Täytyykö liberalistin, sosialistin ja nationalistin olla nykyään libertaristeja?

Keskustelu liberalismin, sosialismin ja nationalismin uusista suhteista kaipaa muutamia huomioita.

Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kysyi 18.3.2017 Politiikasta-lehden artikkelissa: ”Voiko sosialisti olla liberaali?” Lähtökohtana hänellä oli Libera-ajatuspajan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaisen kolumnin väite: ”Sosialisti ei voi yksinkertaisesti olla liberaali”. Teivaisen mukaan Pursiainen oli väärässä.

Mutta kumpi on oikeassa?

Subjektiivisesti kumpikin. Sekä Teivainen että Pursiainen julistautuvat ehdottomiksi liberaalien vapausoikeuksien kannattajiksi ja kumpaakin harmittaa, että heidän liberaalia identiteettiään on tulkittu väärin suhteessa sosialismiin. Ja kukapa nyt enää liberaalissa maailmassamme uskaltaisi väittää henkilön subjektiivista poliittista identiteettiä väärän tietoisuuden ilmentymäksi.

Mutta Pursiaiselle sosialisti, jonka hän määrittelee henkilöksi, ”joka kannattaa valikoivasti tiettyjä yksilönvapauksia, mutta on muuten aina sääntelyn ja mahdollisimman suuren julkisen sektorin kannalla”, ei voi olla ainakaan ”aito liberaali […joka…] kannattaa kaikkia yksilönvapauksia”.

Teivaiselle taas ”liberalismin ydin” löytyy kolmesta periaatteesta: yksilön vapaudesta, vapauksien negatiivisesta määrittelystä ja John Stuart Millin haittaperiaatteesta. Sosialistiseen ajatteluun kuuluu tasa-arvon ihanteen lisäksi ”muiden ihmisten vapautta merkittävästi rajoittavien omistamiseen perustuvien etuoikeuksien kritiikki” sekä ”demokraattisten periaatteiden soveltaminen talouteen”.

Teivainen ei kuitenkaan puolusta liberalismin ja sosialismin periaatteiden sekoittamisesta ”väljehtyneen” sosialidemokratian tapaan, vaan hän väittää radikaalimmin, että itse ”sosialistisia ihanteita demokraattisesta taloudesta voi puolustaa myös tinkimättä liberaaleista perusperiaatteista”.

Teivainen ei myöskään halua kritisoida kapitalista talousjärjestelmää ja omistusoikeuksia tasa-arvon (sosialismi) tai kansallisen solidaarisuuden (nationalismi) perustalta vaan puhtaasti liberaalien vapausoikeuksien perustalta. Pursiaiselle omistusoikeus ja taloudellinen vapaus ovat kaikkien vapauksien radikaali perusta.

Kumpi ja kampi tappelivat. Kumpi voitti? No, liberaali voitti.

Varsinainen poliittinen häviäjä tässä väittelyssä näyttäisi olevan konservatiivi.

Varsinainen poliittinen häviäjä tässä väittelyssä näyttäisi olevan konservatiivi, joksi kumpikaan ei halua tunnustautua, vaikka erityisesti konservatismin populistiset ja nationalistiset muodot ovat nyt kovassa noususuuntauksessa.

Politiikan teorian ja filosofian tutkijana minua kuitenkin kiinnostaa tässä kumpi ja kampi -väittelyssä siinä hävinnyt kampi.

Mitä tarkoitan kammella?

Kampi on tässä se käsitteellinen veivi mikä pistää liberaalien (Pursiainen ja Teivainen) aatteellisen akselin kiertämään ja yhdistää (Teivainen) tai erottaa (Pursiainen) sosialistin ja liberaalin samalla kammeten liberalismia vasemmisto–oikeisto-akselilla.

Voiko sosialisti siis olla liberaali?

Vastaus piilee käsitteellisessä kampeamisessa, jossa sosialistia ja liberaalia määritetään, joko itsen identiteettinä tai vastustajana. Kyse on nimittäin poliittisista käsitteistä ja aatteista ja siten osaltaan myös poleemisesta kamppailusta, jossa käsitteitä ja identiteettejä otetaan haltuun ja määritetään uudelleen toisten puolesta ja toisia vastaan.

Helppo vastaus Teivaisen kysymykseen olisikin sanoa, että vastaus riippuu täysin siitä, keneltä kysytään. Sekä Vladimir Leninin että Friedrich Hayekin vastaus olisi selkeä. Sosialisti ei voi missään nimessä olla liberaali. Leninille kaikki pienimmätkin liberalismin muodot sosialismissa aina ”pikkuporvarillisesta” sosiaalidemokratiasta anarkistisen kommunismin individualismiin olivat aidon sosialismin kavaltamista.

Vastaavasti Haeykille ei ainoastaan sosiaalidemokratia vaan myös kaikki poliittisen tai oikeudellisen liberalismin ajamat sosiaaliset uudistukset tai oikeudet olivat ”klassisen liberalismin” petoksia matkalla sosialistiseen orjuuteen.

Jos asiaa taas kysyisi liberalisti Milliltä tai sosialisti Eduard Bernsteiniltä, ei selkeää vastausta enää löytyisi, koska kummallekin oli mahdollista yhdistää liberalismin ja sosialismin periaatteita – tosin perustaltaan eri suunnista.

Ja jos asiaa kysyisi klassisilta uuden sosiaalisen liberalismin (ei siis tätä vastaan hyökänneen uusliberalismin) edustajilta, kuten vaikkapa L. T. Hobhousilta, vastaus olisi, että nämähän ovat itse asiassa lähes samoja asioita.

Mutta koska mainitut herrat makaavat jo haudoissaan meidän on kuunneltava, miten tänä päivänä maailmanpolitiikan professori ja aatteellisen ajatuspajan toiminnanjohtaja pyrkivät näitä käsitteitä kampeamaan. Pursiaiselle aito vapausoikeuksia kannattava liberaali on vastakohta sosialistille. Teivaista taas harmittaa, että kapitalismin puolustajat ovat monopolisoineet itselleen vapauden käsitteen, ja hänelle sosialistin on aivan mahdollista olla liberaali.

Sosialismi ja liberalismi ovat kummatkin osaltaan valistuksen lapsia ja kummasakin on ollut vahva pyrkimys rakentaa rationaalinen poliittinen järjestys sekä ratkaista poliittisen identiteetin kysymys.

Voisiko kiistan ratkaista tieteellisesti? Sosialismi ja liberalismi ovat kummatkin osaltaan valistuksen lapsia ja kummasakin on ollut vahva pyrkimys rakentaa rationaalinen poliittinen järjestys sekä ratkaista poliittisen identiteetin kysymys, jos ei nyt ihan eksaktin tieteen, niin ainakin uusklassisen tai marxilaisen poliittisen taloustieteen ratkaisemana ongelmana.

Työn arvoteoriaan kiinnittyvä historiallinen materialismi katsoi edustavansa ainoaa oikeaa tieteellistä sosialismia. Erityisesti markkinaliberalismille on taas ollut ominaista kritisoida valistusutopioiden pyrkimystä rakentaa tieteellisesti hallittua yhteiskuntaa, mutta samalla erityisesti Itävallan subjektiivisen arvon teoreetikot ovat halunneet perustaa oman aatteensa vedoten a prioriseen loogiseen praksiologiaan sosialismin kaikissa muodoissaan kieltävänä taloustieteellisenä totuutena. Sekä pääomalogiikasta että rajahyötyteoriasta on etsitty vastausta aidon poliittisen identiteetin ytimelle. Homo ideologicus-kiistat ratkaisi tässä homo scientificus.

