Turkin tragedia

Kuva: CC-BY-SA-4.0 (Armenouhi Martirosyan / Wikimedia Commons)

Turkin perustuslakiuudistuksesta järjestetyn kansanäänestyksen myötä Turkissa palataan vahvan johtajan perinteeseen, joka ei ratkaise Turkin yhteiskunnan ristiriitoja vaan syventää niitä.

Turkissa on ollut jo pitkään laaja yksimielisyys siitä, että vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen jälkeen laadittua perustuslakia on uudistettava. Sotilasjuntan laatiman perustuslain alkuperäinen henki ei ollut suojella kansalaista valtiolta vaan valtiota kansalaisilta.

Perustuslakia on päivitetty vuosien varrella useaan kertaan, mutta se ei edelleenkään heijastele Turkin yhteiskunnan kielellistä ja etnistä moninaisuutta. Uusin perustuslakiuudistus, jonka myötä Turkki siirtyy parlamentaarisesta järjestelmästä presidenttivaltaiseen systeemiin, ei vahvista kansalaisvapauksia vaan pikemminkin keskittää valtaa.

Nykyinen perustuslakiuudistus on vallassa olevan oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) visio tehdä Turkista vahva valtio keskittämällä enemmän valtaa presidentille. Taustalla on yhtäältä pitkä heikkojen koalitiohallitusten historia ja toisaalta armeijan vahva valta-asema, jota on systemaattisesti heikennetty viime vuosina.

Perustuslakiuudistus on ongelmallinen monesta syystä.

Turkin poliittista epävakautta lisää arvaamaton turvallisuustilanne, jota hallitsevat armeijan ja kurdisissien väliset väkivaltaiset yhteenotot, lukuisat terrori-iskut ja heinäkuisen vallankaappausyrityksen mittavat poliittiset vaikutukset.

Ongelmallinen uudistus

Perustuslakiuudistus on ongelmallinen monesta syystä. Ensinnäkin kansanäänestys perustuslaista järjestettiin vallankaappausyrityksen seurauksena julistetun kansallisen poikkeustilan aikana. Kansanäänestystä vastaan kampanjoineet joutuivat häirinnän kohteeksi ympäri maata, kun taas ”kyllä”-puoli hallitsi paitsi valtiollista mediatilaa myös katukuvaa.

Ääntenlaskennassa oli paljon epäselvyyksiä, joiden takia oppositio vaatii tuloksen mitätöimistä. Ei ole myöskään perustuslain hengen mukaista, että sitä uudistettaisiin näin pienen enemmistön mandaatilla ottaen huomioon poikkeukselliset poliittiset olosuhteet.

Presidenttivaltainen järjestelmä ei ole sinänsä epädemokraattinen, mutta Turkin mallissa siihen ei ole rakennettu sisään tarpeeksi valtaa tasapainottavia tekijöitä. Toisin on esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttivaltaisessa järjestelmässä, jota pidetään jopa liian kankeana itsevaltaisen hallitsijan varalta laadittujen pidäkkeiden vuoksi.

Vaikka perustuslaki on aina jossain määrin poliittinen, sen pitäisi heijastaa valtion normeja yli puoluerajojen ja yli kansan eri ryhmien intressien. Nyt perustuslakiuudistus oli hallitsevan puolueen hanke, johon se sai viime hetkellä mukaan kansallismielisen oppositiopuolueen (MHP), josta tosin irtosi merkittävä siipi vastustamaan perustuslakiuudistusta.

Yksi Turkin poliittisen vakauden jarru on kysymys kurdivähemmistön oikeuksista, mutta tähän kysymykseen uudistukset eivät tarjoa vastaukseksi muuta kuin vahvaa valtiota. Se voi tarkoittaa joko vahvempia aseita kurdien vaatimusten hiljentämiseksi tai vahvempaa neuvotteluasemaa pyrkimyksessä rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun nykyinen presidentti Recep Tayyip Erdoğan aiempina vuosina kannatti neuvotteluratkaisua, haetaan ratkaisua nyt perinteiseen tapaan voiman ja uhittelun avulla. On varsin kuvaavaa, että vaalivoittoon yltäneen kurdimielisen puolueen (HDP) johto istuu parhaillaan vankilassa.

Jakamaton yhtenäisyys monikulttuurisessa maassa

Turkille ominaista monikulttuurisuutta ja poliittista moniäänisyyttä on pyritty kitkemään laajamittaisen väkivallan, poliittisen ulossulkemisen ja kansalaisoikeuksien kitkemisen avulla aina tasavallan perustamisesta 1920-luvulta lähtien.

Erdoğan jatkaa nyt tätä murheellista perinnettä, vaikka sen yhteiskunnallista epävakautta lisäävä vaikutus on hyvin tiedossa – kohta jo sadan vuoden ajalta. Politiikkaa on tehty ja tehdään edelleen viholliskuvien avulla, vain viholliset vaihtuvat: milloin vihollisena nähdään kurdit, milloin vasemmistolaiset, islamistit tai gülenistit. Lista on valitettavan pitkä, kun seuraa Turkin poliittisen historian kaarta eri vuosikymmeniltä.

Suuren johtajan perinne on kirjattu perustuslain ikuiseksi määriteltyyn osioon.

