Miksi olemme jatkuvasti uhan alla?

Kuva: Vesa Heikkinen

Uhkia korostavaa puhetta kuulee joka puolella. Sen seurauksena sekä uhkapuhe että itse uhka ja sen alla eläminen arkipäiväistyvät. Uhkakielipeli on peliä vallasta.

Kansanedustaja Pertti Salolainen ‏(kok.) twiittaa: ”#metsä häviää, puupeltoa ja pusikkoa riittää. Viimeinen hetki suojella vanhoja metsiä ennen kuin #biotalous tuhoaa loputkin.”

Kokenut poliitikko mahduttaa niukkaan twiittiinsä monia vaikuttavia kielellisiä valintoja: vastakkainasettelua (”metsä” vs. ”puupeltoa ja pusikkoa”; ”häviää” vs. ”riittää”; ”suojella” vs. ”tuhoaa”), äkkijyrkkiä sananvalintoja (”viimeinen hetki”, ”tuhoaa loputkin”) ja yleispätevyyttä (”viimeinen hetki suojella”, jossa suojelemista ei osoiteta kenenkään tehtäväksi erityisesti vaan näytetään ikään kuin kaikille kuuluvana).

Twiittiin on mahdutettu monia vaikuttavia kielellisiä valintoja: vastakkainasettelua, äkkijyrkkiä sananvalintoja ja yleispätevyyttä.

Twiitissä ei osoiteta ketään sormella: ”metsää häviää” -valinta ei kerro, kuka metsää hävittää; ”#biotalous tuhoaa loputkin” -valinnassa pahana tuhoajana esitetään biotalous, mutta kertomatta jää, ketkä tai mitkä tahot biotaloutta edustavat.

Twiitti kuvaa ja luo todellisuutta, jossa vallitseva olotila on tuhoutumisen pelko ja jotakin enemmänkin – määrittelemätön uhka.

Uhan lajeja

Uhkapuhetta tihkuu nyt tajuntaamme tuolta ja täältä. Tarkoitan uhkapuheella kaikkia niitä kielellisiä ilmauksia, tekstejä ja puheita, joissa tuotetaan, välitetään, vahvistetaan ja ylläpidetään uhan merkitystä: Jotain epämiellyttävää, pelottavaa, vahingollista on ilmassa. Jotain pahaa on tapahtumassa, meille.

Pari ajankohtaista esimerkkiä: Tutkijoiden, poliitikkojen, journalistien ja somettajien – ehkä muidenkin – Venäjä- ja Itämeri-keskusteluissa leijuu vahvana turvallisuuspoliittinen uhka, turvattomuus. Paljon kohistaan myös yllättävästä pelle- tai klovniuhasta, ja saamme päivittäin lukea päivittelyjä puukoin ja puntarein, veitsein ja vesurein kansalaisia pelottelevista ”hassuttelijoista”.

Kiinnitin uhkapuheeseen ensimmäisen kerran tarkempaa huomiota vuosituhannen vaihteessa, jolloin julkisuudessa alettiin vaahdota uhkaavasta ilmastonmuutoksesta.

Julkisuuden teksteissä uhka merkityksellistyy suurena tuntemattomana, ajatuksena tulevasta turmiosta.

Ihmettelin aiheen uutisointia: Lämpenevä ilmasto uhkaa Suomen luontoa. Luonnon monimuotoisuus uhkaa heikentyä. Ilmastonmuutos uhkaa mullistaa Suomen luonnon ja köyhdyttää luontoa.

Arvioin tuolloin, että ilmastonmuutosjutuissa otetaan käyttöön tyypillisiä uhkapuheen keinoja ja ilmauksia. Uhka ei ole tuulesta temmattua, vaan asiantuntijoiden puheilla paalutettua; uhka on riskejä, haittoja ja vaaroja; uhka aiheuttaa sekä pelkoa että kärsimistä. Uhasta viestivä ihminen asettuu uhan määrittelijäksi ja uhasta varoittajaksi; vastaanottajalle jää vaarin ottajan ja uhan kokijan osa.

Panin merkille, että julkisuuden teksteissä uhka merkityksellistyy suurena tuntemattomana, ajatuksena tulevasta turmiosta. Toisinaan uhka kurkistelee rivienväleistä ja saa pinttyneimmänkin uutisankkurin äänen värähtämään.

Toisinaan uhkajutuissa asioita kärjistetään ja pannaan vastakkain suorasukaisesti: muut uhkaavat meitä, paha uhkaa hyvää, poikkeavuus on uhka tavallisuudelle.