Mutta Teivainen ei ole pääomaloogikko eikä Pursiainen rajahyötyteoreetikko. Kumpikaan ei varsinaisesti etsi taloustieteestä poliittista identiteettiään vaan he lähtevät liikkeelle siitä, mitä poliittisia näkemyksiä voidaan johdonmukaisesti johtaa yksilön vapausoikeuksista.

Kysymys yksilön oikeuksista kuuluu itse asiassa enemmän oikeusliberalismin kuin talousliberalismin piriin. Nämä eivät ole aivan sama asia. Oikeusliberalismin keskeinen subjekti ei ole homo economicus vaan homo juridicus, sen aatteellisena päämääränä ei ole vapaat markkinat vaan oikeusvaltio.

Eurooppalaisessa liberalismissa nämä kaksi käsitystä ovat sekä yhdistyneet että asettuneet vastakkainen.

Eurooppalaisessa liberalismissa nämä kaksi käsitystä ovat sekä yhdistyneet että asettuneet vastakkainen. Klassisessa liberalismissa vapaan talouden nähtiin kulkevan yhdessä minimaalisen oikeusvaltion vaatimuksen kautta, uudessa sosiaaliliberalismissa oikeusvaltion laajentaminen taas vaati jo suurempaa julkista sektoria. Lopulta uusliberalismin ajama julkisen sektorin tehostaminen ja yksityistäminen on syyttänyt myös sosiaalisia oikeuksia ajavaa oikeusvaltiota erityisesti sen liiallisista kustannuksista.

Liberalismi, sosialismi ja nationalismi

Teivainen ja Pursiainen eivät kuitenkaan perusta kiistaansa myöskään oikeusliberalismiin vaan itse asiassa sekoittavat osaltaan vapauden, taloudellisen toiminnan periaatteiden ja oikeuden käsitteet keskenään. Tämä sekoitus johtuu tosin osin siitä, että kiistan aiheena ei ole puhdas homo economicus tai homo juridicus vaan taloutta, oikeutta ja politikkaa sekoittava homo politicus.

Kyse ei ole sosialismin ja liberalismin suhteista taloudellisina (kysymys talouden säätelystä) tai juridisina (kysymys oikeuksien laajuudesta) ideologioina vaan poliittisina ideologioina ja niiden veivaamisesta poliittisella vasemmisto–oikeisto-akselilla, joka oli Pursiaisen kolumnin varsinainen lähtökohta.

Jos tarkastelemme vaikka puoluepoliittista vasemmisto–oikeisto-jakoa, voimme todeta, että Suomessa lähes kaikki poliittiset puolueet vasemmalta oikealle tunnustavat ainakin vielä ja osittain sekä tietyt liberaalit että sosialistiset periaatteet, jotka ovat muokanneet oikeusvaltiollisen hyvinvointivaltion. Siis valtion, jossa on ainakin tarkoitus kunnioittaa yksilön oikeuksia ja ainakin yrittää huomioida myös osittain sosiaalinen tasa-arvo.

Suomessa lähes kaikki puolueet vasemmalta oikealle tunnustavat ainakin vielä ja osittain sekä tietyt liberaalit että sosialistiset periaatteet.

Toisaalta yksikään puolue, edes parlamentin ulkopuolelle jääneet kommunistinen puolue tai piraattipuolue, ei aja täysin säädeltyä tai täysin anarkistista taloutta. Tässä suhteessa kysymys, voiko sosialisti olla liberaali, on jopa vähän hassu. Hyvinvointivaltion kansalaisen on pakosta oltava osittain kumpaakin. Hänen on kunnioitettava yksilön oikeuksia ja osallistuttava eduskunnan päättämään sosiaaliturvan rahoittamiseen.

Lisäksi niin kauan kuin kyse on perustaltaan kansallisvaltiosta, hänen on pakosta oltava myös hieman nationalisti, joka on sosialismin ja liberalismin rinnalla kolmas Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisistä modernia maailmaa muokanneista poliittisista ideologioista.

Mutta tietysti hän voi itse kannattaa, vastustaa tai ajaa vähemmän ristiriitaisesti jotakin puhtaampaa muotoa näistä aatteista. Ajallamme onkin ominaista jo kerran ”ideologioiden lopun” kuoppaan haudatuiden poliittisten aatteiden uusi intensiivinen nousu kuolleista, jossa Max Weberiä vapaasti mukaillen vanhat arvojumalat nousevat haudoistaan ja uusliberalismi, uussosialismi ja uusnationalismi haastavat jälleen toisensa globaalissa taistelussa.

Vaikka näistä aatteista intensiivisin on tällä hetkellä rajussa nousukiidossa oleva populistinen uusnationalismi, ei kumpikaan liberaaleista (Teivainen ja Pursiainen) näytä tuntevan sympatiaa sitä kohtaan. Kysymys ei kuulu, voiko nationalisti olla liberaali tai täytyykö sosialistin olla nationalisti tai voidaanko yksilöllistä vapausoikeuksista johtaa nationalistisia ihanteita. On kuitenkin mielenkiintoista tutkia, miten Teivaisen ja Pursiaisen liberaalit kanget toimivat liberalismin ja sosialismin aatteiden suhteen.

Miten Teivaisen ja Pursiaisen liberaalit kanget toimivat liberalismin ja sosialismin aatteiden suhteen?

Ensiksi on kuitenkin todettava, että koko kysymys, voiko sosialisti olla liberaali, on käsitteellisesti hieman sekava. Sosialistilla ei nimittäin viitata sosiaaliseen ja ekstroverttiin ihmiseen vaan yleensä sosialistisen aatteen kannattajaan. Liberaalilla taas voidaan viitata sekä liberalismi-nimisen poliittisen aatteen kannattajaan että yleisesti vapaamieliseen ihmiseen.

Jos kysyttäisiin, voisiko sosiaalinen ihminen olla vapaamielinen, niin tämä varmasti pitää paikkansa. Itse asiassa luonnolliseen sosiaalisuuteen uskovia kommunistisia anarkisteja on aina pidetty kaikkein vapaamielisimpinä. Kommunistisessa anarkismissa, joka asetti oman radikaalin libertaristisen käsityksensä sosialistista liberalismia vastaan, ajatus luonnollisesta sosiaalisuudesta, tasa-arvosta ja yksilöiden ehdottomasta vapaudesta kulkevat käsi kädessä.

Jotta anarkistista kommunismia ei sotkettaisi liberalismiin, olisi kenties parempi puhua liberalistista kuin liberaalista, jos toisaalta puhutaan sosialismista eikä vain sosiaalisesta ihmisestä. Mutta koska Teivainen ja Pursiainen eivät näin tee, joudun kommenteissani osaltaan seuramaan tätä vähemmän eksaktia ilmaisua.

Tietenkin myös liberalismin (kuten myös sosialismin) teoria on saanut hyvin erilaisia historiallisia muotoiluja. Se ei ole myöskään sama kuin liberaaliksi nähty aate tai poliittinen kanta, joka on tarkoittanut hyvin eri asioita esimerkiksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja viitannut olosuhteiden mukaan niin poliittiseen vasemmistoon, keskustaan kuin oikeistoonkin.

