Kantola & Kuusela: Huipputuloisten puutteet poliittisessa lukutaidossa uhkaavat demokratiaa

Arvio: Anu Kantola ja Hanna Kuusela: Huipputuloiset – Suomen rikkain promille. Vastapaino, 2019.

Huipputuloiset-kirja paljastaa poliittisen lukutaidon puutteita. Demokratian puolustajien on syytä herätä haasteeseen, joka tuskin koskee pelkästään huipputuloisia.

Professori Anu Kantolan ja akatemiatutkija Hanna Kuuselan kirjassa Huipputuloiset – Suomen rikkain promille tarkastellaan Suomen suurituloisinta promillea. Kirja luotaa 90 perijän, ammattijohtajan ja yrittäjän haastatteluihin nojautuen promilleen kuuluvien identiteettejä ja kulttuureja sekä näkemyksiä yhteiskunnasta, politiikasta ja Suomen tulevaisuudesta.

Heti alkuun on syytä esittää tarkennus: Promille viittaa niihin 5 000 huipputuloiseen, joiden vuosien 2007–2016 yhteenlasketut bruttotulot ovat verottajan tiedoissa kaikista korkeimmat. Emme voi tietää, ovatko juuri nämä henkilöt Suomen rikkaimpia, koska tilastot eivät tavoita muita tuloja ja varallisuutta kuin ne, joista on maksettu veroja (Suomeen).

Tämä on hyvin kirjoittajien tiedossa eikä asia jää lukijallekaan epäselväksi. Tämän vuoksi on kuitenkin hiukan yllättävää, että kirjan alaotsikoksi on valikoitunut ”Suomen rikkain promille”. Kyseessä kun ei tarkasti ottaen ole Suomen rikkain promille vaan verotietojen perusteella suurituloisin promille. Se, mikä jää verojen ulottumattomiin, jää myös tilastojen ulottumattomiin ja siten ”rikkaimman promillen” ulkopuolelle.

Tarkasti ottaen kyseessä ei ole Suomen rikkain promille vaan verotietojen perusteella suurituloisin promille.

Toisaalta kirjoittajat perustelevat loppuviitteessä 48, miksi tällainen ulottumattomiin jääminen ei ole välttämättä ongelma:

”Oletamme kuitenkin, että lista kattaa varsin hyvin ainakin ne huipputuloiset, jotka ovat aktiivisesti mukana talouselämässä. Löytämämme huipputuloiset ovatkin ennen kaikkea yhteiskunnallisesti tai taloudellisesti aktiivisia huipputuloisia. Ja koska meitä kiinnostaa varakkaiden merkitys yhteiskunnassa, he ovat joukko, jonka ajatuksilla ja toimilla on painoa.”

Kuten Kantola ja Kuusela kirjassaan osoittavat, merkittävien elinkeinoelämän järjestöjen hallituksissa tosiaan on ollut ja on huomattavan paljon huipputuloisiin kuuluvia. Tutkitun joukon vaikutusvalta kenties selittää tutkimuksen saamaa laajaa mediahuomiota. Toinen selitys löytynee siitä, että tuloerot ja niiden oikeutus on poliittisesti varsin latautunut kysymys.

Huipputuloisten joukko

Julkisuudessa on käyty paljon keskustelua Huipputuloiset-tutkimuksen menetelmistä. Tutkijanhan on jotenkin varmistuttava haastateltavan ryhmän edustavuudesta suhteessa koko tutkittavaan joukkoon.

Tätä työtä Kantola ja Kuusela tutkimusryhmineen tekivät laajalla kartoitustyöllä, jossa huipputuloiset luokiteltiin taustojen ja varallisuuden lähteen mukaan. On huomattavaa, että tämä työ tehtiin käsin: verotiedoista poimittiin 5 000 suurituloisimman nimet, ja julkisista lähteistä etsittiin tietoa näiden henkilöiden taustoista. Tietoa löytyi 4 100 henkilöstä.

Jo tämä itsessään on merkittävä tutkimusteko, koska sen pohjalta hahmottui kokonaiskuva huipputuloisista. Tätä kokonaiskuvaa esitellään kirjassa kuvioin, joista ilmenee huipputuloisten joukon jakautuminen muun muassa syntyperän, asuinalueen, äidinkielen, sukupuolen, koulutuksen, siviilisäädyn ja tulojen lähteen mukaan.

