Turkki löytyi uudelleen sen erilaisuuden kautta

Turkin alueellinen ja kansainvälinen rooli on muuttunut merkittävästi arabikevään seurauksena. Länsimaissa Turkki nähdään taas luotettavampana kumppanina, mutta tämä ei johdu pelkästään sen vakaammaksi koetusta politiikasta verrattuna alueen muihin valtioihin. Myös Turkin uhkakuva on pienentynyt sen kansainvälisen roolin selkeytymisen myötä.

Kirjoitin hieman yli vuosi sitten Turkin menettämisen kysymyksestä, joka on nostettu esiin tiettyjen poliittisten tapahtumien seurauksena. Tarjosin tuolloin kaksi vaihtoehtoista näkemystä tälle menettämisen retoriikalle. Yhtäältä mielikuva Turkin kaksinapaisuudesta on pinttynyt länsimaiseen ajatteluun, toisaalta Turkki nähdään tunteiden ajamana toimijana, joka voidaan menettää sen epärationaalisten tekojen seurauksena.

Vuosi maailmanpolitiikassa on kuitenkin pitkä aika. Arabimaiden kansannousut ja niitä seuranneet uudistukset ovat muuttaneet poliittista karttaa merkittävällä tavalla. Myös Turkin kansainvälinen rooli on muuttunut näiden tapahtumien seurauksena, mikä on näkynyt länsimaisessa suhtautumisessa Turkkiin. Viime vuoden lopulla TIME-lehti nosti pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin kanteensa ja ylisti tämän roolia Turkin alueellisen valta-aseman vahvistajana.

Enää ei puhuta Turkin menettämisestä vaan sen nousemisesta muiden valtojen rinnalle varteenotettavana ja vaikutusvaltaisena toimijana. Jos 2000-luvulla Turkki oltiin menettämässä, 2010-luvulla se ollaan löytämässä. Mutta kuten kirjoituksessani aikanaan totesin, menettämisen retoriikka kertoo enemmän länsimaiden suhtatutumisesta Turkkiin kuin poliittisiin tapahtumiin liittyvien havaintojen yhdenmukaisuudesta. Tässä suhtautumisessa on olemassa kaksi pääsääntöistä suuntaa: joko länsi on toivottomassa syöksykierteessä tai alati kasvavassa nousujohteessa.

Edellinen on helppo yhdistää viime vuosina päätään nostaneeseen eurooppalaiseen äärioikeistoon, jonka mukaan maahanmuuttotulva upottaa länsimaisen elämäntavan, mutta ajatus tuhoutuvasta länsimaisesta sivilisaatiosta on ollut olemassa yhtä kauan kuin länsimaisuuden käsite. Myös Turkin menettämisen retoriikka heijasteli tätä suuntausta: Turkki menetetään eurooppalaisen arvomaailman kestämättömyyden vuoksi. Puhutaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista mutta torjutaan unioniin pyrkivä muslimienemmistöinen valtio ensisijaisesti poliittisista syistä.

Kysymystä eurooppalaisen ja länsimaisen arvopohjan hauraudesta ei ankkuroida enää Turkkiin. Timothy Garton Ash kirjoitti pari viikkoa sitten länsimaiden hitaan reagoinnin Syyrian tilanteeseen olevan osoitus sen sisäänrakennetusta poliittisesta ja moraalisesta heikkoudesta. Hänen mukaansa tulevaisuudessa näemme perinteistä suurvaltapeliä Turkin, Venäjän, Kiinan ja länsimaiden välillä. Hän muistuttaa, että tilanne voisi olla toisenlainen, jos EU olisi ottanut Turkin jäsenyyden tosissaan. Mutta ei: Turkki on löydetty uudelleen Osmanien valtakunnan perintöä kantavana suurvaltana.

Vaikuttaa siltä, että aikaisemmat puheet Turkin menettämisestä liittyivät enemmän Turkin samankaltaistumiseen kuin eriytymiseen lännen kanssa. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa ollaan siirtymässä kylmän sodan jälkeisestä fyysiseen turvallisuuteen ja erilaisuuden uhkaan perustuvasta konfliktikuvasta ajatukseen identiteetin turvallisuudesta ja samankaltaistumisen uhasta. Identiteetin turvallisuus tarkoittaa valtion eheätä omakuvaa. Turvattomuuden tunne syntyy, kun aikaisemmin vallinneet käsitykset valtion roolista kansainvälisessä systeemissä järkkyvät. Tämä voi joidenkin tutkijoiden mukaan aiheuttaa suurempaa turvattomuuden tunnetta kuin sotilaallisen uhan mahdollisuus.

Myös Turkin menettämisen retoriikka voidaan nähdä tästä näkökulmasta. Turkin 2000-luvulla harjoittama länsimaisempi ulkopolitiikka, joka entisestä poiketen painotti kriisinhallintaa, sovittelua ja demokraattista arvopohjaa, sai aikaan turvattomuuden tunnetta tietyissä länsimaisissa toimijoissa: jos Turkki on aikaisemmin toiminut eräänlaisena vakiintuneena vastapuolena identiteettikysymyksissä, sen samankaltaistuminen lännen kanssa näyttäytyi uhkana länsimaiselle identiteetille. Tiettyjen toimijoiden käsitykset länsimaisuudesta järkkyivät. Sigmund Freud puhui tästä ilmiöstä pienten eroavaisuuksien narsismina.

Miten tämä sitten liittyy Turkin arabikevään jälkeiseen valta-asemaan ja suhteeseen Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin? Turkki on löydetty uudelleen, mutta ei sen samankaltaisuuden vaan uudelleen määritellyn erilaisuuden kautta. Osmanien valtakunta määritti eurooppalaisen identiteettipohjan vastakohtien kautta: valtakunta oli itäinen, muslimienemmistöinen ja maatalousvaltainen, Eurooppa läntinen, kristitty ja teollistunut. Nyt 2000-luvun etsikkoajan jälkeen tuo narratiivimalli on nostettu uudelleen esiin. Selkeästi määriteltävä erilaisuus on turvallisuutta luovaa, ja arabikevät on toiminut  tässä katalysaattorina.

Timothy Garton Ashin kirjoitus on hyvä esimerkki tästä. Hän kuvailee värikkäästi, kuinka Osmanien valtakunnan aikainen pašša tuntisi olonsa varsin kotoisaksi sulttaani Erdoğanin hallitsemassa nyky-Turkissa, joka ajaa omia arvojaan ja intressejään perinteisen valtataistelun modernissa versiossa Venäjän tsaari Vladimir Putinia, Kiinan keisari Hu Jintaoa, Britannian pääministeriä ja muiden suurvaltojen hallitsijoita vastaan. Turkin nousu varteenotettavaksi vallaksi on vähemmän uhkaava vaihtoehto kuin sen samankaltaistuminen lännen kanssa. Se tarkoittaisi kokonaan uusien identiteettimallien luomista.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*