Geopolitiikka yhteisen Euroopan jakolinjalla – kestääkö Etyjin malli?

Kuva: Wikimedia Commons

Uhkaako Ukrainan/Krimin kriisi murtaa Euroopan yhteisen turvallisuusjärjestyksen, jonka perusteet ovat Helsingin päätösasiakirjassa ja jonka toiminnan periaatteet, menettelytavat ja instituutiot luotiin kylmän sodan päättymisen jälkeen?

Ukrainan kriisi näyttää tulleen vaiheeseen, jossa sen jatkaminen tai kärjistäminen ei voi enää palvella osapuolten uusia tavoitteita. Sotilaallinen konflikti pyritään koteloimaan ja purkamaan. Ukrainan asemaa ja linjaa laajasti koskeviin järjestelyihin voidaan ryhtyä eri neuvottelurakenteissa.

Ukrainan kriisin eri tulkintatavat

Kriisin geopoliittisen tulkinnan lähtökohtana on se, että Neuvostoliiton hajoamisen, Saksojen yhdistymisen ja Keski- ja Itä-Euroopan muutoksen reunaehdot määriteltiin vuosina 1989-91 suurvaltaratkaisuina, joilla pyrittiin hallitsemaan ja ennakoimaan kylmän sodan päättymisen geopoliittisia seurauksia. Vaikka Venäjän geopoliittinen oireilu on pitkään ollut nähtävissä, Putinin kolmannen kauden revisionistisen puheen ennakoimat ja höystämät voimatoimet Ukrainan/Krimin kriisissä näyttävät selkeästi haastavan suurvaltapoliittisen yhteisymmärryksen ja pakottavan Yhdysvallat ja Lännen päivittämään strategiaansa.

Geopolitiikan ja siihen kuuluvan voimapolitiikan paluu kansainvälisiin suhteisiin on ollut huomattavissa globaalien – ennen muuta taloudellisten – valtasuhteiden muutoksena. Toisaalta sotilaallisen kilpailun, etupiirien jakamisen ja rajojen uhkaamisen paluu Euroopan turvallisuuden asialistalle on odottamatonta ja hämmentävää.

Järjestelmäpoliittisen tulkinnan sisältönä ovat omavoimaiset tapahtumasarjat, jotka ovat muokanneet ja ylläpitäneet Euroopan kylmän sodan jälkeistä yhteistä ja yhteistyöhön perustuvaa turvallisuusjärjestystä ”ilman jakolinjoja”. Laajan Etyk/Etyj-Euroopan yhtenäistyminen normien ja menettelytapojen puitteissa; ja muutoksen ytimenä ja liikkeellä pitävänä voimana Euroopan yhteisön/unionin poliittis-taloudellinen yhdentyminen ja laajentuminen. Yhdysvaltain voimaa kanavoiva ja laajeneva Nato on toiminut siirtymän sotilaallis-strategisena kehyksenä.

Demokratian ja markkinatalouden etenemiseen perustuvan turvallisuusjärjestyksen puolustajina EU ja Yhdysvallat ovat kohdanneet geopoliittisen haasteen tilanteessa, jossa niiden huomiota ja voimavaroja syövät globaalin muutoksen rakenteelliset paineet ja talouskriisin yhteiskunnalliset seuraukset. Geoekonomia liberalismin ja realismin yhdistelmänä on osoittautunut vaikeaksi kilpailukentäksi, kun läntiset markkinayhteiskunnat ovat joutuneet luottamuskriisiin omalla mukavuusalueellaan, talouden modernisaatiossa.

Edessämme hahmottuu uudenlainen asetelma Euroopassa: geopoliittinen modus vivendi on haastettu ja läntisen hegemonian keskinäisriippuvuuden ja yhdentymisen liikevoima on osoittautunut riittämättömäksi. Ukrainan kriisissä on kysymys enemmästä kuin Ukrainasta. Samalla siinä ei ole kysymys sattumasta: Ukraina on kipupiste, heikko rengas tai ”soft underbelly”, johon on törmätty sekä Euroopan että globaalin tason muutoksessa.