Pursiaisen kampi

Liberaalin ja liberalismin sekaannus tulee Pursiaisen kolumnista, jonka varsinaisena aiheena oli ”aitoa liberalismia” edustavan liberaalin näkemyksen sijoittuminen vasemmisto–oikeisto-akselilla. Pursiainen oli tuohtunut, koska Helsingin Sanomien ”höpsöt” vaalikoneet olivat tulkinneet hänet, johdonmukaisen liberaalin, ”Suomen oikeistolaisemmaksi mieheksi” ja samalla luonnehtineet sosialisteja ja jopa kommunisteja liberaaleiksi.

Mutta kumpi on tässä oikeassa? Pursiaisen oma näkemys poliittisesta näkemyksestään vai vaalikoneiden sosiaalipsykologisten faktorianalyysien arvokentät? Mihin nämä perustuvat?

Lehdistön käyttämät poliittiset arvokentät ovat eri versioita niin sanotusta poliittisesta kompassista, joka pyrkii osoittamaan poliittisia ilmansuuntia kahden akselin suorakulmaisessa koordinaatistossa.

Yleisesti x-akselin niissä muodostaa alun perin Ranskan vallankumouksen kansalliskokouksen tilajäsennyksestä periytyvä vanha vasemmisto–oikeisto-jako. Tässä jaossa liberaalit edustivat alun perin vasemmistoa ja vanhalle vallalle suotuisemmat konservatiivit oikeistoa.

Liberaalit edustivat alun perin vasemmistoa ja vanhalle vallalle suotuisemmat konservatiivit oikeistoa.

Äänioikeuden laajetessa ja sosiaalisten liikkeiden noustessa parlamentaarisia ryhmiä määrittävä vasemmisto–oikeisto-linja siirtyi Euroopassa jatkuvasti kokonaisuudessaan vasemmalle. Vähitellen monarkistit tippuivat kokonaan pois ja sosialismin muodostuessa äänioikeuden saaneen työväenliikkeen keskeiseksi aatteeksi tuli se edustamaan myös parlamentaarista vasemmistoa ja liberaalit taas keskusta-porvaristoa.

Neuvosto-sosialismin romahduksen jälkeen jakolinja itsessään siirtyi oikealle. Kommunistit työnnettiin ulos ja aikaisemmin porvarillisina pidetyistä sosiaali-liberalistisista näkemyksistä on tullut uusliberalismin noustua jo vasemmistolaista ajattelua siinä missä aikaisemmin autoritaarisen sosialismin haastaneesta niin sanotusta uudesta liberaalista vasemmistosta on tullut jo lähes äärivasemmistoa.

Yhdysvalloissa taas liberaali on tarkoittanut perinteisesti edistyksellistä liberaalia vasemmistoa vastakohtana konservatiiviselle oikeistolle, joka tosin sekin halusi aikaisemmin pysyä perustuslain liberalistisessa kehikossa. Vasta viime aikoina Yhdysvalloissa on tapahtunut irtiottoyritys sen politiikalle perustavanlaatuisesta vapausretoriikasta. Hillary Clinton halusi puhua liberalismin sijaan edistyksellisyydestä, Bernie Sanders demokraattisesta sosialismista ja Donald Trump voitti vaalit avoimen anti-liberaalilla uusnationalistisella retoriikalla.

Yhdysvalloissa liberaali on tarkoittanut perinteisesti edistyksellistä liberaalia vasemmistoa vastakohtana konservatiiviselle oikeistolle.

Poliittisten kartastojen y-akseli taas muodostui toisen maailmansodan jälkeen totalitarismin ja autoritaarisuuden kritiikkien myötä ja samalla haluna tehdä erottelu autoritaariseen ja liberaaliin vasemmistoon ja oikeistoon. Sosiaalipsykologit innostuivat rakentamaan poliittisia arvokarttoja, joissa perinteiseen akseliin oli lisätty usein vanhollis- tai vapaamielisyyttä kuvaava y-akseli.

Yhteiskunnassa taas anti-autoritaarinen vasemmisto haastoi vapauden nimissä sekä kapitalistisen kulttuurin että institutionalisoituneen sosialismin, siinä missä uusliberalistinen ja libertaristinen uusoikeisto taas halusi juhlia kapitalismia vapauden sanansaattajana ja kritisoida institutionalisoitunutta liittovaltioliberalismia.

Erityisesti liberalismia oikealle kampeamaan pyrkinyt ja osaksi Ayn Randin objektivismista ammentanut radikaali kapitalistinen libertaristinen liike halusi saada oman aatteensa poliittiselle kartalle.

Libertaristisen puolueen perustajan David Nolanin tekemä Nolanin kartta onnistuikin nousemaan yhdeksi suosituimmista poliittisista arvokartoista. Siinä varsinaiset y- ja x-akselit muodostuivat suhtautumisesta yhtäältä taloudelliseen vapauteen ja toisaalta henkilökohtaiseen vapauteen. Vasemmisto–oikeisto-jako taas ei muodostanut omaa akselia vaan jakoi tämän Nolanin koordinaatiston viistosti.

Jos kuitenkin vasemmisto-oikeisto viistojako käännettiin horisontaaliseksi, saatiin tulokseksi autoritaarisella kulmallaan seisova neliö, jossa liberalismi sijoittui edelleen vasemmistoon ja konservatismi oikeistoon, mutta niiden yläpuolelle autoritaarisuuden vastakohdaksi asettui libertarismi.

Pursiainen ei ole ainoa, jota raivostuttaa sosiaalipsykologiasta juontuvien poliittisten arvokarttojen mukamas neutraalin objektiiviset määritykset poliittisista suuntauksista.

Nykyään yleisemmin käytetyissä poliittisissa kartoissa vasemmisto–oikeisto-jako on palautettu horisontaaliseksi akseliksi ja yhdistetty Nolanin taloudellista vapautta mittaavaan x-akseliin, jota leikkaa konservatiivisia tai vapaamielisiä arvoja mittaava y-akseli. Tässä vapaamieliselle pohjalle käännetyssä neliössä Nolanin libertaristi asettuu äärimäisen oikeaan alareunaan eli juuri sinne, mihin HS:n kunnallisvaalikone on Pursiaisen sijoittanut.

Pursiainen ei ole ainoa, jota raivostuttaa sosiaalipsykologiasta juontuvien poliittisten arvokarttojen mukamas neutraalin objektiiviset määritykset poliittisista suuntauksista. Erittäin kiusallista tämä toki voi olla yksilöllistä erillisyyttä puolustavalle libertaristille, joka ei tietenkään halua tulla määritetyksi sosiaalisen kentän kautta. Mutta sittenkin on kysyttävä: onko kunnallisvaalikoneen määritys Pursiaisesta niin täysin väärä, kun hän väittää?

Libertaristit halusivat itse tuoda poliittiselle kentälle individualistisen oikeiston määrityksen. Libertaristista aatetta ajavan Libera-ajatuspajan toiminnanjohtaja väittää kuitenkin, että hänen sijoittaminen libertaristiksi on täysin virheellistä?

Pursiaisen ”aito” liberalisti

Mikä on sitten Pursiaisen oma oikea poliittisten käsitteiden määritys? Pursiainen ei itse kirjoita libertarismista vaan esittää oman poliittisen identiteettinsä ainoana johdonmukaisena ja aitona liberalismina. Kyse ei ole käsitteen historiallisesta (aatehistoria) tai sosiologisesta (sosiaalinen kenttä) määrityksestä vaan tiettyjen premissien perustalta johdetusta rationaalisesta a priori määrityksestä aivan kuten Randin libertarismin individualistisessa objektivismissa.

