Valtioneuvoston rasisminvastaisella politiikalla on kesällä 2023 alkanutta kohua pidempi historia, mutta korostuneessa roolissa olevat uudet painotukset erottavat Orpon hallituksen ohjelman edeltäjistään.
Pääministeri Petteri Orpon johtaman nykyhallituksen kausi käynnistyi kohun saattelemana kesällä 2023, kun toimittajat löysivät joukon tuoreiden perussuomalaisministerien aiemmin nettiin kirjoittamia rasistisia tekstejä. Tämä viestinpätkien ja blogitekstien arkisto koostui muun muassa Riikka Purran epäinhimillistävistä solvauksista ja Vilhelm Junnilan natsisympatioista. Hallitus ryhtyi pikaisiin toimiin kohun hillitsemiseksi: Junnila erosi elinkeinoministerin virasta heinäkuussa 2023 ja hallitus antoi rasisminvastaisen tiedonannon noin puolitoista kuukautta myöhemmin.
Tiedonantoa seurasi laajempi rasisminvastainen politiikkaohjelma ja rasisminvastainen kampanja, joiden osana ministereille on järjestetty muun muassa rasisminvastaista koulutusta. Näistä toimista on tullut toistuva julkisen keskustelun aihe ja etenkin perussuomalaisten sitoutuneisuus rasisminvastaisuuteen on herättänyt epäilyksiä.
Yksi rasismikohun seurauksista onkin rasisminvastaisen politiikan saaman mediahuomion kasvu. Moni on varmasti havahtunut ensimmäistä kertaa siihen, että hallitukset laativat rasisminvastaisia politiikkaohjelmia siinä missä ne toimeenpanevat esimerkiksi tasa-arvo-, kriminaali– ja demokratiapoliittisia ohjelmia.
Nykyisen hallituksen rasisminvastainen ohjelma ei kuitenkaan ole ensimmäinen laatuaan: kahdella aiemmalla hallituksella, Paavo Lipposen toisella hallituksella vuonna 2001 ja Sanna Marinin hallituksella vuonna 2021, oli vastaavanlaiset ohjelmat. Lisäksi eri ministeriöt ovat toteuttaneet pienempimuotoisia antirasismihankkeita vuosien varrella. Suomen hallitusten rasisminvastaisella tai antirasistisella politiikalla on siis pidempi historia, joka edeltää kesän 2023 kohua.
Tätä historiaa tutkin kesällä 2025 julkaistussa politiikan tutkimuksen pro gradu -tutkielmassani, jonka aineistona käytin kaikkia kolmea Suomen hallitusten julkaisemaa rasisminvastaista politiikkaohjelmaa. Analysoin ohjelmissa ilmaistuja käsityksiä rasismista ja antirasismista. Lisäksi tarkastelin näiden käsitysten muuttumista sinä ajanjaksona, jona Suomen hallitukset ovat tehneet antirasistista politiikkaa.
Erotin tutkimuksessani kaksi erilaista puhetapaa eli diskurssia, jotka esiintyvät hallitusten rasisminvastaisissa ohjelmissa. Toista niistä nimitän väestösuhteiden diskurssiksi, toista uuden antisemitismin diskurssiksi. Ensin mainittu esiintyy kaikissa kolmessa ohjelmassa, jälkimmäinen vain Orpon hallituksen ohjelmassa.
Väestösuhteiden diskurssi
Väestösuhteiden diskurssissa rasismi ymmärretään ideologiaksi, joka perustuu “yksilöiden tai ihmisryhmien määrittelyyn alempiarvoisiksi esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella”, kuten Orpon hallituksen ohjelmassa todetaan.
Rasistisen ideologian kannatuksen katsotaan puolestaan kumpuavan ihmisten universaaleista ennakkoluuloista ja vierauden pelosta, ei esimerkiksi kolonialismin historiallisista jatkumoista. Näin kolonialismin vastustamista, kuten esimerkiksi vaatimuksia Saamenmaan dekolonisaatiosta, ei ole edes mahdollista ilmaista hallitusten käyttämällä kielellä.
Ennakkoluulot puolestaan ilmenevät rasisminvastaisten ohjelmien mukaan eri “väestöryhmien” välisissä suhteissa konflikteina, “vihatekoina” ja “häirintänä”. Väestöryhmillä taas tarkoitetaan yleensä etenkin eri tavoin etnisesti ja kielellisesti määriteltyjä ryhmiä sekä alkuperäiskansa saamelaisia, mutta joskus myös “HLBTI-henkilöt” sekä “vammaiset” määrittyvät väestöryhmiksi, kuten Marinin hallituksen ohjelmassa luetellaan.
Näin määritellyn antirasismin päämäräksi hahmottuu harmoninen, konfliktiton ja yhteinäinen yhteiskunta, joka on lisäksi hallinnollisesti legitiimi ja taloudellisesti tuottava.
