Ydinaseriisunnan paradoksina on, että ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä. Kuinka tehdä ydinaseiden uhka näkyväksi? Entä millainen on ydinasepolitiikan alueellistumisen ja ydinaseriisunnan välinen suhde?
Ydinaseiden käytön mahdollisuutta korostava retoriikka on noussut jälleen esiin Ukrainan kriisin lomassa. Se on tarjonnut vahvan muistutuksen osittain unholaan jääneestä ongelmasta, jota kylmän sodan päättyminen ei ratkaissut. Maailmassa on edelleen tuhansia ydinaseita, jotka antavat ihmiskunnalle kyvyn tuhota itsensä hetkessä.
Lisäksi mediaa on viime aikoina puhututtanut ydinturvaan liittyvät kysymykset. Nämä nousivat kansainvälisen huomion kohteeksi, kun Brysselin iskujen tutkinnan yhteydessä raportoitiin terroristien mahdollisista suunnitelmista radioaktiivisen aineen hankkimiseksi. Huhtikuun lopulla Washingtonissa järjestetty, Barack Obaman koolle kutsuma neljäs ja viimeinen ydinturvakokous päätyi Brysselin tapahtumiin liittyvien spekulaatioiden imussa kansainvälisen politiikan parrasvaloihin.
Kuten Kari Huhta toteaa Washingtonin kokousta käsittelevässä kirjoituksessaan, Obaman Prahassa vuonna 2009 visioima tavoite ydinaseettomasta maailmasta vaikuttaa jääneen ydinaseisiin soveltumattoman radioaktiivisen aineen hallintaa koskevien turvallisuuskysymysten varjoon.
Ydinteknologian hallintaan liittyvien erilaisten turvallisuusriskien ei luonnollisesti tulisi kilpailla keskenään kansainvälisestä huomiosta – kyse on pikemminkin näkökulmien välisen tasapainon löytämisestä sekä niiden välisten riippuvuussuhteiden ymmärtämisestä.
Suurvaltalähtöisessä kansainvälisessä järjestelmässä ongelmia on tapana hahmottaa suhteessa maailmanpolitiikan yleiseen hallitsemattomuuteen, mikä on korostanut ydinaseiden leviämiseen sekä ydinterrorismiin liittyviä haasteita.
Kysymykset jo olemassa olevien ydinaseiden vaaroista ovat kuitenkin yhtä lailla merkittäviä: vaikka ydinaseiden tarkoituksellista käyttöä on tähän mennessä rajoittanut valtiojohtajien pidättyväisyys, tämä ei estä vahinkoja, virhearvioita tai ohjaus- ja valvontajärjestelmiä mahdollisesti läpäiseviä kyberhyökkäyksiä.
Kysymykset jo olemassa olevien ydinaseiden vaaroista ovat kuitenkin yhtä lailla merkittäviä.
Miten sitten ydinaseiden hallintaan, käyttöön ja leviämiseen liittyviä riskejä on pyritty ehkäisemään, ja miten aiemmat yritykset poikkeavat nykyisistä? Entä mitä keinoja kansainvälisellä yhteisöllä ja kansalaisliikkeillä on jo olemassa oleviin ydinasejärjestelmiin liittyvien uhkien esille tuomisessa ja niiden torjumisessa?
Toimittamamme Kosmopoliksen ydinaseriisuntaa käsittelevän erikoisnumeron (1/2016) artikkeleissa pohditaan edellisiä kysymyksiä sekä historian että nykytilanteen valossa. Nostamme seuraavassa esiin kaksi erikoisnumeron artikkeleista noussutta teemaa, johon pureudumme tarkemmin: ydinaseiden uhkan näkyväksi tekemisen haasteen sekä ydinasepolitiikan alueellistumisen ja ydinaseriisunnan välisen suhteen.
Ydinaseiden näkyväksi tekeminen vaatii herättelyä
Viime vuosikymmeninä yleinen kiinnostus ydinaseriisuntaa kohtaan on laantunut. Se selittyy osittain sillä, että vanhanaikaiselta kalskahtava ydinsodan uhka ei kaikessa absurdiudessaan tunnu sopivan 2010-luvun ajatusmaailmaamme.
Ydinaseiden ongelmallisuuden nostaminen poliittiseen keskusteluun on ollut aina siinä mielessä haasteellista, että ydinaseita koskevat varustelupäätökset kiertävät normaaliin poliittiseen päiväjärjestykseen kuuluvan kansalaiskeskustelun demokraattisissakin yhteiskunnissa.
