Suomessa käytössä oleva vaalitapa keskusteluttaa taas tänä keväänä. Kuinka hyvin kansan tahto toteutuu, kun toiset tulevat valituiksi vaatimattomilla henkilökohtaisilla äänimäärillä samaan aikaan, kun paljon suositumpia ehdokkaita jää rannalle?
Kevään eduskuntavaalit olivat monella tavalla tiukat. Paikkajaosta tuli puolueiden välillä historiallisen tasainen. Vaalipiirien viimeisiä paikkoja voitettiin ja hävittiin pienillä marginaaleilla, ja pienet keikahdukset suuntaan tai toiseen olisivat hyvin voineet laittaa puolueiden suuruusjärjestyksen uusiksi.
Hämmästystä on herättänyt se, että jotkut pääsivät eduskuntaan melko vaatimattomilla henkilökohtaisilla äänimäärillä samaan aikaan, kun paljon suositumpia ehdokkaita jäi rannalle.
Tiedotusvälineet panivat merkille erityisesti sen, miten Lapin vaalipiirin toiseksi suurimman ja puolueensa kolmanneksi suurimman äänimäärän saanut Riikka Karppinen (vihr.) jäi valitsematta. Vielä suurempi kohu nousi vuonna 2007, kun vihreiden silloinen puheenjohtaja Tarja Cronberg putosi eduskunnasta merkittävästä äänimäärästään huolimatta.
Vaalitilastoja vilkaisemalla tämän kevään eduskuntavaaleista on helppo löytää useita tapauksia, joissa valitsematta jäänyt ehdokas keräsi paljon enemmän ääniä kuin samasta vaalipiiristä valituksi tullut ehdokas.
Esimerkiksi Varsinais-Suomessa kokoomuksen Ville Valkonen jäi varasijalle 4 377 äänellä, kun taas vasemmistoliiton Johannes Yrttiaho tuli valituksi 2 636 äänellä. Vaasan vaalipiirissä puolestaan kokoomuksen Janne Sankelo valittiin eduskuntaan 2 930 äänellä, keskustan Tuomo Puumalaa ei 5 078 äänestä huolimatta.
Ilmiö on tuttu myös Euroopan parlamentin vaaleista. Vuonna 2014 varasijalle jäänyt Li Andersson (vas.) sai lähes 18 000 ääntä enemmän kuin europarlamenttiin valittu Nils Torvalds (r.).
Vastaavaa luultavasti tapahtuu myös pian käytävissä eurovaaleissa, mikä jälleen sinänsä oikeutetusti herättää kysymyksiä äänestäjien tahdon toteutumisesta. Siksi on paikallaan pohtia vaalijärjestelmämme ominaisuuksia ja (mahdollista) järkeä niiden taustalla.
D’Hondtin menetelmän logiikka
Suomen vaalijärjestelmässä ehdokkaiden äänet lasketaan ryhmittäin, kuten puolueittain tai vaaliliitoittain, yhteen ja ehdokkaille lasketaan vertauslukuja D’Hondtin menetelmän mukaan jakamalla ryhmittymien äänimäärät luvuilla 1, 2, 3 ja niin edelleen. Mutta miksi tällainen jakolasku oikein tehdään?
D’Hondtin menetelmä kuuluu laajempaan listavaalimenetelmien joukkoon. Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.
Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.
Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen puolestaan riippuu hänen sijoituksestaan listalla: listan kärjestä valitaan niin monta ehdokasta, että kaikki listalle kuuluvat paikat täyttyvät. Tyypillisesti ehdokaslistoja asettavat puolueet, mutta Suomessa myös valitsijayhdistykset voivat asettaa ehdokaslistoja.
On siis huomioitava kaksi liikkuvaa osaa: listojen saamien äänten muuntaminen paikoiksi ja ehdokkaiden asettaminen järjestykseen listan sisällä. D’Hondtin menetelmää käytetään edelliseen tarkoitukseen.
D’Hondtin sääntö antaa paikan sille listalle, jolla on eniten ääniä edustajanpaikkaa kohti, jos se saa jakojärjestyksessä olevan paikan. Kuvitellaan, että vaalipiirissä on kolme ehdokaslistaa ja jaettavana kolme edustajanpaikkaa. Lista A saa 50 000, lista B 30 000 ja lista C 20 000 ääntä.