Sittemmin olen kiinnittänyt huomiota uhkapuheen ja -merkitysten yleisyyteen. Mainonta, uutisointi, politiikka – kaikki ne tihkuvat uhkamerkityksiä: Rakastahan lapsiasi, hanki siis kotiisi valvontakamerat! Susia nähty koulun lähellä. Arki on vaaroja täynnä, ovathan vakuutuksesi kunnossa. Kriisi uhkaa Eurooppaa. Konkurssiaalto Suomen uhkana. Uhkaavasti käyttäytynyt karhu lopetettiin. Tappava influenssa uhkaa maailmaa. Kilpailukykysopimus on parempi kuin hallituksen uhkaamat tai esittämät pakkolait. Uusnatsit uhkaavat kansalaisten turvallisuutta.

Kuvaava esimerkki uhkamerkitysten yleisyydestä ja jokapäiväisyydestä on ruokaan liittyvä uutisointi ja keskustelu. Tuon tuostakin nostetaan esiin väitteitä tavallisten ruoka-aineiden, kuten maito, liha, peruna ja leipä, vaarallisuudesta. Jos et syö oikein, sairastut ja kuolet pois!

Perustarpeisiin liittyvä uhkakuvien rakentaminen on omiaan tavallistamaan ajatusta jatkuvasta uhasta.

Tällainen perustarpeisiin ja arkiseen elämiseen liittyvä uhkakuvien rakentaminen on omiaan tavallistamaan ajatusta jatkuvasta uhasta. Olemme kaikki ja koko ajan uhan alaisia! Tehkäämme jatkuvaa SWOT-analyysia selviytymismahdollisuuksistamme!

En ole varma, onko uhkaa tuottava puhe yleistynyt vai olenko vain alkanut nähdä sitä kaikkialla.

Suuntaa antavia viitteitä uhkapuheen yleistymisestä saa vertailemalla eri-ikäisiä tekstiaineistoja. Suomen Media-arkiston haku ”uhka*” (joka etsii kaikki uhka-alkuiset sanat) tuottaa vuosilta 1994–1995 noin 15 700 osumaa; haku vuosilta 2010–2011 tuottaa noin 21 100 osumaa.

Samansuuntaisia tuloksia antaa myös haku eduskunnan valtiopäiväasiakirjoista: ”uhka*”-osumia valtiopäiviltä 2000 tulee 880, valtiopäiviltä 2016 osumia tulee 1 614. Yleisesti ottaen osumia on huomattavasti enemmän 2000- ja 2010-luvulla kuin 1990-luvulla. Eniten osumia sattuu kansanedustajille Pentti Tiusanen, Lauri Oinonen, Erkki Virtanen, Päivi Räsänen ja Kari Rajamäki.

Julki- ja piilouhka

Uhasta puhuminen ja uhka-sanojen viljeleminen ovat omiaan luomana ja pitämään yllä uhkamerkityksiä. Poliittisissa keskusteluissa julkiuhka on jokapäiväistä kauraa. Yhden mielestä hallituksen päättämät leikkaukset uhkaavat romuttaa hyvinvointivaltion; toisen mielestä hyvinvointivaltio uhkaa romuttua, jos hallitus ei päättäväisesti tee näitä leikkauspäätöksiä.

Uhka on politiikassa merkitys, johon nojaavat niin haastajat kuin haastettavatkin.

Vastakkaisia väitteitä esittäviä yhdistää yksi asia, uhka. Uhka on politiikassa merkitys, johon nojaavat niin haastajat kuin haastettavatkin.

Taitava vallankäyttäjä osaa luoda ja vahvistaa uhkakuvia sekä taivutella uhkapuheellaan yleisöjään puolelleen sortumatta avoimeen uhkailuun. Hänen ei tarvitse edes mainita uhka-sanoja: uhata, uhkailla, uhka, uhkaus, uhkailu, uhkaaja, uhkaava. Uhkamerkitys syntyy muutenkin, vaivihkaa. Ajatellaanpa vaikka Salolaisen twiittiä tai melkein mitä tahansa eduskuntakeskustelua, jossa maalaillaan erinäisiä kammottavia tulevaisuudenkuvia.

Klassinen esimerkki vahvasta uhkamerkityksestä ilman uhkasanoja on pääministeri Paavo Lipposen EU-keskusteluun liittynyt sanailu 1996. Lipponen muun muassa arveli, että keskusta on valinnut ”poliittisen pallottelun tien” ja että tuolla tiellä ”arvoisa keskusta, teitä tulee kyllä se karhu vastaan”.