Historian opetukset: kylmän sodan päätös

Nykyään on helppo väittää, että Venäjä ei aidosti hyväksynyt kylmän sodan jälkeistä järjestystä, ainakaan sellaisena kuin sen toteutuminen suurvaltaratkaisujen jälkeen 1990-luvun mittaan näyttäytyi. Historioitsijat ovat pääosin sulkeneet pois väärinkäsitysteorian, jonka mukaan Gorbatshov Neuvostoliiton tai Jeltsin Venäjän puolesta olisivat perustellusti voineet luottaa saaneensa Saksojen yhdistymissopimukseen kiteytyneen suurvaltajärjestelyn yhteydessä takeet Naton laajentumisen sulkemisesta pois, vaikka tuolloisten suurten muutosten epävarmuus on saattanut saada valtiomiehet ilmaisemaan sanomansa epäselvästi.

Varovaista politiikkaa harjoittanut Yhdysvaltain (Bush vanhemman) hallitus yltyi lopulta Neuvostoliiton rauhanomaisen hajoamisen jälkeen julistamaan ”kylmän sodan voittoa” ja ”uuden maailmanjärjestyksen” syntyä – läntisen ja amerikkalaisen de facto hegemonian vallitessa. Portit avautuivat laadullisesti yhdentyvälle Euroopan unionille Keski-Euroopan järjestelmämuutoksen moottorina sekä Yhdysvaltain (Clintonin hallituksen) Naton laajentumispolitiikalle, joka piirsi sotilaallis-geopoliittisen kartan uusiksi tuon poliittisen muutoksen heijastumana.

Vaikka Venäjälle tarjottiin erityisasema EU:n ja Naton kumppanina, sen liittyminen jäseneksi ei tullut vakavaan pohdintaan. Ensisijaiseksi tavoitteeksi tuli epävakauden lähteeksi koetun heikon Venäjän tukeminen uudistusten tielle, sittemmin modernisaatiokumppanuudeksi ristityn idean puitteissa. Jeltsinin ja Clintonin kauden päätökseen ja Istanbulin 1999 huippukokoukseen asti pystyttiin Pariisin peruskirjan hengessä vahvistamaan Etyjiä organisaationa ja kehittämään sen sitoumuksia ja mekanismeja. Venäjän toiminta Neuvostoliiton hajoamisessa jääneiden aluekiistojen ”jäädyttämisessä” kuten myös erimielisyydet Etyj-järjestyksen toiminnassa antoivat merkkejä Venäjän mahdolliseen vahvistumiseen liittyvistä vaikeuksista.

Venäjän polku: ”Great Game”?

Olisiko siis voitu menetellä toisin ja tyydyttää suhdannepoliittisesti heikon Venäjän tavoite saavuttaa tasavertainen suurvalta-asema? Useimmiten esitetty ja kouriintuntuvin ratkaisu olisi ollut pidättyminen Naton laajentumisesta (tai Venäjän ottaminen Naton jäseneksi).  Vaihtoehtoa esittivät geopoliittisesti asennoituneet ja klassisen realismin innoittamat Venäjä-asiantuntijat, mutta se jäi auttamattomasti historian painolastin ja Euroopassa käynnistyneen järjestelmämuutoksen jalkoihin. Linjaus olisi joka tapauksessa pitänyt tehdä jo vuosina 1989–92, jolloin Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset samoin kuin Naton kohtalo oli vielä epävarmaa. Perimmäiseksi selitykseksi jääkin se, että Venäjä ei kyennyt tai sopeutunut sellaiseen muutokseen kohti eurooppalaista vaihtoehtoa, joka olisi sitouttanut sen EU:ssa ja Natossakin kiteytyneeseen turvallisuusyhteisöön. Suurvallan asemastaan kiinni pitävä Venäjä oli geopoliittisesti ja historiallisesti liian suuri ulkoapäin annetun muutoksen kohteeksi.