Tästä juontuu myös ”aito liberalismi” -argumentin platoninen sävy, jossa on siis tarkoitus löytää rationaalisesti aidon liberalismin idea, jotta poliittisen liberalismin empiirisistä ilmentymistä voidaan erotella pois vain liberalismilta näyttävät sen väärät sosialistiset kopiot. Tai Pursiaisen argumentin mukaan voidaan erotella vain liberaaleilta vaikuttavat valikoidusti yksilönvapauksia kannattavat aidosta liberaalista, joka kannattaa kaikkia yksilönvapauksia johdonmukaisesti, sillä Pursiaisen mukaan ”tosi liberaali ei pidä mahdollisena erottaa eri vapausoikeuksia toisistaan”.

Juuri tässä toden ja aidon liberaalin ideassa Pursiainen todellakin eroaa radikaalisti kaikesta oikeistolaisesta libertaristisesta ajattelusta.

Mutta juuri tässä toden ja aidon liberaalin ideassa Pursiainen todellakin eroaa radikaalisti kaikesta oikeistolaisesta libertaristisesta ajattelusta, jossa on nimenomaisesti pyritty erottamaan eri vapausoikeudet toisistaan ja kannatetaan viime kädessä ainoastaan oikeutta omaisuuteen ja taloudelliseen vaihtoon.

Randin radikaalikapitalismissa ihmisellä ei ole eikä saa olla mitään taloudellisia oikeuksia. Päinvastoin talouden ja markkinoiden vapaus edellyttää ainoastaan omistusoikeuden ja vaihdon oikeuden tunnustavat poliittiset oikeudet. Sosialismin perisynti on pyrkiä ajamaan erilaisia taloudellisia vapausoikeuksia ja koko vasemmistolaisen liberalismin katastrofi on keksiä yhä enemmän erilaisia vapausoikeuksia, joita valtion tulisi sitten taata.

Pursiaisen mukaan taas liberaali kannattaa uskonnonvapautta, poliittisia vapauksia, sananvapautta, seksuaalista vapautta ja aito liberaali myös yrittämisen vapautta ja sopimusvapautta, ja johdonmukaisesti sitten varmasti myös työläisten lakkovapautta ja järjestäytymisen vapautta ja niin edelleen.

Täten Pursiaisen ”aito liberaali” ei sittenkään ole mikään platoninen aidon ytimen etsijä tai randilainen rajoitettujen oikeuksien libertaristi, vaan ennemmin kuin Platonin pilkkaama vapaudesta juopunut värikäs ja kirjava demokraatti, joka suosii aivan kaikkia poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia vapausoikeuksia ja vieläpä kaikkia niitä aivan yhtä lailla ja yhdenvertaisesti.

Pursiainen haluaa erottaa oman aidon liberalisminsa ennen kaikkea konservatiiveista. Pursiaisen arvot eivät ole koti, uskonto ja isänmaa, jotka hänen mukaansa määrittävät oikeistoa ja konservatiiveja. Mutta liberalismin (erotettuna liberaalista asenteesta) ja konservativismin varsinainen poliittis-juridinen ero on siinä, miten yksilön ja yhteisön tai yhteisön ja valtion suhteet nähdään.

Liberalismin ja konservativismin varsinainen poliittis-juridinen ero on siinä, miten yksilön ja yhteisön tai yhteisön ja valtion suhteet nähdään.

Yleisesti siinä, missä konservatismi on korostanut yhteisöllisiä velvoitteita, liberalismi on korostanut yksilöiden oikeuksia. Hieman yksinkertaistaen: konservatiiville valtiolla on oikeuksia ja yksilöllä velvollisuuksia. Liberalismissa taas valtiolla on velvollisuuksia ja yksilöllä oikeuksia.

Liberalismille valtio on ensisijaisesti yksilöiden oikeuksien ja turvan takaaja. Sen tulee turvata ensisijaisesti yksilön elämä, mutta myös heidän omaisuutensa, ja mitä laajemmin tuo elämä ja omaisuus määritetään, sitä suuremmaksi valtion velvollisuudet kasvavat.

Liberaaleissa hyvinvointivaltioissa käydään taas kiistaa siitä missä määrin, miten ja millä keinoin valtio voi turvata ihmisten terveyden ja voiko terveys olla ylipäänsä oikeus. Mitä enemmän yksilöillä on oikeuksia, sitä suurempaa valtiota tarvitaan ja juuri siksi uusliberalistit hyökkäsivät sosiaalisia oikeuksia ajavien uusien liberalistien kimppuun pitäen näitä sosialisteina.

Poliittiselle liberalismille on taas keskeistä ajatus oletetusta ”luonnontilasta” erottuvan oikeudellisesti säädellyn ”yhteiskuntatilan” perustamisesta. Luonnontilassa ihmisillä voi toki olla luonnollisia oikeuksia, mutta ei ketään takaamassa niitä. Yhteiskunnallinen oikeuden tila taas merkitsee aina luonnollisen vapauden jonkinlaista rajoittamista. Ajatus kaikkien vapausoikeuksien toteutumisesta luonnontilassa kuuluu jälleen enemmän anarkistiseen kommunismiin kuin mihinkään liberalismin oppiin.

Onko Pursiaisen aidon liberaalin idea sittenkin anarkistisen kommunismin idea? Pursiaiselle taloudellinen vapaus ja yksityinen vapaus ovat kaikkein perustavimmat vapaudet, mutta kun radikaalikapitalismin libertaristit haluavat ehdottomasti rajoittaa poliittiset vapausoikeudet omistusoikeuteen ja taloudellisen vaihdon oikeuteen, niin Pursiaisen ”aito liberaali” kannattaa ihan kaikkia poliittisia vapausoikeuksia johdonmukaisesti.

Pursiaisen johdonmukaisuus haluaisi laittaa aatejohdot uudelle kerälle. Poliittisessa arvokartassa y-akseli pitäisi kammeta edustamaan vasemmisto–oikeisto-akselia eräänlaisena paluuna jaon alkuperään Ranskan vallankumoukseen. Näin liberaalit olisivat vasemmistoa ja oikealle asettuisivat kotia, uskontoa ja isänmaata pyhinä pitävät konservatiivit.

Oikeistolaisuus pitäisi siis määrittää vain konservatiivisten arvojen perustalta, jolloin kaikki liberaalit olisivat itse asiassa vasemmistoa.

Pursiaista nimittäin harmittaa, että juuri julkisen sektorin roolia mittaava x-akseli on ”leimannut” hänet Suomen äärioikeistolaisimmaksi mieheksi, vaikka hän ei vanno lainkaan kodin, uskonnon ja isänmaan nimiin. Oikeistolaisuus pitäisi siis määrittää vain konservatiivisten arvojen perustalta, jolloin kaikki liberaalit olisivat itse asiassa vasemmistoa.

Pursiainen myös valittaa, että hänen luomansa simuloitu sosialisti-Hessu on vasemmiston ääriliberaalissa laidassa, vaikka tämä kannattaisi julkisen sektorin kasvattamista. Pursiainen näemmä haluaisi, että suhtautuminen julkisen sektoriin olisi muutettava vuorostaan mittaamaan vanhoillisen ja vapaamielisen eroa, jossa julkista sektoria kannattava olisi aina konservatiivi ja sen yksityistämistä ajava aina vapaamielinen.

Näin seksuaalisesti täysin vapaamielisestä, joka kannattaisi kaikkia mahdollisia julkisen sektorin takaamia seksuaalisia oikeuksia, tulisi äärikonservatiivi. Randista ja radikaalikapitalisteista, jotka haluavat asettaa valtion takaamat oikeudet minimiin, tulisi taas äärivasemmistolaisia.