Ydinaseriisunnan edistämisen taustalla väijyykin paradoksi: ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä. Ihmiskunnalle on siis varsin luonnollista jatkaa ”unissakävelyään” kohti katastrofia.
Ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä.
Ydinaseiden vastainen liike on alusta saakka ymmärtänyt, että sen työ vaatii yleisön ja päätöksentekijöiden jatkuvaa herättelyä uhkan olemassaolosta ja laajuudesta. Ydinaseiden vastainen uhkakuvapuhe sekä ydinaseiden omistamisen jatkuva politisointi ei kuitenkaan voi operoida täysin perinteisen valtiolähtöisen turvallisuuden kielen keinoin.
Kuten Juha Vuoren ydinaseiden vastaista turvallisuuspuhetta turvallistamisteorian näkökulmasta käsittelevästä uuden Kosmopoliksen artikkelista käy ilmi, ydinaseiden vastainen liike on haastavan tehtävän edessä: sen tulee vakuuttaa hyvin heterogeenisiä yleisöjä sellaisesta inhimillisen käsityskyvyn rajoilla liikkuvasta uhkasta, jonka ymmärtäminen vaatii taustalleen kokemuksen jaetusta ihmisyydestä ja ihmiskunnan tulevaisuudesta turvallisuuden ensisijaisena viitekohteena.
Ydinaseriisunnan hidastuminen kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden laannuttua on pakottanut myös ydinaseiden vastaisen liikkeen ketteröittämään ja uudistamaan toimintaansa. Viimeisten vuosien kuluessa ydinaseriisunnan merkitystä painottavat puheenvuorot ovat liittyneet entistä selvemmin laajempien aseriisuntapoliittisten trendien virtaan.
Tästä hyvän esimerkin tarjoaa ydinaseiden humanitaarisia vaikutuksia kansainvälisen lain näkökulmasta tarkasteleva aloite, jonka perusteet ja toimintamallit nojautuvat vahvasti aikaisempiin rypäleaseet ja henkilömiinat onnistuneesti kieltäneisiin asevalvontaprosesseihin.
Humanitaarinen aloite on onnistunut mobilisoimaan kansalaisyhteiskunnan lisäksi laajan joukon ydinaseriisuntaan sitoutuneita valtioita. Tämä on tapahtunut yhdistämällä inhimillisestä turvallisuudesta tuttu humanitaarinen näkökulma perinteisesti ihmiskunnan jaettuun kohtaloon vetoavaan ydinaseiden vastaiseen ”klassiseen” diskurssiin.
Honna Marttila ja Nora Westerlund esittävät näkökulma-artikkelissaan, että humanitaarisella aloitteella on mahdollista muuttaa ydinaseiden kansainvälisoikeudellista statusta merkittävällä tavalla. Myös Elli Kytömäen katsaus ydinsulkusopimuksen nykytilaan tuo esiin sen, että kansalaisyhteiskunnan kirittämän ydinaseiden vastaisen liikkeen merkitys on korostunut ydinsulkusopimuksen ympärille rakennetun valtiolähtöisen sopimusjärjestelmän yskähdellessä.
Alueellisen ydinasepolitiikan merkitys
Myös ydinasepolitiikka elää omaa muutostaan, josta merkittävimpiä lienee kylmän sodan jälkeisen ydinaseaikakauden alueellistumista koskevat trendit sekä olemassa olevien ydinasejärjestelmien modernisointiohjelmat.
Kenties arvaamattomin ydinaseiden leviämisen riskeihin vaikuttava alueellinen dynamiikka muhii Lähi-idässä.
Ydinasevarustelupaineet piinaavat niin Itä-Aasiaa, Etelä-Aasiaa kuin Lähi-itääkin. Yhdysvalloissa republikaanien presidentinvaalien esivaaliehdokas Donald Trump on antanut Itä-Aasian ydinasevarustelukierrettä koskeville spekulaatioille nostetta vihjailemalla muun muassa Japanin ja Etelä-Korean mahdollisuuksista hankkia omat ydinaseensa Pohjois-Koreaa vastaan.
Trumpin eristäytymispolitiikalla flirttailevat ulkopoliittiset ulostulot ovat varsin sekavia ja vastuuttomia. Alueen jännitteitä tulisi kuitenkin pyrkiä tarkastelemaan myös ydinaseiden leviämisen näkökulmasta. Niin kauan kuin arvuuttelu Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja ydinasestrategian todellisesta luonteesta jatkuu, ydinaseiden leviämisen mahdollisuus on olemassa.