Putinin-MedvedevinVenäjä tavoitteli 2000-luvulla valtapoliittista järjestelyä, joka oli jäänyt tekemättä tai vajaaksi kylmän sodan päättyessä. Venäjän yritykset torjuttiin, silloin kuin ne näyttivät rajoittavan EU:n tai Naton toiminta- ja päätöksentekovapautta tai tinkivät Etyjin normeista ja periaatteista. Putinin kolmannella kaudella on käynyt ilmeiseksi, että geopoliittisen pelin ja turvallisuuden hallinnan kokonaisuus näyttäytyy vakavammalta, kun tullaan entisen Neuvostoliiton alueelle. Omanlaista järjestelmämuutostaan toteuttava Venäjä on herkistynyt sisäisen kumouksen uhkalle Ukrainan, Georgian ja Kirgisian ”värivallankumousten” (2004-2005) ja viime kädessä maan oman sisäisen poliittisen protestiliikehdinnän (2011-12) seurauksena.

Ukrainan kriisiin kärjistyneillä toimillaan Venäjä on joutunut asemaan, jossa sen asettamat tavoitteet ja kriisin todelliset seuraukset eivät välttämättä kohtaa. Identiteettipoliittisesti Putinin narratiivi Venäjästä läntisestä eroavan poliittisen kulttuuripiirin edustajana ja suojelijana etäännyttää ja vieraannuttaa Venäjää siitä järjestyksestä, joka lännessä on koettu ja ymmärretty yhteiseksi. Kriisin puhjettua Krimin valtauksella herätettiin oireellisesti keskustelu siitä, onko Venäjä luopunut Helsingin päätösasiakirjaan nojaavasta Euroopan kansainvälisten suhteiden periaatepohjasta. Yksimielisyys on kuitenkin siitä, että uuteen kylmään sotaan ei ole paluuta; Putinin julistama vastakkainasettelu lännen kanssa ei heijasta ideologista, vaan järjestelmien eroa ja talousryhmittymien kilpailua.

Venäjä näyttää uudella suuntautumisellaan pyrkivän vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen johtoon, Kiinan ilmeistä johtoasemaa uhmaten. Venäjän kokonaisvoimavarojen kestävyyttä tämän pyrkimyksen toteuttamiseen voidaan epäillä. Venäjä on selkeästi vaarassa eristäytyä muista johtavista toimijoista, ja joutuu etsimään uutta asemaansa vailla luontevia kumppaneita tai uskottavaa liittokuntaa.

Uuden jakolinjan hallintaan

Venäjän ja lännen tulee kyetä hallitsemaan ja torjumaan Euroopan uudenlaista jakautumista, jolla on sekä geopoliittinen että institutionaalinen ulottuvuutensa. Ukrainan kriisi on osoittanut jakolinjan sijaitsevan siinä, missä Venäjän geopoliittinen red line ja eurooppalaisen yhdentymisen vetämän järjestelmämuutoksen ulkokehä kohtaavat Itä-Euroopassa ja sen keskeisessä valtiossa, Ukrainassa. Johdonmukaisen 1990-luvun ja monimutkaisen 2000-luvun jälkeen Euroopan turvallisuusjärjestyksen muutos on 2010-luvulla tullut laadullisesti uuteen vaiheeseen, jossa tuota jakolinjaa on pyrittävä ylittämään Ukrainan kriisin hallinnan yhteydessä.

Yhdysvallat ja Euroopan unioni vastavoimina?

Vaikka Venäjän toimet taktisella tasolla ovat olleet yllätys, on vastatoimia arvioitaessa huomattava, että Venäjän suhteellinen strateginen merkitys Lännelle on koko ajan vähentynyt. Venäjän ja Lännen strategiset asialistat ja tärkeysjärjestykset eivät kohtaa toisiaan. Sen lisäksi Euroopan turvallisuus ei muokkaa kansainvälisiä suhteita globaalisti katsottuna samassa määrin kuin aiemmin.

Ukrainan kriisi on tuonut Yhdysvallat kriisinhallinnan keskiöön ja vastatoimien johtoon sikäli kuin ne ovat toteutuneet taloudellisina pakotteina ja Naton sotilaallisen voiman ja läsnäolon uudelleenryhmittelynä idän suuntaan. Vaikka Yhdysvallat toteuttaa rooliaan eurooppalaisena takuuvaltana, kysymyksessä on toisenlainen Washington kuin mihin kylmän sodan jälkeen on totuttu.