Väestösuhteiden diskurssissa rasismia vastustetaan ja konflikteja estetään lisäämällä väestöryhmien välistä vuorovaikutusta. Ajatusta voidaan tulkita sosiaalipsykologisen kontaktiteorian avulla: hyvät kokemukset toisesta väestöryhmästä kumoavat aiemmat negatiiviset ennakko-oletukset. Ohjelmien mukaan keinoja “hyvien väestösuhteiden” edistämiseksi ovat muun muassa eriytymistä vähentävä asuntopolitiikka ja uskontokuntien väliset dialogit.
Näin määritellyn antirasismin päämäräksi hahmottuu harmoninen, konfliktiton ja yhteinäinen yhteiskunta, joka on lisäksi hallinnollisesti legitiimi ja taloudellisesti tuottava. “Ohjelmaan sisällytettyjen toimenpiteiden toteuttaminen – – edistää edellytyksiämme etnisen monimuotoisuuden kansallisessa ja kansainvälisessä hyödyntämisessä”, kuten Lipposen hallituksen ohjelmassa todetaan.
Uuden antisemitismin diskurssi
Orpon hallituksen rasisminvastainen ohjelma eroaa aiempien hallitusten vastaavanlaisista ohjelmista nostaessaan antisemitismin torjunnan ohjelman keskiöön. Nähdäkseni antisemitismipainotusta perustelee puhetapa, jota kutsun muita rasismin tutkijoita seuraten uuden antisemitismin diskurssiksi. Tämä diskurssi ilmenee Orpon hallituksen ohjelmassa väestösuhteiden diskurssin rinnalla.
Orpon hallituksen antisemitismipuheessa juutalaisvastaisuus liitetään etenkin Palestiinan-Israelin asiayhteyteen. Vallitsevien valtasuhteiden epätasapainoa häivytetään puhumalla konfliktista eikä Israelin asuttajakolonialistisen valtion harjoittamasta kansanmurhasta: “Israelin ja terrorijärjestö Hamasin välillä alkanut konflikti on kärjistänyt ilmapiiriä myös lähi-idän ulkopuolella”, joka on ohjelman mukaan johtanut antisemitismin nousuun “myös Suomessa”. Samalla suomalaisen äärioikeiston hyvin tunnettu antisemitismi jää mainitsematta.
Orpon hallituksen rasisminvastainen ohjelma eroaa aiempien hallitusten vastaavanlaisista ohjelmista nostaessaan antisemitismin torjunnan ohjelman keskiöön.
Palestiinan-Israelin kontekstin nostaminen etualalle ja äärioikeiston antisemitismin häivyttäminen ovat yleistyneet viime vuosikymmeninä kansainvälisessä antisemitismin määrittelyssä. On puhuttu “uudesta antisemitismistä”, jossa muslimien ja vasemmiston niin sanotun antisionistisen antisemitismin katsotaan korvanneen äärioikeistolaisen “vanhan antisemitismin”.
Vuodesta 2016 lähtien tämän puhetavan levittämiseen on käytetty etenkin The International Holocaust Remembrance Alliance -järjestön (IHRA) antisemitismimääritelmää, joka samaistaa juutalaisuuden ja Israelin valtion toisiinsa. Määritelmän väärin asettama yhtäläisyys onkin sitten mahdollistanut Israel-kritiikin vaientamisen, palestiinalaisten vastarinnan demonisoimisen ja Palestiina-solidaarisuuden tukahduttamisen. Yliopistoissa määritelmää on käytetty akateemisen vapauden rajoittamiseen, kuten Britanniassa tuotettu raportti todistaa.
Orpon hallitus siteeraa IHRA:n määritelmää ohjelmassaan ja etsii “keinoja lisätä keskeisten viranomaisten tietoisuutta” sen sisällöstä. Ohjelma herättääkin kysymyksen siitä, alkaako julkinen valta Suomessakin valvomaan palestiinasolidaarisuutta IHRA:n määritelmä välineenään ja torjumaan palestiinalaisten ihmisoikeusvaatimuksia dokumenttiin vedoten? On myös tärkeä huomata, että hallitus nostaa IHRA:n antisemitismimääritelmän esiin tilanteessa, jossa Suomi on köyttänyt itsensä asekaupoilla kansanmurhaa toteuttavaan Israeliin.
Juutalaisten seurakuntien turvallisuus
Puheella Palestiinasta, Israelista ja “konfliktista”, josta pitäisi puhua kansanmurhana, on Orpon hallituksen ohjelmassa muitakin vaikutuksia kuin mahdollinen Israelin suojaaminen kritiikiltä. Antisemitismin asettaminen tällaiseen asiayhteyteen nimittäin kytkee juutalaisvihan sotaan ja poliittiseen väkivaltaan, toisin sanoen turvallisuusuhkiin.
