Vihaa vastaan, suden puolesta!

Kuvataiteilija Nora Helsingin katutaideteos tuo suden, myyttisen syvien metsien eläjän, keskelle kaupunkia, yhdeksi ohikulkijaksi. Teos rohkaisee katsojaa kohtaamaan omia ajatuksiaan sudesta ja ylipäätään keskuudessamme asuvista, villeistä toislajisista eläimistä, metsiemme asukeista.

Teos löytyy varsin urbaanista ympäristöstä, Helsingistä Hietalahden telakan kupeesta, Telakkakatu kahdeksasta Nosturin takaa. Teoksen tekoprosessia ja punaisen suden liikkeitä kaupungilla voi katsella videotallenteesta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Susi ja kaupunki eivät mielikuvissamme usein yhdisty. Susista, suden metsästyksestä, niiden aiheuttamasta uhasta tai suojelusta puhuttaessa kaupunkilaisuus on yksi keskeisiä leimakirveitä. Mitä keskellä tiivistä asutusta ja kaukana korvesta elävä urbaani ihminen voisi sudesta tai sen aiheuttamasta uhasta tietää?

Kaupunkilaisella ei tunnu olevan puheoikeutta susiasioiden suhteen. Keskustelu sudesta onkin monin tavoin tuskastuttavan latautunutta ja jakolinjoja rakentavaa, jopa täynnä vihaa.

Susista puhuttaessa kaupunkilaisuus on yksi keskeisiä leimakirveitä.

Usein eläimet puheessamme jakautuvat yhtäältä hyödyllisiin, harmittomiin ja hyviin ja toisaalta pahoihin petoihin, ”haittaeläimiin”, epänormaaleihin, ihmisten säännöistä piittaamattomiin ”häiriköihin”, sellaisiin joiden kohdalla puhutaan haitoista, kustannuksista, turvallisuusuhista ja lopulta ”poistamisesta”, tappamisesta.

Paitsi että keskustelu sudesta jakaa muunlajiset eläimet eri kategorioihin, se jakaa myös meidät ihmiset ”meihin” ja ”heihin”: suden vastustajiin – sen aiheuttamien uhkien ja haittojen korostajiin – ja niihin, joiden mielestä myös sudella tulisi olla oikeus elää ja asua maassamme.

Suden vaaroja ja uhkaa korostavan ryhmän stereotyyppinen vastustaja näyttäytyy usein juuri kaupunkilaisena, luonnosta vieraantuneeksi, haihattelevaksi ja tietämättömäksi leimattuna suden elämisenoikeutta puolustavana luonnonsuojelijana.

Susivihan ja maahanmuuttoraivon analogiat

Keskustelu sudesta ei kuitenkaan ryhmittele ihmisiä vain kaupunkilaisiin ja maalaisiin, vaan erottelu on voimakkaan poliittista ja syvälle menevää. Naiivi cityvihreä suden puolustaja vertautuukin monin paikoin viimeaikaisessa, yhteiskunnallisesti näkyvässä ja voimakkaan polarisoituneessa maahanmuuttokeskustelussa rakennettuun stereotyyppiseen, hyväuskoiseen hahmoon: ”suvakkiin”.

Sutta puolustavan kaupunkilaisen ”viherpiipertäjän” hahmossa ja maahanmuuttokeskustelun ”suvakissa” on paljon yhteistä: toisten oikeuksien puolustaminen, toisenlaisuuden arvon tunnustaminen, pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaineloon ja yhteisen tilan tunnistaminen – olkoon se sitten rajaton globaali maailma ja jakamaton ihmisarvo tai suomalainen maaseutu ja metsä, jonne mahtuvat ihmisen lisäksi muutkin eläimet.

Molemmat näistä hahmoista esitetään naiiveina ja asioiden oikeasta laidasta tietämättöminä.

Molemmat näistä hahmoista esitetään naiiveina ja asioiden oikeasta laidasta joko tietämättöminä tai niiltä silmänsä ummistavina ja tunteellisina. Tunteikkaat elämän monimuotoisuuden puolustajat esitetään vastakohtina rationaaliselle ja turhaan tunteiluun syyllistymättömälle ”maahanmuuttokriitikolle” tai ”susirealistille”, jonka pelon, aggression ja vihan tunteita ei tunnisteta tunteiksi.

Maahanmuuttokeskustelussa ja keskustelussa suden oikeudesta – tai pikemminkin oikeudettomuudesta – onkin hämmästyttävän paljon samoja piirteitä. Molemmissa kyse on toisten oikeuksista asua kanssamme samalla maalla, monimuotoisuuden arvostuksesta, suvaitsemisesta, toisen elämänoikeuden tunnustamisesta.