Turkissa vahva valtio tarkoittaa edelleen jakamatonta yhtenäisyyttä, kuten periaate määritellään edelleen perustuslaissa. Demokratiaan kuuluva kamppailu vallasta näyttäytyy helposti hyökkäyksenä yhtenäistä valtiota vastaan. Turkissa on edelleen myös suuren johtajan perinne, jota Erdoğan jatkaa. Perustuslain kolmeen ensimmäiseen, muuttamattomiksi määriteltyihin artikloihin, ei uudistuksessa kajota.

Niiden mukaan Turkki on paitsi maallinen ja sosiaalinen demokratia myös lojaali sen ensimmäisen presidentin, Mustafa Kemal Atatürkin nationalismille. Suuren johtajan perinne on kirjattu perustuslain ikuiseksi määriteltyyn osioon.

Turkin kansanäänestystä seuranneissa analyyseissa on esitetty, että Erdoğan nousee uudeksi sulttaaniksi. Jopa Helsingin Sanomissa sorruttiin sulttaanivertaukseen, joka on monella tapaa ongelmallinen ja lähinnä Turkkiin liittyviä kielteisiä stereotypioita vahvistavaa, ei ymmärrystä lisäävää puhetta.

Osuvampi vertaus olisi Turkkia itsevaltaisesti johtanut Atatürk, joka niinikään uudisti Turkin poliittista järjestelmää kovin ottein ja demokratian moniäänisyyttä tukahduttamalla. Siinä missä Atatürk yritti pakottaa Turkin länsimaisuuteen, Erdoğan yrittää tehdä Turkista väkisin konservatiivis-uskonnollisiin arvoihin perustuvan yhteiskunnan.

Ei ole yllättävää, että molempia johtajia verrataan itsevaltaisiin hallitsijoihin. Saksan ja Italian diktaattoreille Hitlerille ja Mussolinille Atatürk edusti esikuvaa hienosta johtajasta.

Osmanisulttaanit eivät pyrkineet Atatürkin ja Erdoğanin retoriikan tavoin edustamaan kansaa, vaan esiintyivät valtakunnan eliittinä, joka oli pikemminkin konservatiivinen kuin uudistava poliittinen voima. Kansa oli vallankäytön kohde, ei sen oikeuttaja.

Erdoğan puolestaan hakee oikeutusta vallalleen kansalta populistisen ja kansallismielisen retoriikan avulla. Jos Erdoğania haluaa verrata toiseen nykypäivän johtajaan, Yhdysvaltojen Donald Trump lienee lähimpänä.

Tarina Turkista

Tarkastelen väitöksen jälkeisessä tutkimuksessani tarinallisuutta kansainvälisessä politiikassa. Tarina Erdoğanista uutena sulttaanina täyttää kaikki vaikuttavan tarinan kriteerit. Siinä piirretään tunnistettava ja tunteita herättävä historiallinen kehityskaari, jossa käytetään hyväksi värikästä ja kulttuurisesti latautunutta kieltä moraalisen suunnan osoittamiseksi. Tragedia rakennetaan lukijan kielteisten ennakko-oletusten varaan.

On mahdotonta nähdä, että perustuslakiuudistukset johtaisivat Erdoğanin lupaamaan vakaampaan yhteiskuntaan.

Tarina Turkin poliittisesta kehityksestä todella on tragedia, mutta ei niin yksiulotteinen tai sensaatiomainen kuin monet länsimaiset analyysit antavat ymmärtää. Turkin tragedia on se, ettei maan politiikassa ole löydetty tarpeeksi tahtoa ratkaista ristiriita perustuslain määrittelemän jakamattoman yhtenäisyyden ja maan tosiasiallisen monimuotoisuuden välillä. Ristiriidan ratkaisemiksi palataan aina vahvan johtajan malliin, edusti johtajuutta sitten armeijan kenraalit tai vaikutusvaltainen presidentti.

Myös tässä mielessä vertaukset sulttaaniin ovat harhaanjohtavia. Etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen asema Osmanien valtakunnassa oli monella tapaa edistyksellisempi ja harmonista yhteiseloa vahvistava kuin Turkin tasavallan aikana.

On mahdotonta nähdä, että perustuslakiuudistukset johtaisivat Erdoğanin lupaamaan vakaampaan yhteiskuntaan. Moni Turkissa äänesti perustuslakiuudistusten puolesta siinä toivossa, että Erdoğanin lupaukset paremmasta toteutuisivat, mutta historia tarjoaa todennäköisemmän skenaarion: entisestään vahvistuva yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen, joka lisää yhteenottoja ja epävakautta.

Poliittisen ilmapiirin kärjistymiseen voivat paradoksaalisesti vaikuttaa myös 2000-luvun demokratiauudistukset, joita Erdoğan oli pääministerinä ajamassa Euroopan unionin tuella. Samaan aikaan Turkissa elettiin pitkän talouskasvun aikaa, joka näkyi miljoonien ihmisten elintason nousuna. Kun kansalaiset saavat maistaa vapaampaa poliittista ilmapiiriä ja uudistusten tuomia oikeuksia, paluu vanhaan aiheuttaa usein entistä kiivaampaa vastarintaa.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

 

 

 

 

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*