Presidentti Obaman tokaisu Brysselissä maaliskuussa – Venäjä on ”alueellinen valta”, ei Yhdysvaltain suurin turvallisuusuhka – kertoo olennaisesta muutoksesta. Venäjä ei palaa Yhdysvaltain strategisen asialistan keskiöön, ainakaan sikäli kuin konfliktin sotilaalliset puolet pysyvät rajoitettuina. Ellei Venäjä etene Ukrainassa pidemmälle, Yhdysvaltain kahdenvälisissä Venäjä-suhteissa ei ole odotettavissa avauksia. Yhdysvaltain etuna tai pyrkimyksenä ei ole myöskään Venäjän eristäminen Euroopassa. Erityisesti yhteistyötä haetaan Euroopan ulkopuolisten alueellisten konfliktien ja kysymysten ratkaisemisessa.

Yhdysvaltain voimankäyttöä ohjaa Obaman toinen tokaisu: ”don’t do stupid stuff”. Vaikka pidättyvä linja rohkaisee arvostelijoiden mukaan vaarallisella tavalla vastustajia, kuten Putinia, se heijastaa identiteetin tasolla ja valtapoliittisesti Yhdysvaltain sopeutumista globaaliin muutokseen ja epävakauteen. Voimankäytön kynnyksen nostaminen ja tasapuolisemman taakanjaon edellyttäminen liittolaisilta ja kumppaneilta kuuluvat strategiaan piirteinä, joilla on suora vaikutus Euroopan turvallisuuden muokkautumiseen.

Liittolaisten panosten lisääminen on edellytyksenä Naton vahvistumiselle. Venäjän kaksivaiheinen voimankäyttö Krimiä ja Ukrainaa kohtaan – niin epäsuoraa ja hybridiä kuin se onkin ollut – on johtanut Naton päivittämään kykyjään ja järjestelyjään kollektiivisen puolustuksen ja yhteisen turvallisuuden takaamiseksi. Yhdysvaltain turvallisuuspoliittista sitoutumista Eurooppaan Ukrainan kriisi ei kuitenkaan ole syventänyt tai laajentanut.

Pidemmällä aikavälillä päävastuu kriisin hallinnan, ristiriitojen ratkaisun ja ongelmien jälkihoidon alalla jää Naton eurooppalaisten jäsenmaiden ja etenkin Euroopan unionin käsiin. EU:n näkökulmasta Venäjä on nähty Etyjin lamaantumisen aiheuttajana. Samalla Euroopan laajentuminen on tullut työläämmäksi, kun unionin kantokyky ja kestävyys muutoksen moottorina on heikentynyt eurokriisin ja globaalin kilpailun kiristyessä.

EU ei ollut varautunut geopoliittiseen vastakkainasetteluun Venäjän kanssa naapurustosta, mihin se on kommentaattorin sanoin ”kävellyt unissaan”. Itäisen kumppanuuden politiikka – mitä unioni ei ole toteuttanut yksimielisesti tai koko voimallaan – nähtiin luontevana jatkona siirtymälle, jota laajentuminen Keski-Eurooppaan oli menestyksellisesti ajanut. Ukrainan sitominen unionin vaikutuspiiriin oli kuitenkin Venäjälle liikaa, koska sen hahmottelemassa Euraasian unionissa Ukrainalle oli varattu keskeinen paikka.

Siihen mittaan kuin vastakkainasettelua hoidetaan geoekonomisin välinein, EU:lla on edellytykset taakkansa hoitamiseen, vaikka sen toimintalinja kärsisikin yksimielisyyden puutteesta. Taloudelliset edut voivat hajottaa jäsenmaiden kannanottoja Venäjä-pakotteisiin. Pakotteiden vaikutukset Venäjän talouden kestokykyyn kasvavat kuitenkin yksimielisyyden myötä.

