Toisin kuin usein ajatellaan, oikeistopopulismin juuret eivät ole kansan syvissä riveissä vaan ranskalaisessa sivistyneistössä ja keskiluokassa. Suomessakin on esimerkkejä siitä, ettei oikeistopopulismi ole syrjäytyneiden tai vähemmän koulutettujen tuottama aate.
Tämän hetken Euroopassa populistiset puolueet menestyvät vaaleissa ja mielipidemittauksissa. Suomessakin Jussi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset on ennen korona-aikaa ollut gallupien kärjessä. Joissain Euroopan maissa – ajattelen lähinnä Unkaria – oikeistolainen populistiaate on myös hallituksen ja kansan enemmistön poliittinen linja.
Populistipuolueet niin Euroopassa kuin Suomessa esiintyvät mielellään kansan äänenä. Tällöin ajatellaan, että kansan syvät rivit lähiöbaarien kulmapöydistä saavat heidän kauttaan äänen. Suomessa tällä käsityksellä on pitkä perinne. Veikko Vennamo ja hänen jälkeensä Timo Soini ylläpitivät vahvasti kansan ääni -retoriikkaa.
Puhe kansan syvistä riveistä saattaa olla myös populistien vastustajien oletusarvo. Suomessakin populismia vastustetaan osin siitä syystä, että se on sisällöltään vain lähiömölinää. Esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikas ja Aleksanteri Kovalainen kuvaavat romaaneissaan perussuomalaista aatemaailmaa tässä hengessä.
Suomessakin on havaittu, että perussuomalaisten äänestäjäprofiili on tavanomaisen keskiluokkainen.
Mutta ovatko populistit ”oikeasti” kansanihmisiä ja onko heidän aatemaailmansa kunkin kansakunnan sisältä syntynyttä sydänääntä? Suomessakin on havaittu, että perussuomalaisten äänestäjäprofiili on tavanomaisen keskiluokkainen.
Pyrin seuraavassa näyttämään, että nykyinen oikeistopopulismi on pikemmin yleiseurooppalainen liike, joka syntyi Ranskassa 1980- ja 1990-luvuilla. Sieltä liike levisi Saksaan ja Pohjoismaihin sekä erilaisten mutkien kautta myös Puolaan ja Unkariin. Tällä liikkeellä on juurensa pikemmin sivistyneistössä ja keskiluokassa kuin missään erityisessä ”unohdetussa kansassa”.
Ranskan uusoikeisto
Ranskassa niin kutsuttu Kansallinen Rintama (1972–2018 Front national, nykyään Rassemblement national) on jo pitkään ollut merkittävä poliittinen voima. Sitä on avittanut tiettyjen historioitsijoiden ja oikeistointellektuellien luoma laaja kirjallinen tuotanto. Kirjoilla on perusteltu sellaista populistista linjaa, jota Le Penin suvun poliittiset johtajat ovat edustaneet ja edelleen edustavat.
Keskeisiä tällaisia kirjoittajia ovat jo vuonna 1968 aloittanut Alain de Benoist, Jean-Claude Valla, Pierre Vial, Dominique Venner sekä Terre et Peuple –aikakauslehti. Heidän tekstejään oikeistopopulistit ovat käyttäneet laajasti viimeisen 30 vuoden aikana eräänlaisena vastavoimana vasemmistolaiselle ja globaaleihin kysymyksiin keskittyvälle politiikalle. Ranskaksi heistä käytetään nimitystä Nouvelle Droite, uusoikeisto.
Nouvelle Droite korostaa voimakkaasti kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta. Korostuksen mukaan oman alueen ja maakunnan ihmiset ovat juurevia ja tuntevat oman kotiseutunsa asiat parhaiten. Heitä on turha lähteä Euroopan unionin tai muunkaan suuremman toimijan taholta neuvomaan, sillä parasta olisi pysyä perinteisessä kansallisvaltiossa.
Ranskalaisten oikeistointellektuellien kirjoilla on perusteltu sellaista populistista linjaa, jota Le Penin suvun poliittiset johtajat ovat edustaneet ja edelleen edustavat.