Etelä-Aasiassa Intian ja Pakistanin välillä on pitkään kytenyt vaarallinen ydinasevarustelukierre. Pakistan vaikuttaa edelleen pitävän tiukasti kiinni sen ydinaseiden ensikäyttöä korostavasta asymmetrisen vastaiskun opista, joka on suunnattu Intiaa vastaan. Intia on puolestaan jatkanut omien ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden varusteluohjelmiaan, minkä asiantuntijat ovat tulkinneet pyrkimyksenä saavuttaa aikaisempaa uskottavampi pelote myös Kiinaa vastaan.
Kenties arvaamattomin ydinaseiden leviämisen riskeihin vaikuttava alueellinen dynamiikka muhii Lähi-idässä. Viime vuonna saavutetusta ydinsovusta huolimatta epäluulot Iranin pitkän tähtäimen aikomuksia kohtaan alueella ovat saaneet muun muassa Saudi-Arabian vihjailemaan, että se saattaa tarvittaessa hankkia omia ydinaseita.
Muuten niin eripuraisia Irania ja arabimaita yhdistää kuitenkin pitkäaikainen tyytymättömyys Israelin alueelliseen ydinasemonopoliin. Epäsymmetrisen tilanteen purkamiseksi Lähi-itään on 1970-luvulta lähtien hahmoteltu ydinaseetonta vyöhykettä.
Vyöhykkeen perustamiseen tähtäävä hanke ei ole edennyt. Tytti Erästön Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykkeen merkitystä kansainväliselle ydinaseregiimille arvioiva artikkeli pyrkii selittämään, miten Lähi-idän vyöhykehankkeen etenemättömyys vaikutti ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssin epäonnistumiseen keväällä 2015.
Elli Kytömäen ydinsulkusopimuksen nykytilaa käsittelevä katsaus täydentää Erästön analyysia tuomalla esiin sen, että tarkastelukonferenssin epäonnistuminen olisi kenties ollut väistämätöntä ilman Lähi-itää koskevia erimielisyyksiäkin. Ne nimittäin peittivät alleen ydinaseriisunnan etenemättömyydestä juontuvan, ydinasevaltojen ja ydinaseettomien valtioiden välisen jyrkentyneen vastakkainasettelun, mihin puolestaan myötävaikuttivat Venäjän ja Yhdysvaltain viilentyneet suhteet.
Vallitseva tilanne on vahvistanut asevarustelun logiikkaa tavalla, jolla saattaa olla paljon nykyisiä jännitteitä pidemmälle meneviä kielteisiä seurauksia ydinaseriisunnan tulevaisuudelle.
Suomen aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä oli yksi maamme ulkopolitiikan pitkäikäisimpiä hankkeita.
Alueelliset ydinasevalvonta-aloitteet ovat näytelleet keskeistä roolia myös Suomen ulkopolitiikan historiassa. Olihan Suomen vuonna 1963 ensimmäistä kertaa esittämä aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä yksi maamme ulkopolitiikan pitkäikäisimpiä hankkeita – se haudattiin vähin äänin vasta kylmän sodan kaksinapaisen järjestelmän luhistuttua 1990-luvun taitteessa.
Tapio Juntunen pureutuu artikkelissaan Suomen vyöhykealoitteeseen käytännön ulkopoliittisen päättelyn näkökulmasta. Vakavana ulkopoliittisena hankkeena aloite vaati taustalleen määrätietoisesti rakennettua asiantuntemusta ja resursseja.
Ydinaseriisunnan edistämisen ohella se toimi myös välineenä välittömämpien ulkopoliittisten tavoitteiden ajamiseen. Aloitteen toteutumisen epärealistisuuden ei annettu häiritä, kun ydinaseettomien vyöhykkeiden kysymystä muovattiin Suomen ulkopolitiikan työkalupakkiin sopivaksi lähes 30 vuoden ajan.
Suomen vyöhykealoitteellaan pelaama peli ja sen välineellinen arvo oli kansainvälisesti tarkastellen varsin läpinäkyvää. Tämä tiedostettiin myös Suomessa. Itseään toistavasta luonteesta huolimatta hanke kehittyi 1980-luvun taitteesta eteenpäin puitteeksi, jonka katveissa pohjoismainen turvallisuuspoliittinen vuoropuhelu saattoi versoa.
Aihetta käsittelevät aloitteet voivat toteutumattaankin olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä.
Lähi-idän maailmanpoliittisten syheröiden sekä aluetta piinaavien kriisien keskellä joukkotuhoaseiden riisumiseen liittyviä panoksia on vaikea verrata kylmän sodan Pohjolaan. Kummatkin esimerkit kuitenkin osoittavat, että aihetta käsittelevät aloitteet voivat toteutumattaankin olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä.