Käsin tehdyn kartoitustyön pohjalta kolmeksi keskeisimmäksi ryhmäksi osoittautuivat perijät, ammattijohtajat ja yrittäjät.

Erityisen kiinnostavia ovat promillen tuloja kuvaavat jakaumat. Niistä selviää pääomatulojen suuri osuus huipputuloisten kokonaistuloissa sekä vaurauden painottuminen harvoille jopa promillen sisällä. Keskimääräisistä tuloista noin 68 prosenttia oli vuonna 2016 pääomatuloja, vajaat 24 prosenttia palkkatuloja, 4 prosenttia yrittäjätuloja ja 4 prosenttia saatuja tulonsiirtoja.

Käsin tehdyn kartoitustyön pohjalta kolmeksi keskeisimmäksi ryhmäksi osoittautuivat perijät, ammattijohtajat ja yrittäjät. Haastateltavia valikoidessa lähestyttiin kustakin näistä ryhmästä eri-ikäisiä, eri puolella Suomea asuvia ja eri toimialoilla toimivia henkilöitä. Runsas puolet haastateltavista suostui haastatteluun, mitä voi pitää hyvänä osallistumisprosenttina.

Kirjan liitteessä 2 on käsitelty aineiston mahdollisia vinoumia, kuten haastateltavien löytymistä institutionaalisten siteiden avulla ja siten sellaisten huipputuloisten jäämistä pimentoon, joilla institutionaalisia siteitä ei ole.

Minun on vaikea kuvitella, mitä muuta Kantola ja Kuusela olisivat vielä voineet tehdä varmistuakseen aineistonsa tasapuolisuudesta. Jos ollaan kiinnostuneita erilaisten mielipiteiden jakaumista, se on kokonaan toinen tutkimuksen aihe, ja tällainen selvitys tehdään tyypillisesti kyselytutkimuksella. Kantolan ja Kuuselan kirjan tarkoitus ei kuitenkaan ollut selvittää jakaumia vaan puhe- ja ajattelutapoja.

Sitaatit vastaan kokonaiskuva

Haastattelujen raportointi perustuu siihen, mitä yhtäläisyyksiä haastateltavien puheesta löytyy. Kirjassa on runsain mitoin suoria lainauksia haastatteluista.

Lainaukset ja niitä koskeva analyysi on niputettu temaattisten otsikoiden alle, kuten ”Demokratian valuviat: vaalit ja äänestäjät” tai ”Tehoton ja turvonnut julkinen sektori”. Usein analyysi on jaoteltu kolmen ryhmän (perijät, ammattijohtajat ja yrittäjät) mukaan.

Tällainen esitystapa antaa arvokasta tietoa siitä, millainen ajattelu ja puhe monia haastateltuja huipputuloisia yhdistää. Sen ongelmana kuitenkin on, että se peittää alleen puhetapojen ja ajattelun kirjon. Kirjoittajat ovat tästä tietoisia ja pahoittelevat sitä, että yksittäinen haastateltu saattaa kokea äänensä jäävän kirjassa paitsioon.

Pahoittelun sijaan olisin pitänyt parempana systemaattista koontia siitä, millaisia puhetapoja aineistossa ylipäätään esiintyy ja minkä verran. Tällainen esimerkiksi taulukkoina esitetty erittely antaisi paremman kokonaiskuvan puhetapojen kirjosta. Näin avautuisi myös hyvä mahdollisuus kvantitatiivisille jatkotutkimuksille, joissa puhetapojen yleisyyttä halutaan selvittää koko promillen (ja väestön) keskuudessa.

On harmillista, että kirjan pohjalta pöyristellään ja jopa ilkutaan yksittäisiä lausahduksia sen sijaan, että keskityttäisiin siihen, mistä kirja varsinaisesti kertoo.

Systemaattinen koonti ja mahdollisesti suorien lainauksien jättäminen hiukan pienempään rooliin olisi saattanut auttaa lukijaa ja mediaa olemaan harhautumatta yksittäisiin lainauksiin. Lainausten varaan rakennettuja juttuja on ilmestynyt esimerkiksi Ilta-Sanomissa ja MTV-Uutisista. Muunlaisiakin esimerkkejä on, muun muassa Iltalehdessä.

