Yhteensopivaa edustusta? Ehdokkaiden ja kansalaisten näkemykset kansanedustajien edustusrooleista

Eduskunta ei ole ”kansa pienoiskoossa”, vaan edustuksellisuuden suhde äänestäjien, ehdokkaiden ja valittujen henkilöiden välillä on paljon monimutkaisempi.

Moniulotteinen edustuksen käsite

Vaalikoneet ovat nousseet etenkin nuorilla yhä keskeisemmäksi ehdokas- ja puoluevalinnan apuvälineeksi. Niiden logiikka perustuu siihen, että äänestäjä löytäisi ehdokkaan ja/tai puolueen, joka vastaisi mahdollisimman tarkasti hänen näkemyksiään valittujen asiakysymysten osalta. Tavoitteena on näin mielipideyhteneväisyyden eli kongruenssin maksimointi.

Hankalimmassa tapauksessa äänestyspäätöksen kannalta olennaisen informaation saaminen vaalikoneesta edellyttää äänestäjältä suhteellisen korkeaa perehtyneisyyttä. Tämä korostuu etenkin silloin, kun esimerkiksi tiedustellaan, pitäisikö julkisia varoja käyttää nykyistä enemmän tai vähemmän jonkin politiikkalohkoon. Kysymykseen on sisäänrakennettu oletus, että vastaaja on perillä nykytilanteesta.

Ehdokkaan näkemykset asiakysymyksissä eivät kuitenkaan ole ainoa tai välttämättä edes keskeisin kriteeri äänestäjän ehdokasvalinnan kannalta. Ylen tuore kandideittipalvelu haastaa kiinnostavalla tavalla äänestäjää pohtimaan omia ehdokkaisiin liittämiään stereotypioita. Sovelluksessa vastataan ensin viiteen eri asiakysymykseen, jonka jälkeen käyttäjä saa arvioitavakseen ehdokkaiden kuvia. Ehdokkaista kerrotaan taustatietona ainoastaan etunimi ja ikä. Etukäteen on ollut mahdollista rajata ehdokkaiden joukkoa sukupuolen tai iän perusteella. Käyttäjän tulee päättää kunkin ehdokkaan kohdalla, pääseekö tämä jatkoon. Sovellus ilmoittaa erikseen, mikäli ulkonäön perusteella valitulla ehdokkaalla on käyttäjän kanssa myös yhteneväisiä näkemyksiä.

Edustuksellisuuden tutkimuksen näkökulmasta perinteisen asiakysymyspohjaisen ja ulkonäköperusteisen vaalikoneen voi nähdä heijastelevan kahta eri edustuksellisuusmallia. Hanna Pitkinin (1967) klassisessa jaottelussa deskriptiivinen edustus perustuu edustajan ja edustettavan vastaavuuteen ulkoisten ominaisuuksien suhteen. Substantiivisessa edustuksessa edustaja puolestaan profiloituu tietyille äänestäjäryhmille tärkeiden kysymysten ajajana.

Asiakysymysedustus on olennaista myös deskriptiivisessä edustuksessa, mutta siinä lähdetään oletuksesta, että arvot ja mielipiteet tulevat edustetuiksi jo lähtökohtaisesti sitä kautta, että edustaja on itse lähtöisin edustettavien kanssa samasta ryhmästä ja tuntee sen olosuhteet. Deskriptiivisestä edustuksellisuusmallista onkin keskusteltu paljon historiallisesti aliedustettujen ryhmien, kuten naisten ja etnisten vähemmistöjen, edustuksen yhteydessä (Dovi 2002).

Edustuksellisuuden toteutuminen

Eri maissa tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että sekä deskriptiivinen että substantiivinen edustus toteutuvat huonosti. Havainto pätee myös Suomeen. Ehdokkaat ja erityisesti valitut edustajat ovat äänestäjiä paremmin koulutettuja, korkeammista ammattiluokista ja enemmän ansaitsevia. Näissä vaaleissa korkeasti koulutettujen ehdokkaiden osuus näyttää kasvaneen entisestään. Myös nuorimmat ikäluokat ja etniset vähemmistöt ovat aliedustettuina sekä ehdokkaissa että valituissa. Sen sijaan naisten edustus on Suomessa, kuten muissakin pohjoismaissa, kansainvälisesti katsottuna korkeaa.