Toisaalta molemmissa keskusteluissa korostuu uhka, pelko ja jopa viha – viha tuntematonta, toisenlaista ja uhkaavaksi koettua vierasta kohtaan. Aivan kuten puhutaan ”häirikkösusista” tai ”haittaeläimistä”, puhutaan ”elintasosurffareista” ja vaarallisista, meitä uhkaavista ”maahantunkeutujista”, epätoivotuista pedoista keskuudessamme. Analogioita maahanmuuttoraivon ja susivihan väliltä ei ole hankalaa löytää.

Molempia keskusteluja vaivaakin muiden yhteisten piirteiden lisäksi poteroihin juuttuminen ja vastakkainasettelu, ennakkoluulot ja negatiivisuuden kierre.  Muukalaista – sutta aivan kuin turvapaikanhakijaakin – on helpompi vihata kuin arvostaa, se on helpompi etäännyttää kuin ottaa lähelle ja keskittyä yhteisiin ominaisuuksiimme, yhteisyyteemme, kohtaamiseen.

Kohtaa susi

Suomen laajoissa metsissä asuu hieman yli 200 sutta. Harva meistä koskaan onnistuu suteen keskellä ikimetsää törmäämään, vaikka yrittäisikin. Suden voi kuitenkin kohdata monella tapaa, myös ilman asetta: puheessa, teksteissä, tarinoissa, kuvissa ja taiteessa.

Pääsääntöisesti susi elääkin ihmisten mielikuvissa, tarinoissa ja kansanperinteessä, sanonnoissa, siinä miten puhumme sudesta ja miten sen näemme. Kuvamme sudesta määrittää sitä, mitä susi meille on, miten sitä kohdellaan ja mikä nähdään suden oikeudeksi, mikä suden arvoksi.

Pääsääntöisesti susi elääkin ihmisten mielikuvissa, tarinoissa ja kansanperinteessä, sanonnoissa, siinä miten puhumme sudesta ja miten sen näemme.

Sitä, miten suhtaudumme suteen, voidaan muuttaa kiinnittämällä huomiota siihen, miten puhumme sudesta ja miten sen esitämme, taiteessa ja muissa suden esitykissä, representaatioissa.  Nora Helsingin teoksen ideana on juuri suden kohtaaminen, toisen ja toiseuden arvostaminen, yhteisen jaettavamme näkeminen.

Viholliskuvia – jaettuja käsityksiä ja kuvia ”meitä” ja elämäntapaamme uhkaavista toisista – rakennetaan ja ylläpidetään kielellä, tavoilla joilla ilmiöstä puhutaan, taajaan toistetuilla kulttuurisilla representaatioilla.

Suden voi nähdä ja esittää haittana, jonain josta pitäisi päästä eroon, vihan kohteena. Tai sitten sen voi hahmottaa meidän yhteisenä aarteenamme, ikimetsiemme uljaana eläimenä, luontomme monimuotoisuuden yhtenä osana, olentona, jolla on arvo sinänsä.

Olisikin aika saada keskustelu sudesta liikahtamaan juuttuneilta uriltaan!

Olisikin aika saada keskustelu sudesta liikahtamaan juuttuneilta uriltaan! Tämä maa ja sen luonto kuuluu meille kaikille. Täällä on tilaa moninaisuudelle, niin pääkaupungin kaduilla kuin metsissäkin.

Näitä(kin) seikkoja Nora ja Noora pohtivat 25. maaliskuuta, kun kuljettivat Hietalahden rannan katutaideteoksesta liikkuvaksi irronnutta punaista sutta ympäri kaupunkia. Huomiota herättävän värinen susi – joidenkin vihan ja kiukun kohde, toisille suojelunarvoinen aarre – kulki kaupungilla, se liikkui joukossa ja kohtasi ihmisiä. Sitten se palasi takaisin paikalleen sinne, mistä lähti, laumansa luokse.

Nora Helsinki on helsinkiläinen kuvataiteilija. VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa.

Keskustelu jatkuu keskiviikkona 29.3. Helsingissä Luonnontieteellisessä museossa Sutta ken vihaisi – susi poliittisena eläimenä -tapahtumassamme.

Politiikasta taidetta -sarjassa kutsumme taiteilijoita tulkitsemaan politiikkaa kriittisestä näkökulmasta: kuinka politiikasta ja yhteiskunnasta tehdään näkyvää taiteen keinoin?