Uupuminen ja tyytymättömyys työssä tuntuvat olevan modernin työelämän arkea. Huomio kiinnittyy yleensä yksilöihin ja näiden pärjäämiseen, ei rakenteellisiin ongelmiin. Marxilainen yhteiskuntateoria tarjoaa selitykseksi vieraantumisen käsitettä, jota onkin syytä päivittää 2020-luvulle, sillä siihen sopivia piirteitä ilmenee modernissa työelämässä – jopa korkeakoulutuksen piirissä.
Yhteiskuntatieteissä vieraantuminen käsitteenä juonnetaan useimmiten Karl Marxin vuoden 1844 taloudellisfilosofisista käsikirjoituksista. Niissä Marx kytki vieraantumisen kapitalismin rakenteisiin, eikä inhimillisen olemassaoloon itsessään, toisin kuin häntä edeltäneet filosofit kuten Friedrich Hegel, Max Stirner ja Ludwig Feuerbach.
Koska Marxille työnteko itsessään oli keskeinen inhimillisen toiminnan muoto, jonka kautta ihminen saattoi merkityksellisesti toteuttaa itseään, tuota työtä ohjaavilla rakenteilla oli suurta merkitystä. Marxin mukaan kapitalismi muuttaa ihmisten väliset suhteet ainoastaan välinearvoisiksi vaihtosuhteiksi.
Vieraantumisen suosio yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä on vaihdellut voimakkaasti 1900-luvulla. Käsitteellä katsotaan kuitenkin olevan yhä selitysvoimaa.
Marx katsoi, että kapitalistinen työ vieraannutti työntekijän työnsä tuotteesta, johon hänellä ei ollut yleensä varaa, työprosesseista, joihin hän ei voinut vaikuttaa ja työyhteisöstä, jossa muut ilmenivät hänelle kilpailijoina – sekä lopulta itsestään, koska toisten määrittelemä työ antoi vain harvoin hänelle mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Mutta onko yli 170 vuotta vanhalla kritiikillä enää mitään kerrottavaa modernista kapitalismista ja työelämästä?
Vieraantumisen suosio yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä on vaihdellut voimakkaasti 1900-luvulla. Käsitteellä katsotaan kuitenkin olevan yhä selitysvoimaa. Tässä artikkelissa kerrataan lyhyesti vieraantumiskäsitteen historiaa, esitellään vieraantumiskritiikin uutta aaltoa sekä tarkastellaan käsitteen soveltuvuutta korkeakoulutuksen piiriin.
Marxilaisen vieraantumiskäsitteen lyhyt historia
Vieraantumisen käsite mielletään usein vähättelevästi ”nuoren Marxin” kypsymättömäksi ajatteluksi johtuen siitä, että se ei toistu hänen myöhemmissä kirjoituksissaan kuten Marxin pääteoksiksi mielletyissä Pääoma -kirjoissa. Italialainen sosiologian professori Marcello Musto kuitenkin esittää, että kyse on virheellisestä tulkinnasta: vieraantumisen käsite sisältyy Pääomassa esiintyvään tavarafetisismin käsitteeseen, joka käsittelee arvon muodostumista suhteessa hintaan – vaihtoarvoon – eikä sen taustalla olevaan inhimilliseen työpanokseen.
Tässä suhteessa se asettuu samaan jatkumoon alkuperäisen vieraantumisen käsitteen muotoutumisen kanssa. Siinä työntekijän keskeisin rooli tuotantoprosessissa on vain lisäarvon tuottaminen tiukentuvan kilpailun puitteissa. Työntekijä kantaa Marxin mukaan yrityksen kilpailukyvyn ylläpidon harteillaan, koska se nojaa hänen työpanokseensa. Työntekijästä tulee tuotantoresurssi, joka ei laadullisesti juuri eroa tuotannon tuloksista.
Vieraantumisen katsottiin johtavan myös vaikeasti sanoiksi puettavaan yhteiskunnalliseen tyytymättömyyteen ja pahoinvointiin.
Marxin kannalta tähän kuvioon tiivistyy myös kapitalismin ongelma: tuotantojärjestelmänä se on tehokas, mutta kokonaisuudessaan koneellistava. Toisin sanoen vieraantuminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jota kapitalismi väistämättä tuottaa. Käsite soveltuu Marxin alkuperäiseen kapitalismin kritiikkiin siten, että kumoamalla kapitalistiset tuotantosuhteet voitaisiin myös poistaa vieraantuminen. Näin ollen vieraantumisen käsite ei olisikaan ”kypsymätöntä” ajattelua, vaan marxilaisen kritiikin ydintä.