Tässä aatekartassa liberaali ei voisi olla sosialisti, mutta radikaalikapitalistit olisivat aitoja vasemmistolaisia ja sosialistiset vapaa-ajattelijat konservatiiveja.

Tässä Pursiaisen ”oikeammassa” aatekartassa liberaali ei voisi olla sosialisti, mutta radikaalikapitalistit olisivat aitoja vasemmistolaisia ja sosialistiset vapaa-ajattelijat konservatiiveja.

Pursiaisen oikeaa käsitteiden määritystä voi verrata uusnationalistisen Marine Le Penin vaatimaan muutokseen. Hän on ehdottanut, että vasemmisto–oikeistoa-jako pitäisi korvata jaolla, joka kuvaisi suhteutumista liberaaliin globalisaatioon. Siinä globalisaation vastustajat olisivat oikeassa oikealla ja liberaalit väärässä vasemmalla. Le Penin nationalistisessa kartassa maailmanmarkkinoiden asiaa ajava Pursiainen ja maailmanpolitiikan asiaa ajava Teivainen olisivat sulassa sovussa äärivasemmalla. Ainoastaan nationalisti ei voisi olla liberaali.

Huolestuttavalla tavalla poliittinen ilmanpaine onkin kääntymässä suuntaan, jossa kilpaileviksi ilmansuunniksi määrittyy joko uusliberalismi tai uusnationalismi, jolloin voittokortit voivat taas olla nämä ääripäät tolkun nimissä yhdistävällä uusfasismilla. Näinhän Euroopassa jo kerran tapahtui.

Teivaisen kanki

Mutta miten sitten toimii Teivaisen kanki, joka näyttäisi pyrkivän ennemmin uuteen individualistiseen uussosialismiin kankeamalla liberaaleista periaatteista sosialistisia ihanteita hieman sosiaaliliberalistien tapaan, mutta kuitenkin paljon anarkistisemmin eli tiukasti liberaaleista vapausoikeuksista lainkaan tinkimättä? Onko tämä ylipäätään mahdollista?

Sosialismi on kyllä ollut myös vapautuksen aate, siihen on kuulunut työn orjien vapaus ja sen anarkistiset muodot ovat korostaneet yksilön vapautta, mutta sille on kuitenkin ollut aina keskeisempää sosiaalinen tasa-arvo. Tasa-arvo on ollut tärkeä myös liberalismille, mutta ennen kaikkea rajattuna yhdenvertaisuudeksi lain edessä. Kun sosiaaliliberaalit ovat halunneet ajaa sosiaalisia oikeuksia, on tämä tapahtunut useimmiten laajennetun tasa-arvon käsitteen nimissä. Teivainen toteaa tasa-arvon tärkeäksi sosialistiseksi ihanteeksi, mutta haluaa lähteä liikkeelle puhtaasti yksilöllisen vapauden ylimmästä arvosta.

Tasa-arvo on ollut tärkeä myös liberalismille, mutta ennen kaikkea rajattuna yhdenvertaisuudeksi lain edessä.

Teivainen on toki oikeassa todetessaan, ettei ”länsimaisen liberaalin ajattelun historiassa liberaalien vapausoikeuksien yhdistäminen omistusoikeuksien kritiikkiin ole mitenkään ennenkuulumatonta”. Samoin huomio siitä, että ”kamppailussa talouden hallinnasta liberaalien vapausihanteiden käyttövoima on luovutettu kapitalismin puolustajille” ei ole tuulesta temmattu vaan näyttää kuvaavan muutosta, jossa erityisesti ns. uusliberalismi on kammennut itselleen käsitteellisen voiton aikaisemmasta hyvinvointivaltiollisesta uudesta liberalismista (sosiaaliliberalismi).

Mutta Teivainen ei vetoa sen enempää aatehistorialliseen kuin sosiologiseen argumentaatioon vaan haluaa kumota Pursiaisen väitteen ”loogisemmin” tämän omilla aseilla lähtien liikkeelle liberalismin ytimeen kuuluvista periaatteista (yksilönvapaus, vapauksien negatiivinen määrittely ja milliläinen haittaperiaate).

Näiden perustalta on hänen mukaansa mahdollista johtaa sosialistisia ajatuksia, joihin kuuluu ”muiden ihmisten vapautta merkittävästi rajoittavien omistamiseen perustuvien etuoikeuksien kritiikki” ja ”demokraattisten periaatteiden soveltaminen talouteen.”

Pursiaisen liberalismiin liittämät termit kuten ”omistusoikeus”, ”taloudellinen vapaus” ja ”yksityisomaisuus” voivat Teivaisen mukaan taas toimia perusteluna johtopäätöksille, jotka ovat ristiriidassa liberalismin ydin periaatteiden kanssa. Esimerkkinä Teivainen käyttää kuvitellun ”Minnan oikeutta aidata omistamansa metsä” niin, ettei kukaan muu voi taivaltaa siellä vapaasti.

Teivaisen mielestä Minna Metsänomistajan omistusoikeus oikeuttaa ”loogisesti” tämän aitaamaan metsän, mutta ”loogisesti” aitaus estää Teivo Taivaltajan esteetöntä eli negatiivista vapautta kävellä siellä. Jos Minna ei estäisi aidalla Teivon vapaata taivallusta maallaan, tämä toteuttaisi paremmin liberaaleja negatiivisia vapausihanteita kuin omistusoikeudella perusteltu aitaus.

Omistusoikeus ei ole edes missään liberalismin muodossa esteetöntä liikkumisen tai toiminnan vapautta vaan kyse on aina toisten vapautta rajaavasta oikeudesta.

Teivaisen argumentti on tietenkin looginen, koska omistusoikeus ei ole edes missään liberalismin muodossa esteetöntä liikkumisen tai toiminnan vapautta vaan kyse on aina toisten vapautta rajaavasta oikeudesta. Lähes kaikki liberalismin muodot kuitenkin haluavat tinkiä tästä jokaisen yksilön täydestä vapaudesta omistusoikeuden nimissä. Ainoastaan osa anarkisteista kannattaa täydellisen esteetöntä yksilönvapautta.

Argumentti ei siis oikeastaan vastaa siihen, voiko sosialisti olla liberaali, vaan ainoastaan siihen, että yksikään liberalisti ei voi olla täysin liberaali (vapaamielinen) ja anarkistinen omistusoikeuden suhteen.

Minna Metsänomistajan omistusoikeus

Itse Teivaisen esimerkissä on jo oletettu lähtökohtaisesti Minnan omistusoikeus, ja kyse on enää Minnan oikeudesta metsän aitaamiseen. Mutta mihin Minnan omistusoikeus perustuu? Liberalismi ei ota omistusoikeutta tai ainakaan sen turvaa annettuna vaan yhteiskunnan tai lain on aina taattava se.

Täysin vapaassa oletetussa luonnontilassa Teivo ei saa ainoastaan taivaltaa vapaasti Minnan metsässä vaan voimakas Ville Valloittaja voi myös vallata maan omakseen ja samalla tehdä itse Minnasta orjansa. Tarvitaan yhteiskuntajärjestys ja kruunun vouti, joka estää Villeä valloittamasta Minnan metsää.