On harmillista, että kirjan pohjalta pöyristellään ja jopa ilkutaan yksittäisiä lausahduksia sen sijaan, että keskityttäisiin siihen, mistä kirja varsinaisesti kertoo. Toisaalta yksittäisten lainausten nostamista tikunnokkaan tuskin olisi voinut välttää, koska suoria lainauksia tämäntyyppisessä tutkimuksessa tietysti pitää olla.

Näkymä huipputuloisten päättelyyn

Kirja on kokonaisuudessaan kiinnostavaa luettavaa. Haastattelumetodi mahdollistaa lukijalle paikoin haastateltavien asemaan asettumisen.

Pääomien kasautuminen kaikista vauraimmille on yhteiskunnallinen ongelma, mutta Kantola ja Kuusela onnistuvat avaamaan sitä yksilön kannalta järkeenkäypää ajatusta, että perityn omaisuuden siirtäminen omille jälkeläisille on pelkästään vastuullista.

Yrittäjien kohdalla avautuu näkymä siihen, kuinka he mieltävät itsensä poikkeuksellisen kyvykkäiksi. Onkin kiinnostavaa, että poikkeuksellisuuden tiedostamisesta huolimatta ymmärrys vähemmän poikkeuksellisia kohtaan on niin vähäistä.

Perijöiden, ammattijohtajien ja yrittäjien erottelu omiksi ryhmikseen on kaiken kaikkiaan onnistunut ratkaisu. Näin huipputuloiset eivät sulaudu yhdeksi mössöksi, vaan kirjoittajat pystyvät analysoimaan yhtäläisyyksien lisäksi myös eroja huipputuloisten joukon sisällä.

Kirjasta irtoaisi paljon mielenkiintoisia näkökulmia analysoitavaksi. Yhtä haastavaa kuin tiivistää 1 500 sivua haastatteluita 300-sivuiseen kirjaan, on tiivistää 300-sivuinen kirja yhteen arvioon. Seuraavassa keskitynkin itseäni erityisesti kiinnostavaan juonteeseen: huipputuloisten vaikutusvaltaan politiikassa ja heidän käsityksiinsä demokratiasta.

Huipputuloiset elinkeinoelämän järjestöissä

Kirjan kiinnostavinta antia on analyysi huipputuloisista elinkeinoelämän järjestöissä.

Merkittävimmän 12 työnantajapuolen etujärjestön hallituksen jäsenistä vuosina 2006–2018 peräti runsaat 46 prosenttia oli huipputuloisia. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVAn ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan kannatusjärjestöjen hallituksen jäsenistä 83 prosenttia oli huipputuloisia ja Keskuskauppakamarissa vastaava osuus oli 76 prosenttia.

Huipputuloisten yli 50 prosentin osuuksiin päästään myös Finanssialan (76 %), Teknologiateollisuuden (67 %), Elinkeinoelämän keskusliiton (64 %) ja Kaupan liiton (59 %) hallituksissa.

Suurituloisin promille käyttää enemmistövaltaa järjestöissä, joiden vaikutusvalta Suomen julkiseen keskusteluun ja politiikkaan on merkittävä.

Luvut ovat häkellyttäviä. Kyse ei siis ole ylimmästä tulodesiilistä tai edes prosentista vaan promillesta. Toisin sanoen: suurituloisin promille käyttää enemmistövaltaa järjestöissä, joiden vaikutusvalta Suomen julkiseen keskusteluun ja politiikkaan on merkittävä.

Ajatus tällaisesta varallisuudesta seuraavasta vaikutusvallasta on demokratialle vieras. Demokratian kantavana voimana on itsehallinto, siis se, että vallankäytön kohteet ovat itse määrittelemässä tuota valtaa tai vähintään valitsemassa sen käyttäjät.

Demokratiavastaisuus

Demokratiaan kuuluu myös olennaisena osana vallanpitäjien vaihtuvuus. Antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa tärkeitä viranhaltijoita valittiin vuosittain arvalla ja edustuksellisissa demokratioissa vallanpitäjät valitaan tasaisin väliajoin toistuvissa vaaleissa.

Puhutaan päättäjien vastuunalaisuudesta (accountability), joka tarkoittaa kansalaisten mahdollisuutta vaihtaa edustajansa vaaleissa. Lisäksi monissa valtioissa rajoitetaan valtiojohtajien valtakausien määrää. Suomenkin perustuslaissa tasavallan presidentin peräkkäiset kaudet on rajattu kahteen.

