Eliitti on palannut valkokankaalle ja populistiseen puheeseen politiikasta. Aktivismista ammentava teoria haastaa mielikuvia yläluokista tutkien yhteiskunnallisten ja teknologisten rakenteiden luomia uusia eliittejä.
Luokkataistelu on palannut valkokankaalle. Viime vuosina yhteiskunnan eliittiä ja osattomia on kuvattu elokuvissa kuten Triangle of Sadness, Parasite, The Forgiven ja I Came By. Televisiossa suosiota on niittänyt makaaberi Squid Game ja hienovaraisemmat satiirit White Lotus ja Succession.
Elokuviin ja tv-sarjoihin verrattuna mediassa keskustelu eliitistä on jäänyt vähäisemmäksi. Venäjän opposition tunnettu edustaja, edesmennyt Alexei Navalnyi kirjoitti vuoden 2022 elokuussa, että keskustelussa Venäjä-pakotteista Euroopassa elävät oligarkit olivat jääneet liian vähälle huomiolle. Navalnyin mukaan vain 46:een Venäjän 200 rikkaimmasta ihmisestä oli kohdistettu länsimaiden pakotteita. Oligarkkivaltion muuttamiseksi olisi tehokasta puuttua oligarkkien elämään.
Puhe eliitistä on tulenarkaa: kaikki eivät halua ajatella olevansa eliittiä. Kun Suomessa nousi kohu WSOY:n influensereille tarjoamasta maksuttomasta kirjoituskurssista, keskustelun kumpikin osapuoli syytti pian toisiaan elitismistä: influensserit sysäsivät kirjailijat kulttuurieliittiin, kirjailijat influensserit taloudelliseen eliittiin.
Populistinen politiikka on lähtökohdiltaan eliitin vastaista, mutta sen edustajat voivat ymmärtää eliitin hyvin eri tavoin. Jotkut vaihtoehtoisen median edustajat, kuten Russell Brand, puhuvat hyvin laveasti eliitistä, viitaten sillä ”median, finanssi-intressien, ja valtion” hallintaan pyrkiviin vallanpitäjiin. Vielä yksinkertaistavampaa ajattelua löytyy pandemian aikana syntyneissä vapausliikkeissä, kuten Ruotsissa vaikuttavassa Frihetsrörelsenissä.
Koronarajoituksia omilla turvallisuusjoukoilla ja reiveillä vastustanut Frihetsrörelsen on puhunut valtaeliitin salaliitosta ihmiskuntaa ja jopa maailmankaikkeutta vastaan. Kyseessä on monia kiehtova ajatus eliitin eliitistä, globaalia järjestystä hallitsevasta joukosta, joka on jossain tuolla. Paradoksaalisesti juuri tällainen ajattelu on sokeinta todellisille, eliittejä tuottaville rakenteille.
Identiteettipolitiikan eri identiteetit
Kiinnostavan teoreettisen avauksen keskusteluun eliitistä on tehnyt filosofi Olúfẹ́mi O. Táíwò. Anti-koloniaalisesta teoriasta ja aktivismista ammentavassa kirjassaan Elite Capture: How the Powerful Took Over Identity Politics (And Everything Else) Táíwò soveltaa kehittyvien maiden tutkimuksessa syntynyttä eliitin kaappaus (elite capture) -käsitettä. Käsitettä on hyödynnetty aiemmin esimerkiksi tutkimuksessa kehitysavusta, joka on vaarassa joutua eliitin ohjailtavaksi.
Táíwò osoittaa, että eliitti ei nappaa itselleen yhteisiä resursseja vain kehittyvissä maissa. Materian ohella se ottaa haltuun ideoita ja jopa poliittisia liikkeitä. Táíwò ottaa esimerkiksi identiteettipolitiikan, jonka juuret hän paikantaa Yhdysvalloissa 1970-luvulla toimineeseen Combahee River Collective -yhteisöön. Yhteisössä sosiaalinen identiteetti käsitettiin tapana rakentaa poliittista liikettä heille, joiden ääni työntekijämiehiä korostavassa vasemmistolaisessa politiikassa ei kuulunut.
Táíwò osoittaa, että eliitti ei nappaa itselleen yhteisiä resursseja vain kehittyvissä maissa. Materian ohella se ottaa haltuun ideoita ja jopa poliittisia liikkeitä.
