luonnetta.
Molemmat kirjat ovat lukemisen arvoisia. Silti niiden valinta vuoden parhaiden tietokirjojen joukkoon on problemaattinen.
Syvällinen analyysi puuttuu. Lukija jää kaipaamaan irrallisten langanpätkien solmimista yhteen.
Kummastakin puuttuvat viittausjärjestelmä ja kirjallisuusluettelo. Jantunen toki tarjoilee lukijoille ripauksia tieteellisestä maailmasta, mutta vain ripoteltuina mainintoina teoksista tai artikkeleista.
Informaatiosodan kaltaisesta uudesta, vielä hahmottuvasta ilmiöstä ja käsitteestä lukisi mielellään lisää. Ilman kirjallisuusluetteloa on kuitenkin vaikea päästä puusta pidemmälle.
Historian opinnot ovat antaneet varsin perusteellisen koulutuksen lähdeviitteiden merkityksestä. Ne ovat luonnollinen osa tieteellistä tutkimusta, joskin kansainvälisissä julkaisuissa törmää valitettavan usein ylimalkaiseen viittaustapaan. Moni historian tutkimusseminaarin työ on tältä osin perusteellisemmin viitoitettu, ja näin ollen argumentaation perusta on jäljitettävissä.
Tietokirjallisuudessa viitteiden käyttö ei ole pakollista. Suomen tietokirjailijoiden kategorisoinnin mukaan tietokirjallisuuden määritelmä on laaja. Siihen istuvat tieteelliset julkaisut, väitöskirjat, hakuteokset, oppaat, oppikirjat, elämäkerrat ja viimeisenä kategoriana ”mielipidekirjallisuus”. Tältä osin kyse ei ole siitä, etteivätkö Iloniemen ja Jantusen kirjat olisi tietokirjallisuutta.
Syvällisen analyysin kaipuu
Hektisessä, kvartaaleissa etenevässä ajassamme pitkien linjojen ja muutosten hahmottamiselle on yhä vähemmän aikaa. Tämä näkyy myös tietokirjallisuudessa.
Ajankohtaiset teemat eivät välttämättä elä mediassa muutamaa kuukautta pidempään, on oltava hereillä ja tuotettava tekstiä nopeasti. Yleensä tällaisessa tietokirjallisuuden pikatuotannossa kärsii joko sisältö tai esitystapa.
Ilmiö ei ole outo tutkimusmaailmassakaan. Kansainvälisten julkaisujen painottaminen rahoituksen pohjana ja yksittäisten tutkijoiden urakehityksen mittarina kannustavat artikkelituotantoon, jossa laajat, pohtivat ja syventyvät monografiat valitettavasti kärsivät.
Syvällinen analyysi puuttuu. Lukija jää kaipaamaan irrallisten langanpätkien solmimista yhteen.
Mielipidekirjoilta ja poliittisilta tai akateemisilta pamfleteilta ei toki voi odottaa samaa kuin vuosien työhön pohjautuvalta tietokirjalta. Molemmille on paikkansa. Tarvitaan keskustelunherättäjiä, ajatusmallien ravistelijoita ja ajankohtaisia puheenvuoroja, joiden pohjalla on tehty tutkimus ja kumuloitunut tieto.
Kvartaalien aikakaudella tutkijoiden ja tietokirjailijoiden velvollisuus on uida vastavirtaan.
Samalla kaivataan laaja-alaista, analyyttista näkemystä. Eritoten ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun puolella analyyttisyys on jäänyt kuluneen vuoden aikana pinnalliseksi.
Erikoistutkija Hiski Haukkala kaipasi Suomen Kuvalehden kolumnissaan kokonaisvaltaisempaa analyysia Ukrainan kriisin vaikutuksista Suomen asemaan. Iloniemi sitä lupaili, muttei onnistunut lunastamaan täysin lupauksiaan. Vasta luettua voi arvioida, mihin lokeroon Markku Salomaan tuore Kylmän sodan toinen erä asettuu.
Lukija kaipaa lähteille
Loppukaneettina historioitsija vaatii lähteiden merkitsemistä. Olkoon kyse mielipidekirjasta, akateemisesta pamfletista, tutkimuksen ja poliittisen keskustelunavauksen välimaastossa liikkumisesta tai tietokirjasta, kirjoittajan näkemykset perustuvat aina johonkin. Sehän juuri erottaa tietokirjallisuuden fiktiosta.
Tieteellisen tarkka viittaustekniikka ei ole tarpeen, mutta vähintä olisi laatia kirjallisuusluettelo. Näin tiedonjanoinen lukija pääsee kulkemaan lähteille ammentamaan lisää aihepiiristä.
Kvartaalien aikakaudella tutkijoiden ja tietokirjailijoiden velvollisuus on uida vastavirtaan: välttää ylimalkaisuutta ja epämääräisyyttä, pyrkiä terävään argumentaatioon sortumatta yksinkertaistuksiin. Syyskauden 2015 tietokirjoista löytyy varmasti kaltaisilleni viiteniiloillekin sopivia teoksia, joihin voi joulunpyhinä syventyä pakkasen paukkuessa nurkissa.
Lukukokemuksista voi ammentaa keskusteluun tietokirjallisuuden olemuksesta, tilasta ja tulevaisuudesta. Tiina Raevaaran pari vuotta sitten esittämä kysymys ”millaisia kirjoja nimenomaan haluamme tietokirjoiksi mieltää” ei ole vanhentunut.
Sitä on hyvä pohtia juuri nyt – aikana, jolloin maailma palaa monella nurkalla ja olemme ehkä huomaamattamme yhdessä historian nivelkohdassa. Jälkipolvet ymmärtävät paremmin ja saavat aikanaan lukea historioitsijoiden tietokirjoista mitä oikein puuhailimme.