Jälkimarxilaisessa teoretisoinnissa, esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan jäsenten ja unkarilaisen marxilaisen teoreetikon Georg Lukácsin kirjoituksissa, vieraantuminen muuntautuu tavarafetisismistä edelleen reifikaation käsitteeksi. Kaikissa taustalla kuitenkin on sama esineellistämisen kuvio, jossa inhimillinen toiminta pelkistyy sen tuottamaksi tavaraksi. Työllä ei ole sen hinnan ulkopuolista arvoa.
Vieraantumisen katsottiin johtavan myös vaikeasti sanoiksi puettavaan yhteiskunnalliseen tyytymättömyyteen ja pahoinvointiin. Käsitteen houkuttelevuudesta kertonee se, että yhdysvaltalaisessa sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa vieraantumisesta yritettiin muokata määrällisiin tutkimuksiin ja kyselyaineistoon soveltuva, mitattava käsite. Tästä vieraantumisen määritelmästä tosin poistettiin marxilainen kapitalismikritiikki, ja pikemminkin yritettiin ”korjata” kapitalismia järjestelmän omilla ehdoilla. Katse siirtyi siis vieraannuttavista yhteiskunnallisista rakenteista yksilöiden kokemuksellisuuteen – esimerkiksi työtyytyväisyyteen.
Myös ranskalaisen filosofi Louis Althusserin kaltaiset merkittävät jälkimarxilaiset teoreetikot pitivät vieraantumisen käsitettä puutteellisena ja sopimattomana moderniin marxilaiseen analyysiin. 1970-luvun loppua kohden käsitettä käytettiinkin vähenevissä määrin myös jälkimarxilaisissa piireissä.
Vieraantumiskritiikin uusi aalto
2000-luvulle tultaessa vieraantumisen käsite esiintyy silti yhä etenkin kriittisen sosiologian piirissä. Käsite on yhä voimakkaiden merkitysten lataama, mutta samaan aikaan sillä katsotaan yhä olevan selvitysvoimaa esimerkiksi sovellettuna globalisaation synnyttämiin muutoksiin poliittisen talouden järjestäytymisessä.
Vieraantumiskritiikin uudessa aallossa halutaan päivittää käsitettä nykyaikaan sopivaksi tai laajentaa sitä uusiin konteksteihin, kuten finanssikapitalismin tai korkeakoulutuksen piiriin.
Uuden aallon tutkijoiden julkaisuissa kartoitetaan miten Marxin käsitys vieraantumisesta muotoutui, miten käsite muovautui 1900-luvun mittaan tai käydään seikkaperäisesti läpi mitä Marx oikeastaan kirjoitti vieraantumisesta. Uuden aallon tutkijat soveltavat vieraantumista käsitteenä myös tiukan marxilaisen kehyksen ulkopuolella, kuvauksena aikakautemme merkityksellisen elämän epätoivoisesta etsinnästä.
Marxilaiselle vieraantumiskritiikille ominaiset kysymykset työn merkityksellisyydestä ovat kääntyneet odotuksiksi työntekijää kohtaan: työntekijän edellytetään suoranaista intohimoista paloa työhönsä ja täyttä sitoutumista, vaikka samaan aikaan epävarmuus työelämässä kasvaa.
Saksalainen sosiologi Hartmut Rosa on käsitellyt vieraantumista modernien yhteiskuntien ”kiihtymisen” yhteydessä: entistä enemmän pitäisi ehtiä tekemään entistä nopeammin. Teknologinen kehitys on tehnyt elämästä kokonaisuutena aiempaa nopeatahtisempaa, mutta myös mahdollistanut suoritusten mittaamisen. Niin työstä kuin elämästäkin tulee jatkuvaa kiihtyvästi kertyvän tehtävälistan vieraannuttavaa suorittamista, eikä teknologinen kehitys ole lisännyt odotusten mukaisesti vapaa-aikaa ja hyvinvointia kuin harvoille.
Rosa puhuukin kirjoissaan resonanssin käsitteestä vastakohtana vieraantumiselle. Resonanssi kuvaa merkityksellistä yhteyttä ja vastavuoroisuutta maailman kanssa, joka ei pelkisty suoritteiden vaihtosuhteeksi. Resonanssia ei tule ajatella etuoikeutena, vaan inhimillisen merkityksellisen elämän edellytyksenä, johon kaikilla on oikeus.