Vaalipiirin ensimmäisen paikan saa lista A, koska sillä on eniten ääniä tätä paikkaa kohti. Toinen paikka menee kuitenkin listalle B. Tämä johtuu siitä, että A:lla olisi ainoastaan 25 000 ääntä paikkaa kohti, jos se saisi tämän paikan, kun taas B:llä on 30 000. Kolmannen paikan saa jälleen A, koska nyt sen äänimäärä paikkaa kohti on suurin, 25 000. B:llä paikkaa kohti ääniä olisi 15 000 ja C:llä 20 000. Lopputuloksena A:lla on 2 paikkaa ja B:llä 1 paikka, mutta C jää kokonaan ilman paikkaa.
Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen riippuu hänen sijoituksestaan listalla.
Entä mikä on ehdokkaiden äänten merkitys? D’Hondtin sääntöä voi soveltaa riippumatta siitä, mitä menetelmää käytetään ehdokkaiden keskinäisen järjestyksen määräämiseen listan sisällä. Sääntö ei vaadi, että äänestäjät äänestävät ehdokkaita. Ehdokkaiden järjestys listalla voisi yhtä hyvin olla puolueiden ennalta määräämä.
D’Hondtin säännön ominaisuus on se, että paljon ääniä saaneiden listojen paikkaosuudet tapaavat olla hieman suurempia kuin niiden ääniosuudet. Näin on myös yllä olevassa esimerkissä, jossa A saa 66,7 prosenttia paikoista mutta vain 50 prosenttia äänistä.
On jossain määrin näkemyskysymys, onko tätä pidettävä suurimpien puolueiden suosimisena. Jakovuorossa oleva paikkahan menee aina sille listalle, jolla on paikkaa kohti eniten ääniä. Selvästi ongelmallisempaa olisi se, jos vaalijärjestelmä suosisi tiettyjä puolueita riippumatta siitä, saavatko ne paljon vai vähän ääniä.
Näin olisi esimerkiksi silloin, jos vaalipiirirajat piirrettäisiin tiettyjen puolueiden etua silmällä pitäen. Tällaisesta gerrymandering-ilmiöstä on maailmalla paljon kokemusta erityisesti enemmistövaalitapoja soveltavissa maissa.
D’Hondtin sääntö on ollut Suomessa käytössä vuosien 1906–1907 suuresta eduskuntauudistuksesta alkaen. Vaalijärjestelmä oli alkujaan puolueiden välinen kompromissi, ja tuolloiset suurimmat puolueet olivat avoimia myös enemmistövaalitavalle. Vähemmistöjen etujen turvaamiseksi päädyttiin D’Hondtin sääntöön, joka toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä verrattain hyvin.
Muutokset ovat sittemmin olleet vähittäisiä mukaan lukien luopuminen kolmen ehdokkaan listoista, joita koottiin puolueittain vaaliliitoiksi. Ehdokkaat ovat olleet Suomen vaalijärjestelmässä keskeisemmässä roolissa kuin monissa muissa maissa, mitä alun perin perusteltiin äänestäjien valinnanmahdollisuuksien turvaamisella. Myöhemmät uudistushankkeet ovat tähdänneet erityisesti suhteellisuuden parantamiseen, eivät niinkään puoluevaalielementin kasvattamiseen.
Ehdokasäänestämisen tehtävä
Edellä D’Hondtin sääntö kuvattiin hieman toisin kuin Suomen vaalilainsäädännössä. Lainsäädännössä ja sitä myöten yhteiskuntatiedon oppikirjoissa ja julkishallinnon tuottamissa aineistoissa tavataan painottaa ehdokkaiden vertauslukujen merkitystä. Paikkojen jakaminen puolueiden kesken ei kuitenkaan vaadi vertauslukujen laskemista ehdokkaille, kuten edellä todettiin.
Listavaalissa ehdokkaat on kuitenkin tavalla tai toisella asetettava läpimenojärjestykseen listojen sisällä. Monissa maissa puolueet määräävät läpimenojärjestyksen ennalta, jolloin puhutaan suljetusta listavaalista tai pitkistä listoista.
Monissa maissa äänestäjä tosin voi tehdä muutoksia ehdokkaiden järjestykseen, mutta useissa järjestelmissä näiden muutosten vaikutus vaalitulokseen on käytännössä vähäinen. Usein äänestäjät eivät tätä mahdollisuutta vaivaudukaan käyttämään.
Suomen järjestelmässä läpimenojärjestys kuitenkin riippuu kokonaan henkilökohtaisista äänimääristä. Ehdokkaat asetetaan äänestyksen päätyttyä äänimääriensä mukaiseen järjestykseen siten, että eniten ääniä saanut on läpimenojärjestyksessä ensimmäisenä, toiseksi eniten ääniä saanut toisena ja niin edelleen. Ehdokkaita valitaan listalta tässä järjestyksessä niin monta, että kaikki listalle D’Hondtin säännön mukaan kuuluvat paikat on täytetty.
Ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä.
Muuta merkitystä ehdokkaiden henkilökohtaisten äänimäärien suuruusjärjestyksellä ei ole. Vaalituloksen kannalta absoluuttiset äänimäärät eivät ratkaise, vaan äänimäärien järjestys ehdokkaan oman listan sisällä.
Voikin sanoa, että ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä. Vaalikoneista on tullut äänestäjille tärkeitä, mutta niiden ehdokaskeskeisyys valitettavasti hämärtää äänestäjän valinnan olemusta.
Onko henkilöäänestäminen demokraattisuuden edellytys?
Suljettuun listavaaliin siirtymistä on Suomessakin ehdotettu silloin tällöin, mutta ehdotukset eivät ole saaneet tuulta alleen. Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi, sillä ehdokkaiden läpimenojärjestys ei ole puolueiden käsissä.
Toisinaan istuvat kansanedustajat joutuvatkin luovuttamaan paikkansa haastajalle. Ehdokkaiden asettaminen on kuitenkin puolueiden käsissä. Puolueiden ja vaalipiirien välillä on huomattavaa vaihtelua siinä, miten avoin ehdokasasetteluprosessi on.
Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi kuin suljettu listavaali.
Henkilöäänestäminen antaa tavallisille äänestäjille sananvaltaa läpimenijöiden henkilöllisyyden suhteen. Kuitenkin juuri tässä piilee järjestelmän kyseenalainen puoli, mitä tulee järjestelmän kansanvaltaisuuteen.
Ehdokkaiden järjestys listalla nimittäin pysyy arvoituksena ääntenlaskuun asti, jolloin asiaan on enää myöhäistä vaikuttaa. Suljetussa listavaalissa äänestäjä näkee jo ennalta, millaisten ehdokkaiden hyväksi hänen äänensä ensi sijassa menee. Avoimessa listavaalissa asia riippuu muiden ihmisten äänestyskopin yksityisyydessä tekemistä päätöksistä.
Tarvitaanko listavaalielementtiä?
Eniten ääniä saaneiden ehdokkaiden valitseminen voitaisiin taata, jos listavaalista luovuttaisiin kokonaan ja edustajanpaikat täytettäisiin ainoastaan henkilökohtaisten äänimäärien perusteella. Tällaisistakin järjestelmistä on olemassa esimerkkejä.
Tunnetuin on Japanissa aiemmin käytössä ollut järjestelmä, jossa vaalipiirin eniten henkilökohtaisia ääniä saaneet ehdokkaat tulivat valituiksi. Ääniä ei koottu puolueittain eikä D’Hondtin sääntöä tai muutakaan listavaalimenetelmää sovellettu.
Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa?
Koska japanilaistenkin äänestäjien puoluekannatus oli varsin vakaata, vaaleissa oli pitkälti kyse kunkin puolueen odotettavissa olevan äänipotin jaosta. Puolueet harrastivatkin tarkkaa taktikointia ehdokasasettelussa, sillä äänten jakautuminen väärällä tavalla olisi helposti johtanut paikkojen menettämiseen muille puolueille. Etenkin puolueiden tuli varoa liian monen ehdokkaan asettamista.
Poliitikoille oli myös tärkeää muodostaa henkilökohtaisia verkostoja, mikä johti poliitikkojen ja rahoittajien läheisiin suhteisiin. Suuren korruptiovyyhden purkautuessa 1990-luvulla parlamentin alahuoneen vaaleissa siirryttiinkin käyttämään enemmistö- ja listavaalin yhdistelmää, jossa puolueiden sisäinen kilpailu on vähäisempää.
Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa? Kysymys on viime kädessä poliittinen, eikä siihen ole mahdollista antaa objektiivista vastausta.
Kaikissa uudistushankkeissa olisi kuitenkin otettava huomioon vaalijärjestelmän asema poliittisen järjestelmän kokonaisuudessa. Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.
Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.
Parlamentaarisessa järjestelmässä hallituksen elinkelpoisuus riippuu parlamentin luottamuksesta, ja puoluekuri mahdollistaa hallituksen kannatuspohjan ylläpitämisen. Muutoin yksittäisiä kansanedustajia jouduttaisiin ostamaan lakiehdotusten taakse erilaisilla lehmänkaupoilla ja hallitukset olisivat todennäköisesti nykyistäkin epävakaampia.
Listavaalista luopuminen pakottaisikin ottamaan kantaa myös valtiosäännön muihin osiin.
VTT Juha Ylisalo on erikoistutkija valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja vieraileva tutkija Göteborgin yliopistossa