Deskriptiivisen edustuksen toteutumiseen vaikuttaa toki myös äänestäjien valinnat. Vuoden 2011 eduskuntavaalitutkimuksen aineisto osoittaa, että nuorimmat ikäryhmät äänestävät selvästi keski-ikäisiä useammin itseään vanhempaa ehdokasta. Vastaavasti samaa sukupuolta olevan ehdokkaan äänestäminen on 1970-lukuun verrattuna lisääntynyt naisten ja vähentynyt miesten keskuudessa, vaikka sukupuolenmukainen äänestäminen onkin yhä selvästi yleisempää miehillä.

Substantiivisen edustuksen kannalta erityisesti EU ja maahanmuutto ovat asiakysymyksiä, joissa poliittisen eliitin ja kansalaisten näkemykset ovat vastanneet suhteellisen heikosti toisiaan. Christoffer Green-Pedersen on huomauttanut, että siinä missä keskialueen suuret puolueet ovat EU-myönteisiä, EU-kriittiset pienet puolueet ovat perinteisesti sijoittuneet puoluekentän sekä vasemmalle että oikealle laidalle. Tilanne on ollut edustuksellisuuden toteutumisen kannalta erityisen pulmallinen eurovaaleissa, joissa äänestäjän on täytynyt valita, äänestääkö puoluetta, joka vastaa hänen näkemyksiään EU-kysymyksissä, mutta ei välttämättä vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella tai päinvastoin (van der Eijk ja Franklin 2007).

Mielipideyhteneväisyys edustuksen painopisteitä koskevissa näkemyksissä

Edustuksellisuuden toteutumista edustajan ja edustettavan välisenä yhteneväisyytenä eri asiakysymysten osalta vaikeuttaa myös poliittisen agendan huomattava laajentuminen ja nopeatempoisuus. Kuten Bernard Manin (1997) on esittänyt, politiikan toimintaympäristö on muuttunut siinä määrin kompleksiseksi, että puolueiden ja ehdokkaiden on vaikea lyödä etukäteen vaaleissa lukkoon kantojaan yksittäisiin asiakysymyksiin. Suomessa tätä korostaa vielä koalitiohallituksiin sisäänrakennettu tarve tehdä kompromisseja.

Lisäksi vaalikauden aikana poliittiselle agendalle voi tulla joko täysin uusia ratkaisua vaativia kysymyksiä tai aiemmin esillä olleet kysymykset voivat politisoitua aiemmasta poikkeavalla tavalla. Nykyisessä poliittisessa kontekstissa äänestyspäätöksen kannalta keskeisiä ovatkin puolueiden ja edustajien arvot ja edustama ideologia, joita ratkaisut yksittäisissä asiakysymyksissä puolestaan heijastavat.

Ehdokkaiden ja äänestäjien yhteneväisyyttä voi myös tarkastella yleisesti edustuksellisuutta koskevien preferenssien näkökulmasta. Edustus perustuu vastavuoroiseen suhteeseen edustettavan ja edustavan välillä, mistä syystä molempien osapuolien edustuksellisuutta koskevien näkemysten tulisi ideaalitilanteessa vastata toisiaan. Mikäli käsitykset poikkeavat olennaisesti toisistaan, kansalaisten tyytyväisyys koko poliittisen järjestelmän toimivuuteen voi heikentyä.

Ehdokkaiden ja äänestäjien kongruenssia edustusta koskevien preferenssien suhteen on toistaiseksi tutkittu vain vähän. Tuoreessa tutkimuksessamme vertaamme vuoden 2011 eduskuntavaalitutkimuksen (n=1298) ja ehdokastutkimuksen (n=915) aineistojen pohjalta ehdokkaiden ja äänestäjien edustuksen painopisteitä koskevia näkemyksiä. Olemme jakaneet edustuksen kohteet neljään ryhmään: kaikki äänestäjät, oman vaalipiirin äänestäjät, oma puolue tai jonkin uskonnollisen, etnisen, taloudellisen, ideologisen tai muun yhteiskuntaryhmän jäsenet.

Jossain määrin yllättäen mielipideyhteneväisyys näyttää toteutuvan tältä osin varsin hyvin. Sekä ehdokkaat että äänestäjät kokevat kansallisen tason olevan alueellista edustusta tärkeämpää. Melkein puolet ehdokkaista ja lähes 60 prosenttia äänestäjistä katsoi, että kansanedustajan tulisi ensisijaisesti edustaa kaikkia äänestäjiä. Oman vaalipiirin äänestäjät olivat toiseksi suosituin edustuskohde, jota priorisoi 40 prosenttia ehdokkaista ja lähes kolmasosa äänestäjistä. Kuten oletettua, kyseinen painopiste korostui pienemmissä vaalipiireissä. Oman puolueen äänestäjiä piti tärkeimpänä kohteena kummastakin ryhmästä alle kymmenen prosenttia. Jonkin tietyn yhteiskuntaryhmän jäsenten edustusta priorisoi alle viisi prosenttia sekä ehdokkaista että äänestäjistä.