Mutta onko metsä sitten viime kädessä kruunun, joka on aikoinaan valloittanut koko alueen ja saa päättää siitä kenelle mikäkin metsäpalsta kuuluu? Tämä tekisi kuitenkin omaisuudesta ja itse oikeutta edustavasta kruunusta vain väkivaltaisesti haltuunotettua valloitusta.

Fasistiseksi ajattelijaksi luonnehdittu Carl Schmitt on tosin väittänyt tällaisen väkivaltaisen haltuunoton todellakin olevan kaikkien yhteiskunnallisten ja taloudellisten järjestysten alkuperässä, vaikka liberalistit haluavat aina kuvitella yhteiskuntien alkuperiin reiluja kaikkien yksilöiden yhdenvertaisesti tekemiä ja kannattamia sopimuksia.

Teologiaan vedonneen Robert Filmerin mukaan maan ja metsän omistusoikeus kuului kruunulle, mutta ei väkivaltaisen valloituksen takia vaan perintönä, jossa isänmaan isät, patriarkaaliset kuninkaat, olivat perinteet ihmiskunnan isälle, Aatamille, Jumalan alun perin antaman maanomistusoikeuden.

Locke väitti, ettei mitään alkuperäistä omistusoikeutta ole olemassa.

Liberalismin isänä (tosin aatehistorioitsijoiden mielestä virheellisen sukututkimuksen perustalta) pidetty John Locke halusi ehdottomasti kieltää tällaisen alkuperäisen maan omistusoikeuden sekä kotitaloudesta yhteiskuntaan laajennetun isänvallan periaatteen. Vedoten teologiaan, Raamatun ilmoitukseen ja luonnolliseen järkeen Locke väitti, ettei mitään alkuperäistä omistusoikeutta ole olemassa vaan päinvastoin Jumala oli antanut kaiken maan ja alemmat olennot ihmiskunnalle yhteiseksi. Lockea ei kuitenkaan kutsuttaisi liberalismin vaan kommunismin isäksi, jos Locken argumentti olisi jäänyt tähän.

Locken mukaan Jumala on kuitenkin antanut jokaiselle omaisuudeksi oman itsensä henkilönä, jota kukaan ei saa häneltä riistää, ei edes hän itse itsemurhalla, koska kähveltäisi tällöin Jumalan omaisuutta. Mutta ”hänen ruumiinsa työ ja hänen käsiensä aikaansaannokset ovat varsinaisesti hänen.”

Omaisuus syntyy, kun ihminen sekoittaa ehdottomasti itselleen kuuluvaa ruumiinsa työtä yhteisesti annettuun ja näin tulee kaikkien käsiensä aikaansaannoksiensa omistajaksi. Locke ei ole tässä varsinaisesti Metsänomistaja-Minnan asialla vaan enemmän Käsityöläisporvari-Kaisan käsien tuotosten puolestapuhuja. Locke kyllä huomioi maaomistuksen, mutta katsoo senkin oikeutetuksi ennen kaikkea maan työstämisen tai tuottavan käytön kautta.

Teivo ei kuitenkaan kerro meille, onko Minna vallannut, perinyt vai istuttanut metsän. Aitaako hän sen vain sen takia, ettei Teivo tallaisi hänen taimiaan ja estäisi metsän tuottoa? Locken mukaan luonnontilassa Minnalla on oikeus istuttamaansa tai hoitamaansa metsään, mutta tämän taimet eivät olisi turvattuja Ville Valloittajalta tai Teivo Tallaajalta. Siksi Minna haluaa asettaa muiden Minnojen kanssa demokraattisella enemmistöpäätöksellä yhteiskuntajärjestyksen, joka rajaa kaikkien Minnojen alkuperäistä vapautta, mutta turvaa näiden omaisuuden (elämän, vapauden ja omistukset) tallaajilta ja valloittajilta.

Tämän liberalismin oletetun isän perintö on sittemmin jakautunut moneen suuntaan. Locken työnarvoteoria ja ajatus ehdottomasta oikeudesta oman ruumiin työhön periytyi klassisen taloustieteen kautta myös marxilaiseen riistoteoriaan. Siinä ahne Kapitalisti-Kalle on ominut tuotantovälineet itselleen ja riistää itselleen ahkeran Tarja Työläisen työn tuottaman lisäarvon itselleen myydäkseen sen hyvään hintaan maailmanmarkkinoilla.

Locken työnarvoteoria ja ajatus ehdottomasta oikeudesta oman ruumiin työhön periytyi klassisen taloustieteen kautta myös marxilaiseen riistoteoriaan.

Nykyään tosin varsinaisesta työnarvoteoriasta on kauan aikaa sitten luovuttu ja puhutaan enemmän Seppo Suursijoittajasta tai ahkerasta Yrjö Yrittäjästä, jotka haluaisivat luoda laiskoille Timo Työttömille työpaikkoja, jos ahneet Ahti Ammattijärjestömiehet saataisiin luopumaan työmarkkinasopimuksista Elina Elinkeinoelämän uusien joustavien yhteiskuntasopimusten nimissä.

Paljon mutkikkaammaksi oikeudet ja omistukset menevät, jos mukaan tuodaan vielä Satu Siirtotyöläinen, Mr. Multinational Corporation, Hikipajan Hang, Šeikki Suma ja koko joukko erilaisia globaaleja ja paikallisia, materiaalisia ja immateriaalisia omistus- ja vapausoikeuksia.

Paljon mutkikkaammaksi oikeudet ja omistukset menevät, jos mukaan tuodaan vielä koko joukko erilaisia globaaleja ja paikallisia, materiaalisia ja immateriaalisia omistus- ja vapausoikeuksia.

Tällöin olisimme kuitenkin etääntyneet pitkän matkan Minna Metsänomistajan ja Teivo Taivaltajan maailmasta globaalin nykykapitalismin keskelle. Mutta juuri tämän takia on ihmeteltävä Teivaisen esimerkkiä, jolla hän tahtoo puolustaa mahdollisuutta tehdä kapitalististen valtasuhteiden kritiikkiä liberaalien vapausoikeuksien perustalta. Esimerkki sopisi paremmin illustroimaan valtasuhteita oletetussa arkaaisessa maailmassa, joka ei tunne sen enempää kapitalismia kuin liberalismia tai sosialismia, ei edes maanviljelystä, käsityöläisyyttä, teollisuudesta tai jälkiteollisesta tuotannosta puhumattakaan.

Tällaisia arkaaisia ”maailmoita” on toki edelleen siellä täällä olemassa. Mieleen tulee suomalainen Kirsi Kesämökkiläinen, joka haluaa aidata pihapiirin lisäksi omistamansa lähimetsän estääkseen Mika Marjastajan käyskentelyn siellä. Nykylainsäädännössä ongelma on ratkaistu niin, että Mika saa jokamiehen oikeuksien perusteella Kirsin omistamassa metsässä marjastaa, kunhan vaan ei tee siellä tuhoja tai tunkeudu Kirsin intiimiin yksityiseen pihapiiriin.

Mutta onko tämä esimerkki liberalismin periaatteille perustuvasta sosialismista? Tai mitä se kertoisi globaalin kapitalismin valtasuhteista? Esimerkkiin pitäisi lisätä vähintään Mikan asuntovaunussa asustavat Thai, Thong ja Tida, thaimaalaiset marjanpoimijat.

Individualistinen kritiikki

Teivaisen esimerkki kyllä osoittaa, että esteiden asettaminen vapaalle liikkuvuudelle on negatiivisesti käsitetyn vapauden rajoittamista myös silloin, kun sitä tehdään omistusoikeuden nimissä. Mutta ei kai omistusoikeus itsessään ole negatiivista vapautta vaan juuri toisten estämistä vapaasti käyttämästä minun omaisuuttani?