Jotkut Kantolan ja Kuuselan haastattelemat huipputuloiset kritisoivat juuri päättäjien (nopeaa) vaihtuvuutta ja tarvetta menestyä vaaleissa. Suopeasti tulkiten voi ajatella, että tällainen kritiikki on ymmärrettävän intuitiivista ja tietyllä tavalla maalaisjärkistä. Kritiikki ei suinkaan ole ennenkuulumatonta.

Demokratian näkökulmasta kritiikki vaaleja kohtaan voi olla oikeutettua vain, jos vaihtoehdoksi esitetään muita kuin juuri edustuksellisen demokratian muotoja.

Suopean tulkinnan tekee kuitenkin vaikeaksi se, että kritiikki kohdistuu demokratian ydinalueeseen. Ilman vaaleja ei nimittäin toteudu päättäjien vastuunalaisuus. Demokratian näkökulmasta kritiikki vaaleja kohtaan voi olla oikeutettua vain, jos vaihtoehdoksi esitetään muita kuin juuri edustuksellisen demokratian muotoja, esimerkiksi kansankokouksia.

Tästä huipputuloisten puheessa ei kuitenkaan ole kyse, vaan he kaipaavat vaalien sijaan vahvaa johtajuutta. Monet huipputuloiset esittävät yksiselitteisenä sen, millaisia poliittisia päätöksiä on tehtävä. Monista puheenvuoroista välittyy kuva, että Suomea pitäisi johtaa kuten yritystä.

Puutteita poliittisessa lukutaidossa

Politiikkaa seuraava lukija ei voi välttyä mielleyhtymältä Juha Sipilään. Tuolloinen kansanedustaja ja Suomen tuleva pääministeri Sipilä antoi vuonna 2013 luvan potkaista itseään polvitaipeeseen, mikäli hänestä tulee ”tyypillinen poliitikko”. Hänen mukaansa ”insinööristä ei saa poliitikkoa”.

Sipilän lausahdus korostaa poliitikkoutta epätoivottavana määreenä, jonka vastakohdaksi asettuu asioita epäpoliittisesti ja pragmaattisesti tarkasteleva insinööri.

Olisi kiinnostavaa tietää, onko tällainen politiikan epäpoliittiseksi naamioiva puhetapa tarttunut haastateltuihin huipputuloisiin julkisesta keskustelusta vai onko huipputuloisten ajattelu näiltä osin muokannut julkista keskustelua. Sipilähän on itse huipputuloinen, mikä mainitaan Kantolan ja Kuuselan kirjassa.

Joka tapauksessa pidän erittäin huolestuttavana sitä, että niillä, joilla on suhteettoman paljon valtaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, on näin suppea käsitys politiikan luonteesta.

Poliittisen lukutaidon voi ajatella sisältävän käsityksen siitä, mitä politiikka ja demokratia ylipäätään ovat.

Kuten Kantola ja Kuusela kirjoittavat, erimielisyys kuuluu politiikkaan. Politiikka ei ole eikä koskaan voi olla pelkkää asioiden hallinnointia, vaan se on erilaisten intressien, arvojen ja ideologioiden ristivetoa. Joka muuta väittää, naamioi joko tietämättömyyttään tai tarkoituksellisesti intressit, arvot ja ideologiat neutraaliuden kaapuun.

Tähän ilmiöön liittyy yritysten päätöksentekotavan sotkeminen politiikkaan, mikä on karkea virhe. Inhimillistä elämää kaikkine vivahteineen ei voi rinnastaa yritysten varsin yksinkertaiseen tavoitteeseen tehdä voittoa.

Ounastelen huipputuloisten pärjäävän hyvin kyselyissä, jotka mittaavat tietoutta esimerkiksi puolueista ja päätöksentekojärjestelmästä. Poliittisen lukutaidon voi kuitenkin ajatella sisältävän myös käsityksen siitä, mitä politiikka ja demokratia ylipäätään ovat.

Kantolan ja Kuuselan kirjan perusteella tässä lukutaidossa on huipputuloisilla puutteita. Toivonkin kaikkien demokratian puolustajien heräävän tähän haasteeseen, joka tuskin koskee pelkästään huipputuloisia.

YTT Maija Mattila työskentelee Kalevi Sorsa-säätiössä hankevastaavana eriarvoisuuden vähentämisen parissa.