Euroopan unionin politiikassa keskeinen muutostekijä on Saksan rooli. Saksassa aloitettu keskustelu turvallisuuspoliittisen vastuun lisäämisestä joutuu strategisessa lähiympäristössä kokeeseen, jota se ei voi väistää. Toisaalta vastaamisella voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia Saksan johtorooliin Euroopassa. Ukrainan kriisin ratkaisussa pelissä ovat keskinäinen solidaarisuus talous- ja energiapolitiikassa, Venäjän-erityissuhteen sopeuttaminen, EU:n yhteisen politiikan tiivistäminen ja geoekonomian etujen suhde geopolitiikan velvoitteisiin – kaikki Saksan Venäjän-politiikan ydinkysymyksiä.

Ukrainan kriisin ratkaisuväylät ja -ulottuvuudet

Ukrainan kriisin taustalla on hoitamatta jääneitä poliittisia ja rakenteellisia ongelmia, joihin on mahdollista etsiä ratkaisua. On silti vaikeaa nähdä kenenkään käsissä Suurta kokonaissuunnitelmaa kriisin ratkaisemiseksi. Todennäköisemmin edessä on kivulias, pitkä ja monivaiheinen tapahtumasarja, jonka kautta poliittisia ja sotilaallisia varustuksia puretaan, yhteisiä pelisääntöjä määritellään ja sopimuksia toteutetaan eri kehyksissä ja foorumeilla.

Vaikka Ukrainan kriisin välittömänä laukaisijana toimi poliittinen kumous Kiovassa, sen kansainvälisen vaikutuksen keskiössä on Venäjän sotilaallisen voiman näyttö, uhka ja käyttö suurvaltapoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Vaikka Krimin anastus tapahtui verettömästi, Ukrainan itäosissa on käyty hallitsemattomia, yhä enenevässä määrin siviiliuhreja vaativia ja aineellista tuhoa aiheuttavia aseellisia taisteluja. Sotilaallinen konflikti on kärjistyneenäkin säilynyt alueellisesti rajoitettuna. Samalla tämän konfliktin eri muodot, kuten aseiden ja erikoisjoukkojen sekä vapaaehtoisten taistelijoiden soluttaminen rajan yli, ovat aiheuttaneet vaikeasti arvioitavan, seurattavan ja ratkaistavan humanitaarisen, poliittisen ja sotilaallisen ongelmakimpun.

Vaativaksi tehtäväksi vakauttamis- tai ratkaisumalleissa tulee osapuolten määrittäminen ja tunnustaminen. On vaikeata uskoa, että ”separatististen” asemiesten puolelta voisi nousta tunnustettu, oikeutettu neuvotteluosapuoli. Sotilaallisen konfliktin purkaminen jää viime kädessä valtiotoimijoiden käsiin. Myöhemmässä vaiheessa, kun kansalaisyhteiskuntaa ryhdytään korjaamaan, pyöreisiin pöytiin löytyy varmasti oikeutettuja edustajia.

Kriisin alussa Venäjän sotilaallisen voiman näyttö rajan takana oli laajamittaista ja uhkakuvana saatettiin nähdä suurvaltakonflikti Venäjän asevoimien tunkeutuessa manner-Ukrainan alueelle. Kylmän sodan jälkeinen turvallisuusjärjestys oli keskeisiltä kohdiltaan sortumassa Venäjän toimiin. Tässä vaiheessa Venäjälle lankesi poliittinen hinta sen ”toiseuden” korostumisesta ja julkisuuskuvan huonontumisesta naapurimaissa ja läntisessä julkisuudessa. Väkivallan puhjettua ja kärjistyttyä Itä-Ukrainassa virallinen Venäjä on sotilaallisesti pysynyt rajojensa sisällä ja laajan elintärkeitä turvallisuusetuja vaarantavan konfliktin uhka on haihtunut. Sen sijaan edessä on monimutkaisen vyyhden purkaminen aselevon aikaansaamisesta yhteiskunnan vakauttamiseen ja tuhojen jälleenrakennukseen konfliktialueella.