Identiteettipolitiikan alkuperäisenä ajatuksena oli muotoilla poliittista strategiaa sosiaalisten, rodullisten ja luokkaidentiteettien kautta. Se tarkoittaa, että pohditaan oman viiteryhmän todellisia tarpeita ja sitä, kenellä on parhaat resurssit niiden vaatimiseksi. Identiteettipolitiikan merkitys kuitenkin muuttui ajan saatossa.
Táíwò esittää, että jossain vaiheessa identiteettipolitiikasta tuli maailman selittämistä, ei niinkään työkalu sen muuttamiseksi. Táíwò satirisoi, että eliitin kaappaamassa identiteettipolitiikassa CIA:n entinen johtaja ja naapuruston joogaharrastajat ovat samassa poliittisessa asemassa, koska kummatkin ovat valkoisia naisia.
Táíwò kirjoittaa, kuinka eliitti ei ota haltuun ainoastaan materiaalisia resursseja, vaan myös identiteettipolitiikan kaltaisia poliittisia liikkeitä ja jopa halujamme. Eliitti omi hänen mukaansa radikaalin sateenkariväestön vapautusliikkeen, josta tuli enenevissä määrin tasavertaiseen avioliittoon typistyvä liike. Samoin yliopistomaailmassa, jota Táíwò sisältäpäin kritisoi, radikaali aktivistien kehittämä teoria menettää toiminnan ulottuvuuden.
Tutkijat Eve Tuck ja K. Wayne Yang kirjoittavat vaikutusvaltaisessa artikkelissaan, että dekolonisaation yhteydessä ei yliopistoissa puhuta enää maiden palauttamisessa alkuperäiskansoille, vaan siitä on tullut metafora parempaan maailmaan, edustukseen ja kielenkäyttöön. Politiikan tutkija Genevieve Fuji Johnson argumentoikin, että tällainen muodonmuutos sivuuttaa olennaiset ja vaikeammat kysymykset järjestelmällisestä rasismista.
Rakenteet synnyttävät eliittejä
Tosin kuin salaliittoteoreetikot esittävät, eliitin kaappaus ei tarkoita pientä joukkoa superrikkaita maailmankahvassa. Táíwò analysoi sitä sen sijaan prosessina, jossa yksilöt ovat lopulta sivuosassa. Kyse on ensisijaisesti rakenteista, jotka synnyttävät eliittejä erityisesti silloin, kun valta on jakautunut epätasaisesti. Eliitti omii asioita näkyvimmin kansallisella tasolla, kuten valtion resurssien jakautumisessa hyvin toimeentuleville, mutta tuhoisinta elitismi on nykyään paikallisella ja kansainvälisellä tasolla, Táíwò arvioi.
Eliitin kaappausta tapahtuu jo siinä, miten huomiomme kohdistuu päivänpoliittisiin aiheisiin. Kohussa influenssereille tarjotusta kirjoituskurssista käsikirjoitus on tavallaan ennalta annettu. Sosiaalisen median käyttäjää rohkaistaan reagoimaan jommankumman puolesta: oletko influenssereiden vai kirjailijoiden puolella. Jos koko keskustelu tuntuu keinotekoiselta, se myös onkin sitä: sosiaalisen median rakenteiden muokkaamaa.
Huomio on resurssi, jota useimmilla ihmisillä on vähän, mutta ei paljon parjatun keskittymiskyvyn huonontumisen takia – vaan koska ylikansalliset yritykset ja heidän algoritminsa luovat sille huonot olosuhteet.
Táíwòn mukaan ei ole niin, että olemassa oleva eliitti hallitsee X:n (entinen Twitter) keskustelua, vaan alustan rakenteet luovat jälleen eliitin. Algoritmi suosii yksinkertaistavia mielipiteitä sekä reaktiivista käyttäytymistä, ja näin käyttäytyvistä tulee Twitterin näkyvimpiä ja seuratuimpia. He saattavat olla keitä tahansa ja keskenään hyvin eri mieltä.
Kyse on huomiotaloudesta, joka ei ole vain trendikäs käsite, vaan uusi ja merkittävä talouden ala. Huomio on resurssi, jota useimmilla ihmisillä on vähän, mutta ei paljon parjatun keskittymiskyvyn huonontumisen takia – vaan koska ylikansalliset yritykset ja heidän algoritminsa luovat sille huonot olosuhteet.