Omaisuuden vapaa käyttö muiden sitä estämättä on taas negatiivista vapautta, ja jos Minnan omistus otetaan annettuna, on Minnan ja Teivon konfliktissa kyse kahden negatiivisen vapauden yhteentörmäämisestä, mitä ei voida ratkaista negatiivisen vapauden käsitteestä itsestään lähtien.

Kapitalismi joutuu aina tinkimään yksilön vapauksista jonkin muun tärkeämmän arvon tähden, kuten vaikkapa sijoitetun pääoman tuottosuhteen takia.

Itse omistusoikeutta taas voi tietenkin kritisoida liberaalin yksilön vapauskäsitteen perustalta. Samoin kapitalismia voi kritisoida yhtä hyvin yksilön vapauksien kuin tasa-arvon tai jonkin muun arvon nimissä. On selvää, että kapitalismi joutuu välttämättä aina tinkimään yksilön vapauksista jonkin muun tärkeämmän arvon tähden, kuten vaikkapa sijoitetun pääoman tuottosuhteen takia, mikä varsinkin finanssikapitalismissa on huomattavasti kaikkia yksilöllisiä vapauksia merkittävämpi arvo.

Nykykapitalismissa taas itse abstrakti finanssiomaisuus on ja sen pitää olla kaikkein liikkuvinta, kun taas kiinteä omaisuus ja oman tilan rajaus ovat sille enemmin ongelma. Tässä suhteessa taas kapitalismin liikuttamia omaisuudettomia ihmisiä pelkäävät oman maan vartijat ovat löytäneet uusnationalismin omaksi aatteekseen.

Kapitalismin liikuttamia omaisuudettomia ihmisiä pelkäävät oman maan vartijat ovat löytäneet uusnationalismin omaksi aatteekseen.

Mutta kapitalismin individualistinen tai nationalistinen kritiikki ei ole sen sosialistista kritiikkiä. Erityisesti Isaiah Berlinin negatiivisen vapauden käsitteen perustalta ei voi harjoittaa kapitalismin tai minkään muunkaan järjestelmän demokraattista kritiikkiä vaan ainoastaan demokratian individualistista kritiikkiä.

Teivainen toteaa, että vaikka liberaalit ovat kritisoineet negatiivisen vapauden käsitettä, niin se olisi kuitenkin liberaalien yleisesti kannattama. Mutta onko asia sittenkin toisinpäin? Berlinin itsensä mukaan suurin osa liberalismin perinteeseen lasketuista ajattelijoista ei itse asiassa pidä lainkaan kiinni negatiivisen vapauden käsitteestä, vaan ymmärtää yksilön vapauden positiivisena itsensä kehittämisenä tai itsen hallintana tai autonomiana.

Locke, Montesquieu, Immanuel Kant ja Mill kaikki sortuvat positiivisen vallan käsitteeseen, kun taas Thomas Hobbes ja Jeremy Bentham ymmärtävät Berlinin mukaan parhaiten vapauden negatiivisen käsitteen. Mutta Hobbes ei ole lainkaan liberaali vaan absolutismin kannattaja ja Benthamin suurin onnellisuus suurimmalle määrälle utilitarismi on taas ristiriidassa yksilön vapauden päämääräkseen ottavalle liberalismille.

Klassisesti juuri itsensä hallitsemista on pidetty ennakkoehtona yksilön vapaudelle ja näin on tehnyt myös suurin osa liberalistista ajattelua.

Berlinin negatiivinen vapaus ei ole itsen autonomiaa, ei itsensä täydellistämistä, kehittämistä tai toteuttamista tai mitään muuta vastaavaa, vaan ainoastaan sitä, ettei joku estä tai puutu toimintaani. Itse asiassa siitä ei voi myöskään johtaa minkäänlaisia moraalisia tai järkeviä arvoja, koska negatiivinen vapaus on aina vapautta toimia myös moraalittomasti tai täysin järjettömästi.

Oikeastaan hyvin harva liberaali pitää tästä negatiivisen vapauden käsitteestä ankarasti kiinni – ei ainakaan aidoksi liberaaliksi julistautunut Pursiainen, joka puolustaa positiivista vapauden käsitettä eli todellista itsemääräämisoikeutta vapautena.

Oikeastaan hyvin harva liberaali pitää tästä negatiivisen vapauden käsitteestä ankarasti kiinni.

Toiseksi Berlin katsoo, ettei negatiivisesti ymmärretty yksilön vapaus ole edes kaikkein liberaaleimmissa yhteiskunnissa ainoa tai edes tärkein yhteiskunnallisen toiminnan mittapuu. Jos todella pidämme kiinni negatiivisen vapauden käsitteestä, on meidän Berlinin mukaan aina tingittävä siitä muiden arvojen takia eli tehtävä juuri sitä, mitä Teivainen halusi välttää.

Berlinin mukaan tällainen tinkimättömyys ei voi tarkoittaa muuta kun, että itse asiassa kutsumme jotakin muuta asiaa kuin negatiivista vapautta vapaudeksi. Vaikka Berlin suuntautui aatehistoriaan, tällä Oxfordin professorilla oli tietty pyrkimys käsitteiden analyyttiseen rajaamiseen ja erittelyyn. Tämän negatiivisen vapauden käsitteen lähtökohtana oli rajata loogisesti vapauden käsite juuri negatiiviseksi eli koskemaan esteiden puuttumista.

Berlinin mukaan meidän ei pitäisi puhua vapaudesta, kun itse asiassa puhumme jostakin muusta asiasta, jota arvostamme. ”Kaikki on sitä mitä on; vapaus on vapautta, ei yhdenvertaisuutta, oikeudenmukaisuutta, ihmisen onnea tai puhdasta omatuntoa.” Erityisesti meidän ei pitäisi puhua vapaudesta, kun puhumme demokratiasta tai siitä, kenen tulisi hallita.

Tässä mielessä Teivaisen pyrkimys johtaa negatiivisen vallan käsitteestä sosialistia ajatuksia ”demokraattisten periaatteiden soveltamisesta talouteen” on siten valitettavasti jo määritelmänsä mukaan mahdotonta. Tämä ei johdu niinkään kaikkien sosialististen ajatusten välttämättömästä perustumisesta positiivisen vapauden idealle.

Tätä Teivainen ymmärtääkseni pyrkii juuri purkamaan ja ajattelemaan sosialistisia periaatteita pitäen kiinni negatiivisesta vapauden käsitteestä. Näinhän ovat tehneet myös niin sanotut analyyttiset marxistit. Suurempana ongelmana on liberaalille demokratialle ominainen liberalismin ja demokratian käsitteiden samaistaminen, vaikka Berlin halusi nimenomaan erottaa näiden oletetun yhteyden negatiivisen ja positiivisen vallan erottelullaan.

Suurempana ongelmana on liberaalille demokratialle ominainen liberalismin ja demokratian käsitteiden samaistaminen.

Berlinin erottelu yksinkertaistetaan yleensä erotteluksi sen välillä, onko kyseessä vapaus jostakin (negatiivinen) vai vapaus (johonkin), mutta varsinainen erotuksen poliittinen pihvi on erottelu yksilön vapauden ja hallinnan subjektin välillä. ”’Kuka hallitsee minua?’ on loogisesti erillään kysymyksestä ’Miten pitkälti hallitus puuttuu asioihini?’ Negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteiden tärkeä vastakkaisuus perustuu viime kädessä juuri tähän eroon”.