Sotilaallis-strategisesti Venäjän sotilaallinen käyttäytyminen on Naton näkökulmasta lyhentänyt strategista varoitusaikaa, mutta se ei ole ilmentynyt sellaisena suorana uhkana, joka olisi edellyttänyt Natolta varsinaista mobilisoitumista. Venäjä on käyttänyt sotilaallista voimaa epäsymmetrisesti ja paikallisesti tavalla, joka ei ole kohdistunut lännen elintärkeisiin turvallisuusetuihin. Sen vuoksi myös vastatoimiin on haettu laajaa ja monipuolista poliittista, taloudellista ja sotilaallista välineistöä.

Arvioinnin kompastuskivenä on edelleen Venäjä, jonka käyttäytyminen sotilaallisessa konfliktissa näyttäytyy epämääräisenä ja jonka todelliset tai lopulliset tavoitteet saattavat olla kätkettyjä. Venäjä näyttää tyytyneen Krimin liittämiseen ja Ukrainan horjuttamiseen itäosien taisteluilla, joiden kulkua se tuntuu hallitsevan yhä heikommin. Talouspakotteiden kohteenakin Venäjä pyrkii näyttäytymään Ukrainan ”sisäisessä konfliktissa” kuin sivullisen roolissa, ulkopuolisena toimijana, joka on valmis neuvottelemaan muiden keskeisten toimijoiden kanssa, mutta ei tunnustamaan omaa vastuutaan. Toisaalta on vaikeata kuvitella, että Venäjä tyytyisi katselemaan sivusta, jos Kiovan hallitus olisi kukistamassa sotilaallisesti Venäjään nojaavat ja turvautuvat asejoukot. Ukrainan sotilaallisen operaation voimistuminen, joka käynnistyi lentokoneen pudottamiskatastrofin jälkeen, uhkaa Venäjän kasvot pelastavan ratkaisun syntymistä. On syntymässä kierre, jossa sotilaalliseen ratkaisuun pyrkiminen kärjistää ja pitkittää konfliktia mutta ei ratkaise laajempaa kriisiä.

Neuvotteluratkaisujen institutionaalinen rakenne

Vaikka aseellisen selkkauksen hillitseminen ja lopettaminen on välttämätön ensimmäinen askel, Ukrainan kriisin hallitseminen on paljon laajempi, turvallisuus- ja yhteistyöpolitiikan kaikkia välineitä vaativa tehtävä. Vähitellen esiin nouseva neuvotteluosapuolten rakenne heijastaa niitä tavoitteita, jotka osapuolilla näyttävät olevan saavutettavissa, ja samalla ennakoi kriisiin geopoliittisia ja institutionaalisia vaikutuksia Euroopan turvallisuusjärjestykseen pidemmällä aikavälillä.

Yhdysvallat on ottanut, erityisesti alkuvaiheissa johtoroolin neuvotteluissa. Myös Geneven mallissa, jossa ensimmäiset neuvottelukosketukset luotiin, Yhdysvalloilla oli tärkeä rooli (Yhdysvallat, Venäjä, Ukraina ja EU). Berliinin mallissa johtavat EU-maat Saksa ja Ranska ovat tuoneet Venäjän ja Ukrainan saman pöydän ääreen. Minskin mallissa (Venäjä, Valko-Venäjä, Kazakstan, EU) palataan taloudellisten ryhmittymien (Euroopan unioni, Euraasian talousunioni) suhteiden järjestämiseen Ukrainan kanssa.

Etyj on toiminut tarkkailijana ja seurailijana kentällä ja vetänyt tai tukenut erilaisia kokoonpanoja ja yhteyksiä kansalaisyhteiskunnan tasolla, minkä lisäksi puheenjohtajamaalla (Sveitsi) on ollut roolinsa valtioiden edustajien tapaamisissa. Etyjin työkalupakista löytyy välineitä ja mekanismeja, joita voidaan käyttää poliittisten ja sotilaallisten ratkaisujen täytäntöönpanoon ja seurantaan.