Myös Turun yliopiston sosiologian professori Suvi Salmenniemi on pohtinut vieraantumisen käsitteen päivittämistä niin, että sillä selitettäisiin kroonista uupumusta modernissa suomalaisessa työelämässä. Pääosin yksilöt jäävät yksin työhyvinvoinnin ongelmien kanssa, vaikka joidenkin alojen aliresursointi ja arvostuksen puute liittyy myös yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Työelämän nykyisessä muodossa ei nähdä ongelmia, joita ei voitaisi korjata rajatuilla ja teknisillä korjausliikkeillä työhyvinvointiin.
Marxilaiselle vieraantumiskritiikille ominaiset kysymykset työn merkityksellisyydestä ovat kääntyneet odotuksiksi työntekijää kohtaan: työntekijän edellytetään suoranaista intohimoista paloa työhönsä ja täyttä sitoutumista, vaikka samaan aikaan epävarmuus työelämässä kasvaa. Tämä näkyy erityisesti aloilla, joilla työntekijän sisäinen motivaatio – kutsumus – antaa työlle merkitystä, mutta työtä käytännössä tehdään jatkuvan ohjauksen ja tehokkuusajattelun piirissä.
Löytyykö korkeakoulumaailmasta vieraantumista?
Vieraantumista on sovellettu myös lähestymistapana kriittisessä korkeakoulututkimuksessa, joka on käsitellyt etenkin angloamerikkalaisten korkeakoulujärjestelmien ongelmia niin henkilöstön kuin opiskelijoidenkin osalta.
Korkeakouluissa työskentely on usein määritelty juuri edellä mainitun kaltaiseksi korkean sisäisen motivaation työksi, johon on liittynyt akateeminen vapaus määritellä omat työskentelyolosuhteet. Nämä akateemiselle työlle erityistä merkityksellisyyttä antaneet piirteet ovat kuitenkin uhattuina.
Krooninen ahdistus, työuupumus ja siihen liittyvä pahoinvointi akateemisissa ammateissa on kasvanut samaa tahtia, kun epävarmuus uranäkymistä lisääntyy suhteessa prekaarin eli projektiluonteisen lyhytaikaisen tai tilapäisen yliopistotyön lisääntymiseen. Tämä kehitys on tätä nykyä pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Vieraantumisen korkeakouluissa katsotaan usein myös liittyvän keskusjohtoisen johtamiskulttuurin eli managerialismin, laajentumiseen ja voimaantumiseen suhteessa yhteisölähtöiseen kollegiaaliseen johtamiskulttuuriin. Keskusjohtoisen ja ammattimaisen strategisen johtamisen puitteissa vaikutusmahdollisuudet koetaan usein puutteelliseksi. Kyse on yksinkertaisimmillaan siitä, että yliopistotyön itsehallinto sanan merkityksellisessä mielessä kaventuu.
Myös Suomessa akateemisen kapitalismin ja korostetun kilpailukulttuurin laajetessa aiempaa vahvempi tuloksellisuusohjaus synnyttää ristiriitoja yliopistolaisten sisäisen motivaation ja korkeakoulupolitiikan tai korkeakoulujen prioriteeteista nousevien ulkoisten odotusten välille. Korkeakoulupolitiikan valossa tietotalouden työntekijä yliopistoissa ei kanna vain yliopiston, vaan kokonaisuuden osana kansantalouden kilpailukykyä harteillaan.
Myös Suomessa akateemisen kapitalismin ja korostetun kilpailukulttuurin laajetessa aiempaa vahvempi tuloksellisuusohjaus synnyttää ristiriitoja yliopistolaisten sisäisen motivaation ja korkeakoulupolitiikan tai korkeakoulujen prioriteeteista nousevien ulkoisten odotusten välille.
Kasvavat ulkoiset suorituspaineet ja keskusjohtoisuus sopivat huonosti korkean sisäisen motivaation työhön. Tätä tulkintaa tukee myös Tampereen yliopiston henkilökunnan haastatteluihin pohjaava tutkimusartikkeli, jonka mukaan ylhäältä johdetut muutosprosessit, jotka korostavat henkilöstön vähäistä vaikutusvaltaa, koettiin ajan myötä vieraannuttavina. Korkeakoulupolitiikan ja yliopiston tavoitteet koettiin kaukaisiksi omiin arvoihin nähden, mutta yliopistoyhteisö antoi yhä ratkaisevaa merkitystä omalle työlle.
Voidaankin esittää, että mitä vähemmän yliopistolaiset kokevat voivansa vaikuttaa oman työnsä ehtoihin, odotuksiin ja olosuhteisiin, sitä vieraannuttavammaksi työ koetaan. Ulkoiset mittarit ja indikaattorit muuntavat sisäisesti motivoivan työn välinearvoiseksi, mikä jättää rajatusti tilaa merkitykselliselle ja omia intohimoja toteuttavalle työlle. Näissä olosuhteissa moni tutkija haluaakin vetäytyä keskittymään vain omaan työhönsä – siihen kaikkein motivoivimpaan osaan työtään.