Perinteinen uusoikeisto oli varsin maallista eli sekulaaria. Siihen ei liittynyt uskonnollisia tunteita, vaan lähinnä kansallisromantiikkaa. Mainitsemani ajattelijat katsovat usein, että roomalaiskatolinen kirkko vastustaa lähtökohtaisesti kansallistunnetta, koska kirkko on globaali järjestö ja sellaisena tukee Euroopan unionia ja muita globaaleja yhteisöjä.
Vielä yli kymmenen vuotta sitten ajateltiin, että vahvan kansallisvaltion tulee sitä vastoin olla sekulaari, jotta se kykenee ajamaan maan ja kansan etuja. Oikeistopopulistit ovat Ranskassa usein olleet vahvoja perinteisillä, vaurailla viinialueilla, joilla ajatukset maaperästä ja kansallissielusta ovat merkityksellisiä.
Liitto konservatiivikristittyjen kanssa
Sekulaari ja antiglobalistinen ajattelu muuttui Ranskassa noin seitsemän vuotta sitten, kun maahan ajettiin tasa-arvoista avioliittolakia, samankaltaista kuin hieman myöhemmin Suomessa. Hanke synnytti konservatiivien piirissä vastahankkeen, jota kutsuttiin nimellä La Manif pour tous, ”mielenosoitus kaikille”.
Tähän vastahankkeeseen lähtivät mukaan niin monet maalliset uusoikeistolaiset kuin konservatiiviset katolilaiset. Näin syntyi eräänlainen epäpyhä liitto kansallisromanttisen, maallisen uusoikeiston ja vanhoillisen kristinuskon välille.
Liiton syntyyn myötävaikutti dramaattinen tapahtuma. Uusoikeiston keskeinen ideologi Dominique Venner, joka ihaili japanilaisia samuraita, teki 2013 rituaalisen itsemurhan Notre Damen katedraalin alttarilla protestina globalismia ja vanhan kulttuurin rapautumista vastaan. Hänen voimakkaasti symbolinen tekonsa liitti oikeistopopulismiin uskonnollisen uhriutumisen kuvastoa.
La Manif pour tous -liikkeen tunnuskuva on mainio esimerkki digiajan meemistä, joka liikkuu ketterästi asiayhteydestä toiseen kantaen samanlaisia merkityksiä ja samalla hieman muuttuen.
La Manif pour tous -liikkeen tunnuskuvassa isä, äiti ja kaksi lasta pitävät toisiaan kädestä heteronormatiivista perheihannetta korostaen. Kuva levisi Ranskasta Venäjälle Vladimir Putinia tukevan Yhtenäinen Venäjä -liikkeen käyttöön. Suomessa tämän kuvan otti omakseen logossaan Aito avioliitto -liike, joka ranskalaisen esikuvansa tavoin vastustaa avioliittolain muutoksia.
Tunnuskuva on mainio esimerkki digiajan meemistä, joka liikkuu ketterästi asiayhteydestä toiseen kantaen samanlaisia merkityksiä ja samalla hieman muuttuen.
Identitaarit
Jo ennen tämän epäpyhän liiton syntymistä uusoikeisto oli Ranskassa alkanut radikalisoitua. Äärisiipi kutsui itseään nimellä identitaarit. Heidän mielestään tiukka kansallisvaltio on toteutettava suoran toiminnan keinoin.
Identitaarit ottivat käyttöön digitaalisen median ja toivat tekstejään julki englanniksi ja muilla kielillä. Englannin ilmaukset alt-right ja identitarians otettiin käyttöön käännöksissä. Näin termit, ja myös varhaisemman ranskalaisen uusoikeiston ajattelu levisi englantia lukevaan maailmaan.
Identitaariliikkeen keskeisiä kirjoja on ensinnäkin Guillaume Fayen teos The New Jewish Question (ranskaksi 2007), missä Faye avoimesti argumentoi, että muslimeista on nyky-Euroopassa tullut samantapainen ongelma kuin juutalaisista Natsi-Saksassa.
Vaikka Faye ei kannata juutalaisvastaisuutta tai vierasväestön joukkotuhoamista, hän väittää, että Eurooppa nykyään kamppailee nopeasti lisääntyvän muslimiväestönsä kanssa samaan tapaan kuin Hitlerin Saksan nähtiin kamppailevan runsaan juutalaisväestön äärellä. Kaikki poliittiset puolueet sanoutuivat irti tästä ajatuksesta, mutta se jäi elämään oikeistopopulismissa, ehkä erityisesti sosiaalisen median vaikutuksen tukemana.