Krimin kysymys, alueellisen koskemattomuuden loukkauksena, jää de facto ristiriitana hyllylle eikä se liity välttämättä suoraan muuta Ukrainaa koskevaan ratkaisuun. Länsi ja suuri osa kansainvälistä yhteisöä ei oikeudellisesti tunnusta Krimin liittämistä Venäjään. Krimistä tulee uusi jäätynyt konflikti tai kansainvälisoikeudellinen musta aukko.

Vaikka Ukrainan itäosien avoimet väkivaltaisuudet saataisiin loppumaan, levottomuudet saattavat vähentyä vasta asteittain, ja pakotteiden purkaminen tapahtuu samassa tahdissa. Vakauttamisjärjestelyjen kansainvälistä valvontaa ja seurantaa voidaan toteuttaa Etyjin mekanismien avulla.

Ukrainan valtiota ja yhteiskuntaa sekä sen kansainvälistä asemaa koskevissa sopimuksissa liikutaan herkällä alueella. Rohkaisevia ja varoittavia malleja on tarjolla kansainvälisen oikeuden kirjoista ja kansainvälisen politiikan kokemuksista. Ukraina on ilmoittanut valmiutensa alueellisen autonomian sekä kielellisten ja etnisten vähemmistöjen oikeuksien vahvistamiseen. Venäjän on vastaavasti pidätyttävä kyseenalaistamasta Ukrainan itsemääräämisoikeutta tai horjuttamasta sen alueellista ja sosiaalista vakautta.

Ukrainan kansainvälisissä sitoumuksissa palataan käytännössä kriisin lähtökohtiin. Ukrainalle ei avata väylää Euroopan unionin jäseneksi, mutta sitä ei myöskään voi sulkea määräämättömäksi ajaksi pois. Toisaalta Ukrainan talouden nousulle on välttämätöntä kumppanuus niin EU:n kuin Venäjän kanssa, mikä puolestaan edellyttää suhdejärjestelyä myös Euraasian unionin tulliliiton kanssa. Ukrainan jääminen Nato-jäsenyyden ulkopuolelle on de facto – järjestelynä nähtävissä, mutta toinen kysymys on, voidaanko se pukea ehdottomana tai pysyvänä dejure – muotoon.

Kriisin merkitys Euroopan turvallisuusjärjestykselle

Mitä johtopäätöksiä voidaan tehdä Ukrainan kriisin vaikutuksista? Avautuuko geopoliittisesti uusi suurvaltajärjestys? Muutetaanko Euroopan turvallisuusjärjestyksen normatiivisia tai institutionaalisia perusteita käytännön ratkaisuin, tulkinnoin tai sopimuksin?

Ensiksi, Ukrainan joutumista Etyjin osanottajavaltiona valinnanvapautta rajoittavien kansainvälisten järjestelyjen kohteeksi voi pitää merkittävänä turvallisuusjärjestelmää koskevana ratkaisuna. Kun Ukraina on kipupiste muuttuvien ja vastakkaisten voimien jakolinjalla, on olennaista, joutuuko valtio kriisin tuloksena harmaalle alueelle, jossa ratkaisujen vaikutukset jäävät sisällöllisesti ja ajallisesti epäselviksi tai ehdollisiksi. Yhtä lailla ongelmallista on, jos Ukrainan kohdalle piirretään jyrkkä etupiirijako suurten ulkopuolisten toimijoiden kesken. Puskurivaltioiden asemaa koskevat järjestelyt ovat paitsi tapauskohtaisia myös oireellisia kansainvälisen tai alueellisen järjestyksen toiminnalle. Kestävä malli olisi löydettävissä ääripäiden, harmaan alueen ja puskurivyöhykkeen välistä, luontevasti Euroopan yhteistyövaraiseen rakenteeseen sijoittuvana Ukrainana. Vaikka yhteisymmärryksissä tai sopimuksissa kunnioitetaan Ukrainan itsemääräämisoikeutta, lopputuloksessa heijastuvat suurten toimijoiden, ennen muuta EU:n ja Venäjän etunäkökohdat, jotka osittain odottamatta joutuivat kriisissä vastakkaisiksi.

Toiseksi, geopoliittista terävöitymistä ilmenee keskeisten valtioiden linjanvedoissa, vaikka historiasta tuttua suurvaltapoliittista järjestelyä ei ole vielä hahmottunut.