Kuitenkin Suomen kaltaisessa korkeakoulujärjestelmässä, jossa itsehallinto on ainakin nimellisesti taattu lain tasolla, vapaaehtoinen vetäytyminen itsehallinnon aikaakin vievistä toimielimistä voi vaikuttaa järkevältä ajankäytön priorisoinnilta lyhyellä tähtäimellä. Omaan työhön keskittyminen vahvistaa yhteisöllisen toiminnan sijaan muiden toimijoiden valtaa: työhönsä tunnollisesti keskittyvä tutkija voidaan esimerkiksi yksipuolisesti ajaa ulos työhuoneestaan, jos yliopisto katsoo sen oman kulurakenteensa kannalta tarpeelliseksi.
Subjektiivinen ja objektiivinen vieraantuminen?
Vieraantumista käsitteenä voisi mahdollisesti soveltaa hedelmällisesti korkeakoulutuksen ohella muihin korkean sisäisen motivaation aloihin, kuten esimerkkisi hoivasektorille, jossa niin ikään hoito- ja hoivatyön itsensä ulkopuoliset tehokkuusvaatimukset ja -mittarit määrittävät työn tekemisen käytäntöä ja rajaavat ammattilaisten autonomiaa. Käsitettä täytyy kuitenkin päivittää.
Vaikka Marx katsoo, että kapitalistinen työ on kokonaisuudessaan rakenteidensa vuoksi objektiivisesti vieraannuttavaa, yksilön kokemusta ei voida ohittaa, sillä vieraantumista ei subjektiivisesti koeta samoin tavoin. Niin akateemisen kuin tavanomaisenkin kapitalismin piirissä on myös menestyjiä, joille kokemus ei ole kokonaisuudessaan negatiivinen.
Akateemisen kapitalismin piirissä menestyneet professorit voivat esimerkiksi kritisoida vaikkapa yliopiston toimintaa, mutteivat kuitenkaan kyseenalaistaisi koko järjestelmää. Toisaalta jatkuviin pätkätyösopimuksiin juuttuneiden nuorempien yliopistolaisten akateeminen identiteetti muotoutuu suhteessa hyvin toisenlaiseksi. Näin ollen vieraantumisen määritelmää ei voida myöskään jättää vain yksilöiden kokemusten tasolle.
Vaikka Marx katsoo, että kapitalistinen työ on kokonaisuudessaan rakenteidensa vuoksi objektiivisesti vieraannuttavaa, yksilön kokemusta ei voida ohittaa, sillä vieraantumista ei subjektiivisesti koeta samoin tavoin.
Esimerkiksi edellä mainittu Tampereen yliopistofuusion vieraantumiskokemuksia luodannut tutkimusartikkeli asettaa vieraantumisen osaksi kokemuksellisuutta, mutta sen taustalla olevien yhteiskunnallisten voimasuhteiden ja rakenteiden kontekstissa. Vieraantumista kriittisesti tarkastelevan kirjallisuuden valossa korkeakoulutuksen piirissä vieraantumista vastustavat pyrkimykset tulisi ankkuroida uudistuvaan käsitykseen akateemisesta työstä, joka pyrkisi kytkeytymään osin irti tieteen ja tutkimuksen väliarvoisuudesta ja akateemisen kapitalismin korostamasta tulosohjauksesta. Näin akateeminen kutsumustyö ei tulisi hyväksikäytetyksi osana tietotalouden tuotantokoneistoa.
Tämä edellyttäisi sitä, että yliopistolaiset saisivat jatkossakin hallinnoida omaa työtään itselleen merkityksellisellä ja mielekkäällä tavalla. Kysymys onkin, ovatko nykymuotoiset yliopistot ja niitä ohjaava korkeakoulupolitiikka itsessään tästä tavoitteesta vieraantuneita?
Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja erikoistutkija Turun yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
Artikkeli pohjaa vuonna 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin liittyen Tampereen yliopiston henkilöstön kokemuksiin vaikutusvallan hupenemisesta niin yliopiston sisäisen päätöksenteon kuin oman työnkin tasolla, joka artikkelissa kehystettiin yliopistosta vieraantumiseksi.
Artikkelin pääkuva: Abenteuer Albanien/Unsplash
Toimituksen korjaus 16.2. klo 12:55: Marcello Muston kansallisuus korjattu. Hän tosin opettaa tällä hetkellä kanadalaisessa yliopistossa.