Edustusrooleja koskevat näkemykset kiinnostava lisä myös vaalikoneisiin

Edustusrooleja koskevat preferenssit ja todelliset päätöksentekotilanteet ovat luonnollisesti kaksi eri asiaa. Tässä suhteessa esimerkiksi edustajien valiokuntatyöskentely, äänestyskäyttäytyminen tai täysistuntopuheenvuorot voisivat olla osuvampi indikaattori omaksutusta edustusroolista. Toisaalta näihin kuhunkin liittyy myös omat haasteensa. Valiokuntien pöytäkirjat eivät Suomessa ole julkisesti saatavilla, puoluekuri määrittää suurinta osaa äänestyksistä ja täysistuntopuheenvuorot ovat suunnattu pääosin äänestäjille.

Lisäksi edustusrooleja koskevissa näkemyksissä heijastuu helposti tietyntyyppinen paine antaa ”oikea” vastaus. Imperatiivinen mandaatti on kielletty Suomen, kuten monen muunkin läntisen demokratian perustuslaissa, mikä korostaa kaikkien kansalaisten edustusta tiettyjen erityisryhmien sijaan. Kiinnostavimmillaan tämä näkyy kuitenkin puolue-edustuksen merkitystä koskevissa arvioissa. Niin kuin useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, puolueilla on keskeinen rooli. Vaikuttaisikin siltä, että ehdokkaiden edustuksen painopisteitä koskevat näkemykset eivät tässä suhteessa heijastakaan reaalitilannetta vaan mahdollista turhautumista tasapainoiluun puolueen ja äänestäjien odotusten välissä.

Näistä rajoituksista huolimatta edustusrooleihin liittyvät kysymykset voisivat olla kiinnostava lisä myös vaalikoneisiin. Edustuksen painopisteiden lisäksi on mahdollista tarkastella myös edustyyliä. Tältä osin kiinnostava seikka on edustajan ja edustettavan välisen linkin tiiviys, eli missä määrin edustajan oletetaan toimivan äänestäjiensä ilmaistujen intressien mukaisesti (delegaattimalli) ja kuinka paljon korostetaan edustajan itsenäistä toimintaa kansalaisten parhaaksi (edunvalvojamalli).

Yhtäältä edustusrooleja tarkastelevat teemat tarjoisivat sekä äänestäjille että ehdokkaille tilaisuuden pohtia laajemmin edustuksellisuutta ja sen ideaalia toteuttamistapaa. Toisaalta se lisäsi myös äänestäjän käytettävissä olevan tiedon määrää, koska edustuksellisuuden ideaalia toteuttamista koskevat näkemykset harvoin tulevat muuten ehdokkaiden kampanjoissa tai vaalikeskusteluissa suoraan esiin. Osittain tämä johtunee siitä, että ne koetaan liian abstrakteiksi konkreettisiin asiakysymyksiin verrattuina. Edustusroolia koskevat normatiiviset näkemykset voivat kuitenkin heijastaa laajemminkin ehdokkaan tapaa hahmottaa edustuksellinen demokratia. Tämä myös madaltaa äänestäjien poliittiseen lukutaitoon kohdistuvia vaatimuksia, jotka korostuvat yksittäisiä asiakysymyksiä koskevia vaalikonevastauksia vertailtaessa.

Åsa von Schoultz on akatemiatutkija Åbo Akademissa.

Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen.

Lähteet

Dovi, Suzanne. 2002. ”Prefarable descriptive representatives: will just any woman, black, or latino do?” American Political Science Review 96(4), 729–743.

Green-Pedersen, Christoffer. 2012. ”A giant fast asleep? Party incentives and the politicisation of European integration.” Political Studies 60(1), 115–130.

Manin, Bernard. 1997. The principles of representative government. Cambridge: Cambridge University Press.

Pitkin, Hanna F. 1967. The concept of representation. Berkeley: University of California Press.

van der Eijk, Cees ja Franklin, Mark N. 2007. ”The sleeping giant: potential for political mobilization of disaffection in Europe.” Teoksessa Wouter van der Brug ja Cees van der Eijk (toim), European elections and domestic politics: lessons from the past and scenarios for the future. Notre Dame Ind: University of Notre Dame Press, 32–50.