Venäjä on piirtänyt tavoittelemansa etupiirin ja varmistanut diplomaattisen kehyksen, jossa se pystyy jatkossa osallistumaan keskeisesti Ukrainan aseman ja tulevaisuuden määrittelyyn, joskin ainoaksi selkeäksi voitoksi jää Krimin liittäminen ja suureksi tappioksi Ukrainan jääminen Euraasian talousunionin ulkopuolelle.

Yhdysvallat on väliintuloillaan merkinnyt asemansa, joka voi tarpeen mukaan vahvistua. EU:ssa suurten jäsenmaiden panos on korostunut, kun taas Natossa rivejä on tiivistetty perustehtävien ympärillä. Yhdysvaltain ja EU:n strategiaa voi luonnehtia pehmeäksi patoamiseksi, jota toteutetaan poliittisin ja taloudellisin keinoin. Varsinaisten sotilaallisten vastatoimien puuttuminen osoittaa, että Venäjän toimia ei ole tulkittu strategiseksi tai ainakaan suoraksi uhkaksi elintärkeitä turvallisuusetuja kohtaan.

Kolmanneksi, Etyjin malli säilyy. Vaikka kriisi on toisaalta jäädyttänyt Helsinki+40 – strategiatyön, se on osoittanut Etyjin periaatteiden kestävän merkityksen ja sen mekanismien – vaikkakin rajoitetun ja konsensusvaraisen – käyttökelpoisuuden. Ukrainan kriisissä jos missään Etyjillä on omistajuus. Siihen mittaan kuin Ukrainan ratkaisut tyydyttävät keskeisiä toimijoita, Etyjin toiminta saattaa päästä vastaavasti käyntiin kansainvälisenä alueellisena instituutiona ja hyvien palvelujen tuottajana. Ilmaan jää kysymys, onko Ukrainan kriisi sinetöinyt sen, että vuonna 2015 ei tule tavoiteltua huippukokousta vai tarjoaako kriisin ratkaisemisen sille riittävän sisällön?

Kohti uutta järjestystä vai paluu alkuasetelmaan?

Suurvaltajärjestely on syntymässä, mutta se on luonteeltaan pehmeä ja hybridi järjestely, jossa geopoliittiset edut sijoittuvat institutionaalisten järjestelyjen kehykseen. Samalla tavalla Euroopan jakolinjan hallinta Ukrainan ympärillä jää muuttuvaksi asetelmaksi, jonka lopullinen arvo nähdään tulevaisuudessa, paitsi tapahtumasarjassa sinänsä myös niissä ratkaisuissa, joissa suurvallat ja keskeiset instituutiot asettuvat uuteen asentoon.

Loppujen lopuksi ilmaan jää kysymys, kuinka pitkälle Ukrainan/Krimin kriisin ratkaisun yrityksissä ja näkymissä on palattu alkuasetelmaan. Missä määrin eri osapuolten tavoitteita olisi saavutettu tai tarpeelliset muutokset olisivat syntyneet neuvotteluin ja institutionaalisin järjestelyin sekä rauhanomaisesti ilman kriisin kärjistymistä väkivaltaiseksi konfliktiksi, jossa on rikottu keskeisiä kansainvälisiä normeja ja periaatteita? Tätä joutuu ennen muuta Venäjä kysymään itseltään aloitteentekijänä, mutta myös läntiset osapuolet voivat katsoa peiliin arvioidessaan valmiuksiaan. Viime kädessä ratkaisun avaimet ovat kuitenkin yhä tai toistaiseksi ukrainalaisten omissa käsissä, vaikka he ovatkin tulleet riippuvaisiksi tukijoistaan.

Kirjoitus perustuu Eurooppa-tutkimuksen päivän avausseminaarissa ”Ukrainan kriisi ja Euroopan turvallisuusjärjestys: näkökulmia Suomen muuttuvaan toimintaympäristöön” pidettyyn alustukseen Eurooppa-salissa Helsingissä 25.8. 2014.

 

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*