Nähdäkseni tämä turvallisuuspuhe perustelee osaltaan niitä ohjelmassa myönnettäviä valtionavustuksia, jotka kohdennetaan juutalaisten seurakuntien turvallisuusmenoihin. Näitä avustuksia juutalaiset seurakunnat saavat neljänä perättäisenä vuonna (2024–27) 400 000 euroa vuodessa eli yhteensä 1,6 miljoonaa euroa.
Turvallisuuspuhe perustelee osaltaan niitä ohjelmassa myönnettäviä valtionavustuksia, jotka kohdennetaan juutalaisten seurakuntien turvallisuusmenoihin.
Samanlaisia tukia ei myönnetä muille vähemmistöryhmille. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, koska ohjelma mainitsee esimerkiksi, että “poliisin tietoon tulleista uskontoon liittyvistä viharikoksista eniten tapauksia liittyy islamiin”. Samoin viitataan siihen, että “[r]omaneihin ja muslimeihin kohdistuvat kielteiset asenteet ovat nousseet kärkeen viimeisimpien barometrien monissa vastauksissa”.
Uuden antisemitismin diskurssi edustaa selvästi erilaista käsitteellistä logiikkaa kuin aiemmin kuvattu väestösuhteiden diskurssi. Sen sijaan, että rasismia pyrittäisiin ratkomaan lisäämällä väestöryhmien kohtaamisia, nyt juutalaisia suojellaan muiden väestöryhmien hyökkäyksiltä. Samalla rasismin kohteiden välille luodaan hierarkia, jonka huipulle juutalaiset kohotetaan.
Antisemitismin liittäminen ensisijaisesti Palestiinan-Israelin kontekstiin eikä suomalaisen äärioikeiston toimiin nostaa esiin myös kysymykseen siitä, millaisia mielikuvia ohjelma herättää antisemitististen viharikosten tekijöistä. Liitetäänkö antisemitismi palestiinalaisten vastarintaan sekä muslimeihin ja vasemmistolaisiin, jotka osoittavat sorretulle kansalle solidaarisuutta? Entä tuleeko IHRA:n antisemitismimääritelmästä este sionismin antirasistiselle kritiikille, joka ymmärtää Israelin valtion kolonialistisena ja rasistisena hankkeena?
Hallitusten rasisminvastaisten ohjelmien erot ja yhtäläisyydet
Kaikissa hallitusten rasisminvastaisissa ohjelmissa esiintyy väestösuhteiden diskurssi, ajattelutapa, jonka mukaan väestöryhmien tai etnisten ryhmien myönteiset kohtaamiset vähentävät ennakkoluuloja. Orpon hallituksen ohjelma jatkaa tätä diskurssia Lipposen toisen hallituksen ja Marinin hallituksen vanavedessä.
Uutta Orpon hallituksen ohjelmassa on sen antisemitismipainotus, jonka nimesin uuden antisemitismin diskurssiksi. Aiempien hallitusten ohjelmissa antisemitismi ei saa yhtä korostunutta roolia eikä sitä käsitellä irrallaan muista rasismin muodoista.
Väestösuhteiden diskurssi hautaa radikaalin vastarinnan harmonian ihanteensa alle ja uuden antisemitismin diskurssilla on potentiaalia vaientaa äänet vapaan Palestiinan puolesta.
Viime kädessä väestösuhteiden diskurssia ja uuden antisemitismin diskurssia – ja siten kaikkia hallitusten antirasistisia ohjelmia – yhdistää kuitenkin vielä yksi keskeinen piirre: niin sanotun radikaalin antirasismin sivuuttaminen ja poissulkeminen.
Radikaalin antirasismin perinne kumpuaa rasismia kohtaavien ja kolonialisoitujen ryhmien kamppailuista. Näissä taisteluissa rasismi on nähty kapitalistiseen talouteen, valtion toimintaan ja kolonialismiin kytkeytyväksi rakenteeksi. Tällöin antirasistisiksi keinoiksi ovat määrittyneet muun muassa lakot, pakkopalautusten estäminen ja kolonialismia ylläpitävien instituutioiden boikotoiminen. Siirtomaakonteksteissa myös aseellisen vastarinnan merkitys on ollut olennainen.
Valtion harjoittaman rasismin kritiikille, jota radikaali antirasismi on esittänyt, ei ole hallitusten rasisminvastaisissa ohjelmissa tilaa. Väestösuhteiden diskurssi hautaa radikaalin vastarinnan harmonian ihanteensa alle ja uuden antisemitismin diskurssilla on potentiaalia vaientaa äänet vapaan Palestiinan puolesta.
VTM Eero Lipponen valmistelee väitöskirjaa Suomen valtion antirasistisesta politiikasta Helsingin yliopistossa.
Artikkelin kuvituskuva: Tiina Tuukkanen, CC BY-SA 4.0, Wikimedia Commons