Englannin ilmaukset alt-right ja identitarians otettiin käyttöön käännöksissä. Näin termit, ja myös varhaisemman ranskalaisen uusoikeiston ajattelu levisi englantia lukevaan maailmaan.
Toinen, ehkä vielä vaikutusvaltaisempi kirja on Renaud Camus’n The Great Replacement (ranskaksi 2011). Teos lanseerasi käsitteen ”väestönvaihto”, joka tänä päivänä elää monien populististen puolueiden sanastossa niiden kotimaasta huolimatta.
Koska Camus’n mukaan muslimit lisääntyvät niin paljon nopeammin kuin eurooppalaiset, heidän prosentuaalinen osuutensa väestöstä erityisesti Ranskassa ja Saksassa kasvaa eksponentiaalisesti. Kolmen taikka neljän sukupolven kuluttua tämä johtaa siihen, että Euroopasta on tullut islamilainen maanosa, eli on tapahtunut väestönvaihto.
On syytä myös huomata, että vaikka oikeistopopulismi usein sinänsä perustellusti liitetään sosiaalisen median aikaansaamiin uusiin kupliin ja viestintätapoihin, sen aatteelliset perusteokset ovat kuitenkin perinteisiä kirjoja.
Globaali oikeistopopulismi
Radikalisoituminen ja kansainvälistyminen on johtanut lukuisiin jyrkkiin ja keskenään verkostoituneisiin identitaarisiin liikkeisiin, joiden käyttämät nimikkeet ja mediat vaihtuvat tiuhaan. Ranskassa tällainen jyrkkä siipi on nimeltään Generation Identitaire, Saksassa puolestaan Identitäre Bewegung. Yksi englanninkielisen maailman ja Manner-Euroopan yhdistävä jyrkkä verkosto on nimeltään Identity Evropa.
Vaikka englanninkielistä mediaa seuraavat suomalaiset helposti olettavat, että identitaarien ajattelu on peräisin amerikkalaisilta jyrkän siiven republikaaneilta tai englantilaisilta Brexit-intoilijoilta, sen varhaiset sylttytehtaat sijaitsevat juuri Ranskassa.
Nykyiset amerikkalaiset ja brittiläiset identitaarit ovat usein omaksuneet ajatuksensa vuorovaikutuksessa Manner-Euroopan kanssa. Tietenkin 1980-luvun Ranskaa kaukaisempia juuria voidaan niin haluttaessa myös löytää Italian ja Saksan fasismista. Oikeistopopulismi on tuttua ja vaikutusvaltaista myös Euroopan ja USA:n ulkopuolella, esimerkiksi Intian hindunationalismissa.
Vaikka englanninkielistä mediaa seuraavat suomalaiset helposti olettavat, että identitaarien ajattelu on peräisin amerikkalaisilta jyrkän siiven republikaaneilta tai englantilaisilta Brexit-intoilijoilta, sen varhaiset sylttytehtaat sijaitsevat juuri Ranskassa.
Oikeistopopulismin nousun myötä myös termit identiteetti ja identiteettipolitiikka ovat saaneet uusia merkityksiä. Varsinkin USA:ssa termi identiteettipolitiikka tarkoitti aluksi liberaalin demokraattisen vasemmiston ajamaa erilaisten vähemmistöjen näkyväksi tekemisen politiikkaa. Tähän kontekstiin asettuu myös esimerkiksi tasa-arvonäkökulmaa korostanut poliittisen korrektiuden käsite, joka on kaapattu arvokonservatiivien maalitauluksi.
Donald Trumpin presidentinvaalikampanjan ajoista lähtien identiteettien politiikka on kuitenkin korostetusti myös englanninkielisessä maailmassa alkanut yhä enemmän tarkoittaa vanhakantaisten näkemysten kunnianpalautusta. Trumpista huolimatta olisi tärkeää muistaa, että Euroopassa erityisesti etnisten identiteettien ”puhtauden” aatemaailma ja käsitteistö on vaikuttanut jo pidempään.
Entä Suomi?