Oikeudenmukaisuuden painavien kysymysten sijaan huomio keskittyy näiden kysymysten esittäjiin. Tutkija William Davies on puhunut reaktiotaloudesta: tärkein ja palkittavin teko algoritmien näkökulmasta on reagoida, kiinnittää itsensä tiettyyn asiaan sen edustajan välityksellä. Siksi demokraattinen politiikka ei kenties voi luontaisen hitautensa takia pysyä perässä.
Eliitti, joka ei omista mitään
Ajatus rakenteiden luomasta eliitistä on myös läsnä elokuvissa kuten Triangle of Sadness. Ruben Östlundin ohjaamassa satiirissa mallipariskunta pääsee kaupallisena yhteistyönä luksusristeilijälle superrikkaiden kanssa. Laivan miehistö esitetään vastakohtana sen asiakkaille, joihin kuuluu esimerkiksi venäläinen oligarkki, suomalainen IT-miljonääri ja brittiläinen asekauppias. Kun heidän illallisensa päättyy merisairauteen, kurinalainen komppania siivoojia huolehtii sotkuista.
Kiinnostava käänne tapahtuu, kun kummankin kerroksen väki haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Vanhat hierarkiat eivät enää päde. Tämän tajuaa siivooja, joka ainoana porukasta osaa kalastaa ja tehdä tulen. Hän alkaa johtamaan pientä yhteisöä vaatien muilta täydellistä alistumista. Hän ottaa itselleen parhaan yösijan ja mallipariskunnan miehen rakastajakseen, antaen tälle vaivanpalkaksi pieniä lahjoja.
Osat ovat kääntyneet ja uudessa tilanteessa siivooja alkaa pelätä, että heidät pelastetaan saarelta. Elokuvan lopussa hän joutuu valitsemaan, onko ihmishengen uhraaminen saavutetun aseman säilyttämisen arvoista. Eliitin suurimpana pelkona on heidän asemaansa ylläpitävien rakenteiden menettäminen.
Yhteiskunnan eliitti ja sitä vastaan kapinoivien osattomien kuvaus on palannut elokuviin, mutta myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Eliitin olemassaolo on kiistämätön tosiasia, mutta tarvitaan varovaista erottelua sen eri muotojen välillä.
Tässä myös moni eliitin vastainen poliittinen kamppailu ajautuu harhaan. Ne, jotka vastustavat Ukrainan aseellista tukea sen perusteella, että se jollain tasolla hyödyttää Yhdysvaltain aseteollisuuden ympäröimää eliittiä, eivät näe, että imperialistista eliittiä voi purkaa vain tuhoamalla imperialismia johdonmukaisesti myös Venäjällä. On hyvä muistaa miten oligarkkivaltio syntyi: Neuvostoliiton romahdusta seurasi yksi valtavimmista eliitin kaappauksista ikinä, resurssien uudelleenjako, jota lännen toimet edesauttoivat.
Venäjällä ökyrikasta eliittiä edelsi Neuvostoliiton vähemmän rikas, mutta yhtä aito eliitti. Poliittisen johdon lisäksi eliittiä edustivat erityisesti neuvostotalouden suunnittelijat ja managerit. Heistä tuli merkittävä este Neuvostotalouden kehittymiselle. Jo 1940-luvulla tapahtui tärkeitä matemaattisia läpimurtoja, jotka olisivat mahdollistaneet paljon laajemman ja järjestelmällisemmän talouden suunnittelun, mutta nämä eivät sopineet taloussuunnittelijoiden eliitille, jota kiinnosti vain viisivuotissuunnitelman toteutus.
Tämä on jokaisen eliitin pohjimmainen olemus – ei rahallinen rikkaus tai edes kyky päättää maailman menosta, vaan valta ylläpitää rakenteita, jotka luovat eliitin.
Yhteiskunnan eliitti ja sitä vastaan kapinoivien osattomien kuvaus on palannut elokuviin, mutta myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Eliitin olemassaolo on kiistämätön tosiasia, mutta tarvitaan varovaista erottelua sen eri muotojen välillä. Lisäksi eliitin analysoiminen erillisenä rakenteista, jotka jatkuvasti luovat uusia eliittejä, johtaa haitallisiin mielikuviin ja uusien, populististen eliittien valtaannousuun.
FM Ville Louekari on väitöstutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa koskee utopia-ajattelua politiikassa.
Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie-articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.
Artikkelikuva: PublicDomainPictures / Pixabay