Ydinaseiden vaikutukset Euroopassa
Ukrainan kriisin lomassa ydinaseiden alueelliset vaikutukset ovat alkaneet näkyä selvästi myös Eurooppaa koskevassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Samalla kahdenvälinen ydinaseriisunta Venäjän ja Yhdysvaltain välillä on käytännössä pysähtynyt.
Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän toimintavalmiuteen sijoittamien ydinkärkien määrä olisi vuosien 2014 ja 2015 välillä kääntynyt nousuun ja päättänyt näin jo lähes 20 vuotta jatkuneen trendin, jonka aikana käyttöön valjastetut ydinkärjet ovat tasaisesti vähentyneet.
Ydinaseoppien osalta lännessä on oltu erityisen huolissaan Venäjän mahdollisesti alentamasta ydinaseiden käyttökynnyksestä ja tähän liittyvistä uhkailuista, vaikka maan julkisessa sotilasdoktriinissa ydinaseita koskevat painotukset ovatkin pysyneet pitkään varsin samansuuntaisina.
Ydinaseilla on rajoitettu käyttöikä, minkä jälkeen ne on joko poistettava käytöstä tai modernisoitava.
Samalla sekä Venäjä että Yhdysvallat suunnittelevat – ja osin jo toteuttavatkin – mittavaa, koko ydinasetriadin kattavaa modernisointiohjelmaa. Vaikka modernisointia tulkitaan helposti suhteessa vallitseviin poliittisiin olosuhteisiin, tosiasiassa se on pitkälti rutiinitoimenpide: ydinaseilla on rajoitettu käyttöikä, minkä jälkeen ne on joko poistettava käytöstä tai modernisoitava. Modernisointipäätösten aikana vallitsevaa poliittista tilannetta kuitenkin hyödynnetään sisäpolitiikassa niin ydinasevarustelua kuin ydinaseriisuntaa edistävien argumenttien puolustamiseksi.
Sillä, että modernisointipäätökset ovat ajoittuneet yhteen Ukrainan kriisin kanssa, saattaa siis olla kohtalokkaita seurauksia ydinaseriisunnan tulevaisuudelle. Tämä on jo nähtävissä omalla mantereellamme, sillä kriisi on hiljentänyt täysin Nato-maiden maaperälle sijoiteltujen amerikkalaisten ydinaseiden poistamista aiemmin vaatineet eurooppalaiset äänet.
Poisvetämisen sijaan käyttöikänsä loppua läheneviä B61-pommeja uudistetaan parhaillaan niin, että lopputuloksena on laadultaan uudenlainen, täsmäaseteknologialla varustettu ja käyttökynnykseltään matalampi ydinasetyyppi.
Suunnitelmat eivät arvatenkaan ole linjassa julkilausuttujen ydinaseriisuntatavoitteiden kanssa. Ovathan useat Euroopan maat (joihin kuuluvat myös Nato-jäsenet Norja ja Tanska) osana yhteensä 159 maan rintamaa hiljattain todenneet olevan koko ihmiskunnan etu, ettei ydinaseita koskaan käytetä missään olosuhteissa.
Kirjoitus perustuu lähiaikoina ilmestyvän Kosmopolis-lehden ydinaseriisuntapolitiikkaa käsittelevän erikoisnumeron (1/2016) pääkirjoitukseen sekä seuraaviin siinä julkaistaviin artikkeleihin ja katsauksiin:
Erästö, Tytti: ”Alueellisen ydinaseriisunnan merkitys kansainväliselle ydinaseregiimille: analyysi Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevasta diskurssista”. Kosmopolis, 46(1), 8–26.
Juntunen, Tapio: ”Kaavoihin kangistumista vai käytännöllistä viisautta? Suomen alueellinen ydinasevalvontapolitiikka kylmän sodan aikana”. Kosmopolis, 46(1), 27–44.
Kytömäki, Elli: ”Ydinsulkusopimuksen ongelmat antavat pontta ydinaseiden totaalikieltoon”. Kosmopolis, 46(1), 76–82.
Vuori, Juha A.: ”Tuomiopäivästä humanitaarisiin vaikutuksiin: ydinaseiden vastainen turvallisuuspuhe turvallistamisteorian näkökulmasta”. Kosmopolis, 46(1), 45–65.
Marttila, Honna & Nora Westerlund: ”Ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin keskittyvän aloitteen merkitys – voiko diskurssi muuttaa maailmaa?”. Kosmopolis, 46(1), 66–75.