Berlin varta vasten korostaa, ettei yksilönvapauksien ja kansanvallan (demokratia) välillä ole mitään vääjäämätöntä yhteyttä. Demokratia saattaa riistää kansalaisilta lukuisia yksilöllisiä vapauksia ja vapaamielinen yksinvaltias taas voi taata alaisilleen laajatkin yksilölliset vapaudet.

Berlinin määritykset sekä vapaudesta että demokratiasta voidaan tietenkin kiistää, mutta demokratisointia ei voida puolustaa tinkimättömästi negatiivisen vapauden perustalta, kun koko käsitteen tarkoitus oli leikata kaikki looginen yhteys yksilön vapauksien ja kansanvallan väliltä pois.

Demokratiaa voidaan toki puolustaa, vaikka pitäydyttäisiinkin negatiivisen vapauden käsitteessä, mutta kyse ei ole vapauden vaan demokratian puolustamisesta. Berlin itse oli vankka liberalisti, mutta tämän liberalismi merkitsi ennen kaikkea arvopluralismia, ei suinkaan erityisestä yksilön negatiivisen vapauden arvosta johdonmukaisesti johdettua järjestelmää. Berlinin pluralismi ei tietenkään ole myöskään mikään ainoa ja aito liberalismin muoto eikä tämän näkemys negatiivisesta vapaudesta ainoa ja aito vapaus käsite tai edes ominainen kaikille liberalisteille.

Berlinin oma käsitteellisen rajaamisen ongelma ja paradoksi on, että tämä pluralisti haluaa kuitenkin määrittää vain yhden negatiivisena yksilön vapautena käsitetyn varsinaisen vapauden muodon ja vieläpä nähdä tämän saman vapauden poliittisena vapautena. Mutta tämä poliittisen vapauden yksityistäminen ei voi merkitä muuta kuin yksilöllistä vapautta kaikesta poliittisesta yhdessä toiminnasta.

Yhteisen toiminnan vapaus ja yksilön vapaus

Siitä lähtien kun Benjamin Constant formuloi kuuluisan erottelunsa antiikin ”yhteiskunnallisen vallan jakamisen” poliittisen vapauden ja modernin ”yksityisten nautintojen turvaamisen” vapauden välille, on jaksettu muistuttaa, kuinka antiikin poliittinen vapaus ei mukamas tunnustanut lainkaan yksityistä vapautta. Mutta edes tämä yksilön vapauden suuri puolustaja ei samaistanut poliittista vapautta ja yksityistä vapautta tai palauttanut toista toiseen.

Hannah Arendt, jota on aina syytetty antiikin vapauden ihailusta ja jonka vapausajattelua on väheksytty, itse asiassa korosti aina yksilön ja yksityisyyden vapauden tärkeyttä. Mutta Arendt myös muistutti, että on poliittisesti aivan yhtä vaarallista ja totalitaristista unohtaa poliittisen yhdessä toiminnan ja vallan jakamisen vapaus kuin pyrkiä tukahduttamaan yksilöllinen vapaus.

Itse asiassa poliittisen vapauden näkeminen yksilön vapauden ongelmana merkitsee juuri tyrannista tahdon valtaa, jossa muut kansalaiset ovat vain oman tahdon esteitä.

Arendt muistutti, että on poliittisesti aivan yhtä vaarallista ja totalitaristista unohtaa poliittisen yhdessä toiminnan ja vallan jakamisen vapaus kuin pyrkiä tukahduttamaan yksilöllinen vapaus.

Teivainen on huolissaan siitä, että liberaalien vapausihanteiden käyttövoima on luovutettu vain kapitalismin puolustajille. Mutta miksi vapauden käsitteen kampeaminen myös nykykapitalismin kritiikkiin tai varsinkaan talouden demokratisoinnin ajatteluun pitäisi perustua tinkimättömästi negatiivisen vapauden käsitteelle, kun edes käsitteen kehittäjälle Berlinille se ei voi olla ainoa liberalististen yhteiskuntien arvo ja juuri sen pohjalta ei voida esittää kysymystä yhteisen vallan jakamisesta.

Tämä voi selittyä vain sillä, että itse asiassa yksilöllisen vapauden ehdoton arvo on taloudellisen kasvun ohella nykyään ainoa pyhä arvo, johon voidaan poliittisessa argumentaatiossa vedota ja siten se määrittää sekä uusliberalismin että uussosialismin, mutta itse asiassa myös uusnationalismin perustaltaan individualistista poliittista retoriikkaa.

Ja lopuksi vastaus Teivaisen kysymykseen: nykyään voi olla vapaasti liberalisti, sosialisti tai nationalisti, kunhan on vain perustaltaan libertaristi.

VTT Markku Koivusalo on erityisesti poliittiseen filosofiaan ja teoriaan perehtynyt yleisen valtio-opin dosentti.

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. Minusta tässä tulkittiin hieman kummallisesti Pursiaisen vapausaatetta käsittämään laajoja positiivisia vapauksia. Lisäksi jäi mainitsematta Pursiaisen ja Teivaisen ristiriidan keskeinen tekijä, joka minun nähdäkseni on kapitalistisesta mahdollisuuksien epätasa-arvosta kumpuavan mannermaisen marxilaisuuden ja anglosaksisen aatelisvallan vastustamisesta kumpuavan liberalismin perinteet toisistaan erottava ydin: liberalisti haluaa mahdollisuuden toimia ja menestyä yksilönä (negatiivinen vapaus), kun taas marxilainen haluaa poistaa yksilöiden välisen mahdollisuuksien epätasa-arvon tekemällä yksilön tasa-arvosta muihin nähden positiivisen oikeuden (jolloin marxilainen katsoo, että yksilö on vapaa mahdollisuuksien epätasa-arvosta – ja liberalisti pitää häntä hölmönä).

  2. Hei Lilja, ei tässä itse asiassa tulkittu Pursiaista mitenkään muuten kuin kirjaimellisesti kun tämä itse väitti vahvasti, että aito liberaali kannattaa kaikkia yksilönvapauksia johdonmukaisesti, koska ”tosi liberaali ei pidä mahdollisena erottaa eri vapausoikeuksia toisistaan”. Se että tulkinta voi tuntua kummalliselta ja ettei Pursiainen varmasti tätä tarkoittanut johtuu varmaan siitä, että omassa johdonmukaisuudessaan tämä kuitenkin sekoitti muun muuassa vapauden ja oikeudet. Marxilaisuudesta tässä ei puhuttu varsinaisesti mitään vaan ainoastaan sosialismista sellaisena kun Teivainen ja Pursinainen sen määrittivät. Marxilaisuus on ainoastaan sosialismin yksi muoto ja tarkkaan ottaen ei edes sitä, koska kommunismi on eri asia kuin sosialismi. Sen enempää Pursiaisen kuin Teivaisen määritys sosialismista taas ei ollut varsinaisesti marxilainen. Negatiivisen vapauden osalta puhuttiin Isaiah Berlinin negatiivisen vapauden käsitteestä. Se ei ole mahdollisuutta menestyä ei myöskään itsemääräämisoikeutta tai muuta vastaavaa. Voi tietenkin puhua eri tavalla negatiivisesta vapaudesta, mutta silloin kyse ei ole Berlinin negatiivisesta vapaudesta vaan jostakin muusta. Nämä vaan tarkennuksena. Muuten kiitokset kommentista.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*