Teologina ja uskonnontutkijana oma kiinnostukseni kohdistuu paljolti siihen, miten edellä kuvattu oikeistopopulismi vaikuttaa Suomessa erilaisissa kristillisissä piireissä. Oletin, että Jussi Halla-ahon nousu Perussuomalaisten johtoon olisi vähentänyt uskonnon merkitystä suomalaisessa populismissa, mutta toisin on näyttänyt käyvän.
Erityisen antoisa ja samalla huolestuttava tämänhetkinen suomalainen lähdeaineisto on nettilehti Oikea Media, jossa monet konservatiiviset kirjoittajat yhdistävät oikeistopopulismin ja kristinuskon. Ranskalaisen uusoikeiston ja identitaarien ajatukset esiintyvät lehdessä paikallisesti sovitettuna laajasti.
Lehti mainostaa näyttävästi perussuomalaisia ja kristillisdemokraattisia poliitikkoja, vaikka se ei ole kummankaan puolueen varsinainen äänenkannattaja. Oikean Median kirjoittajakunnassa on useita yliopistolaitoksen piirissä työskenteleviä professoreita, dosentteja ja yliopistonlehtoreita.
Oikea Media on hyvä esimerkki siitä, kuinka oikeistopopulismi on yleiseurooppalainen liike, jossa koulutetuimpaan kansanosaan kuuluvat kirjoittajat tarjoavat akateemisesti laadittuja perusteluja populistiselle politiikalle. Populismi ei siis ole vähemmän koulutettujen tai syrjäytyneiden ihmisten tuottama aate.
Oikea Media on hyvä esimerkki siitä, kuinka oikeistopopulismi on yleiseurooppalainen liike, jossa koulutetuimpaan kansanosaan kuuluvat kirjoittajat tarjoavat akateemisesti laadittuja perusteluja populistiselle politiikalle.
Alkusyksystä 2018 Oikea Media alkoi nostaa voimakkaasti esiin professori Tapio Puolimatkaa, jonka katsottiin kärsivän syrjintää yliopistossa kristillisen vakaumuksensa vuoksi. Puolimatka nousi Kristillisdemokraattien ääniharavaksi kevään 2019 eurovaaleissa, ja on kirjoittanut sananvapaudesta kirjan.
Erityisen voimakkaasti identitaarien aatemaailmaa ja kristinuskoa yhdistää kirjoituksissaan dosentti Juha Ahvio, kristillisen Patmos-järjestön puuhamies. Toki Oikeaan Mediaan kirjoittaa myös Ahviota maltillisempia konservatiiveja.
Itsekriittisyyttä ja lähteitä
Oikeistopopulismin tutkimuksessa on vältettävä leimakirveitä ja pyrittävä erittelemään tarkasti yhtäältä omat ja toisaalta eri kohdehenkilöiden asenteet. Ehkä tutkijankin on silti otettava jonkinlaista kantaa. Itse edustan ”liberaalia” kristinuskon, politiikan ja yliopistoaatteen ymmärtämistä ja tämä tausta kenties värittää omaa arviotani.
Samaisen avoimuuden hengessä tämän artikkelin taustalla päälähteenäni on toiminut Jose Pedro Zúqueten kirja The Identitarians: The Movement Against Globalism and Islam in Europe, mikä samalla muuten on myös paras tuntemani tutkimus aihepiiristä.
Euroopassa kaikkein voimakkaimmin oikeistopopulismiin ja uskonnon poliittinen liitto vaikuttanee nyt Unkarissa, ehkä myös Puolassa ja Venäjällä. Lennart Byströmin kirjan Med Guds hjälp: om religion och politik i Ryssland, Ungern och Polen avulla näiden maiden identitaareista saa hyvän alkukäsityksen.
Risto Saarinen on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori.
Minulle jäi vähän epäselväksi, miten SMP sai innoituksensa ranskalaisesta 80-90-luvun liikehdinnästä.
Artikkelissa ei puhuta SMP:stä? SMP:tä ei noin yleisesti ainakaan kovin usein liitetä oikeistopopulismiin (mikä oli artikkelin teema) vaan ns. agraaripopulismiin.
Ks. https://politiikasta.fi/populismin-evoluutio-suomessa/