Tässä keskustelussa Lipponen tokaisi myös legendaariset sanansa ”Me tapaamme nahkurin orsilla, se on selvä.” Joidenkin mielestä Lipponen suorastaan uhkaili, toisten mielestä taas puhe oli uhkaava.

Valta on sillä, joka uhkaan nojaa, joka sitä luo ja ylläpitää sekä levittää.

Uhkakielipeli on peliä vallasta. Valta on sillä, joka uhkaan nojaa, joka sitä luo ja ylläpitää sekä levittää. Kärjistäen voi sanoa, että uhka on aina kielellinen rakennelma: jonkun täytyy synnyttää uhan merkitys ja pukea uhkamerkitys sanoiksi, jotta uhka tulee olevaksi ja uskottavaksi.

Uhkamerkitysten luominen kuten kaikki muukin kielenkäyttö on aina valintaa. Mitä sellaisia konkreettisia asioita on tiedossamme, joiden voi kiistattomasti sanoa uhkaavan meitä? Eikö ole useimmissa tapauksissa niin, että uhka on kielenkäyttäjän valitsema näkökulma, hänen sanomisiinsa lisäämä merkitys, hänen oma tulkintansa jostakin asiasta – ajatuksena ehkä, että uhkakuvan luominen avittaa viemään omia ajatuksia läpi.

Pieni ripaus uhkaa saa äänestäjän kuuntelemaan ja pitää vaalikarjan nöyränä. Vastustajaakin on kätevä kurmoottaa yhdistämällä hänen vallankäyttöönsä uhkamerkityksiä: ”niiden” toisten ajatukset, ohjelmat ja päätökset vievät kansan mieron tielle; meidän ajatuksemme, ohjelmamme ja päätöksemme pelastavat kansan. Uhka on todellinen, äänestäkää meitä!

Luonnollinen uhka?

Uhkamerkitykset ovat luonteeltaan ideologisia merkityksiä. Olen määritellyt väitöskirjassani ideologiset merkitykset perustaviksi meitä ja muita, hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää koskeviksi merkityksiksi. Niitä tuotetaan, välitetään ja ylläpidetään jatkuvasti kaikessa kielenkäytössä, tarkoituksellisesti tai ei-tarkoituksellisesti.

Uhkamerkityksille on tyypillistä se, että jokin uhkaa ”meitä”, joku tai jokin muu, ulkopuolinen, tuntematon, ehkä ”ne”. Oikeutta uhkaa vääryys, hyvyyttä pahuus. Pohjimmaisella merkitysten tasolla kyse on uhan ja uhattomuuden vastakkainasettelusta. Nojaammeko politiikassamme siihen, että meitä koko ajan uhkaa jokin?

Sitä, keitä me olemme, tai mikä on hyvää ja oikein, ei uhkapuheessa tarvitse erikseen määritellä. Meisyys ja hyvyys esitetään tyypillisesti selviöinä, itsestäänselvyyksinä, luonnollistuneina merkityksinä.

Uhkapuheessa ei tarvitse erikseen määritellä, keitä me olemme, tai mikä on hyvää ja oikein.

Tästä tyyppiesimerkki on ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu, jossa on kautta historian eri puolilla maailmaa ollut kätevää rakentaa valtioita ja ”kansakuntia” ulkoisen uhan avulla.

Kun katsoo Pertti Salolaisen viattoman oloista twiittiä ideologisten merkitysten valossa, huomaa, että pienissä pinnallisissa sanoissa tuotetaan isoja, syviä merkityksiä: Vanha metsä on meidän mielestämme itsestään selvästi hyvä, sitä ei tarvitse perustella. Nuori metsä, pusikot, ovat pahoja, ja biotalous on meidän vastustajamme, tuntematon ja uhkaava ”ne”.

Tekstit eivät ole tilanteettomia.

Tekstit eivät ole tilanteettomia, eivät kontekstittomia. Salolaisenkin pieni pläjäys kytkeytyy pitkään metsä- ja luontotekstien ketjuun ja verkostoon. Se avaa monenlaisia merkitysmaailmoja: suomalaiset metsäkansana, puujaloillaan seisova Suomi, aukkohakkuut, luonnonsuojelu, metsänviljely, puiden halaajat, vihreä kulta, risutalkoot…

Vahvimmin se avaa itsestäänselvän uhan, sellaisen, joka oletetaan kaikille yhteiseksi ja jota ei sen takia kannata alkaa mitenkään selittämään eikä avaamaan: metsä häviää, se on meidän metsämme.

Yksittäisiä uhkakuvia maalataan jatkuvasti julkisissa teksteissä ja keskusteluissa. Monista yksittäisistä uhkamerkityksistä tulee jokapäiväisiä ja luonnollisia. Alamme ajatella, että näinhän se on, selvä uhkahan tämä.

Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin yksittäisten uhkamerkitysten luonnollistuminen, on itse uhan luonnollistuminen: tottahan toki meitä ympäröi jatkuvasti uhka!

Vieläkö löytyisi jostain poliitikko, jonka retoriikka ei rakentuisi uhan luonnollisuuden varaan? Joka uhmaisi uhkaa.

Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.

Lisää aiheesta

4 Comments

  1. Ootko harkinnut ollenkaan hypoteesia, että ilmastonmuutos on ihan oikeasti vaarallinen ilmiö, ja että ihmiset menettelevät rationaalisesti puhuessaan sen muodostamasta uhasta?

    Salolainen kirjoitti twiittinsä olosuhteissa, joissa Suomen metsäalasta noin 97,5 % on muuta kuin luonnontilaista.

    Venäjä on sotinut rajanaapureidensa kanssa kaksi sotaa hiljattain.

    Tosiaan tekstit eivät ole kontekstittomia. Ehkäpä relevantti konteksti kuitenkin löytyy diskurssin ulkopuolelta.

    Muuten: pystytkö kuvittelemaan mitään olosuhdetta, jossa pitäisit ”uhkapuhetta” ilmiselvästi järkevänä toimintana? Jos esimerkiksi astronomit ilmoittaisivat jonkin taivaankappaleen murskaavan maapallon suurella todennäköisyydellä, rientäisitkö taas dekonstruoimaan uhkadiskurssia? ”Maapallon tuhoutumista koskevassa keskustelussa ei määritellä, onko ihmiskunnan tuhoutuminen hyvä vai paha asia, tämä hyvyys esitetään tyypillisesti selviönä, itsestäänselvyytenä, luonnollistuneena merkityksenä.” ”On kielellinen valinta kuvata uhkana tilanne, jossa 7 miljardia ihmistä kuolee väkivaltaisesti”.

    ”Suomen Media-arkiston haku ”uhka*” (joka etsii kaikki uhka-alkuiset sanat) tuottaa vuosilta 1994–1995 noin 15 700 osumaa; haku vuosilta 2010–2011 tuottaa noin 21 100 osumaa.” otitko huomioon mahdollisuutta, että media-arkistossa on enemmän tietueita vuosilta 2010-2011 kuin vuosilta 1994-1995?

  2. Eikö kirjoittaja syyllisty myös itse uhkakuvien maalailuun? Hän pyrkii pelottelemaan meitä väittämällä, että reaalimaailman konkreettisista kielteisistä ilmiöistä puhuminen on uhkapuhetta sanan negatiivisessa merkityksessä. Kirjoittajan mielestä yhteisöön ei ilmeisesti voi kohdistua minkäänlaisia uhkia. Paitsi tietysti uhkapuheita harrastavien vallankäyttäjien muodostama uhka joka on ilmeisesti niin vakava, että sillä on syytä pelotella oikein kunnolla.

    Vallankäyttö näyttää olevan kirjoittajalle negatiivinen asia, riippumatta sen luonteesta ja/tai oikeutuksesta. Kirjoittajan näkemystä mukaillen meidän tulisi ilmeisesti tavoitella anarkistista yhteiskuntaa jossa kielteinen puhe on kiellettyä? Sellaisessa ”utopiassa” kirjoittajakin voisi nukkua yönsä rauhassa ja viettää päivänsä ahdistumatta vallanhimoisten lajitoverien uhkapuheista ja kyltymättömästä vallanhimosta.

    Vakavasti puhuen kirjoitus on todella absurdi. Kirjoittaja vie ajatuksen siitä, että puhe luo todellisuutta, äärimäisyyteen saakka ja tekee siitä naurettavan. Kirjoittaja itse on kuitenkin ilmeisen vakavissaan. Se vetää hiljaiseksi.

  3. Aki Alaraatikka 1.11.2016 at 13:40

    Varteenotettava näkökulma, mutta yhdyn myös kommenttipalstan vastaanväittäjien esittämiin kirjoitelmiin.

  4. Aakula Jukka 6.11.2016 at 15:30

    Luulen että siksi että uhkia on. Venäjän uhka ja ilmasto lämpenemisen uhka päällimmäisenä. Ja jos Trumpin valinta realisoituu, molemmat uhat pahenevat.

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Puhe väkivallasta on politiikan ydintä - Politiikasta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*