Antiikin ajattelun analyysi haastaa pohtimaan, toistuvatko samat mekanismit myös nykypäivän politiikassa.
Antiikin Kreikassa politiikkaa käsitelleet ajattelijat kuvasivat, kuinka ylimielisyys, vallan väärinkäyttö ja koettu epäoikeudenmukaisuus voivat murentaa yhteiskuntarauhaa sekä johtaa demokratiasta tyranniaan. Kun valtaapitävät ylittävät valtuutensa, halveksivat kansaa ja jättävät huolehtimatta yleisestä oikeudenmukaisuuden kokemuksesta, seuraukset voivat olla kauaskantoisia ja yhteiskuntarauhalle epäedullisia.
Aihe on ajankohtainen populistisen politiikan nousun ja suosion myötä, mutta yhteiskunnallinen polarisaatio ja henkilölähtöisen politiikan haasteet olivat tuttuja aiheita jo antiikin Kreikassa. Esimerkiksi filosofit Aristoteles ja Platon kuvaavat poliittisissa teoksissaan, kuinka hybris ja jaettu tyytymättömyyden tunne johtavat yhteiskuntarauhan järkkymiseen sekä demokratian muuttumiseen tyranniaksi.
Antiikissa esiintyneet ajatukset ovat yhä relevantteja ja herättelevät miettimään, kuinka niiden avulla voitaisiin löytää nykypäivänkin poliittisen kulttuurin tutkimiseen ja ymmärtämiseen sopivia näkökulmia.
Oman arvon yliarvioinnista muiden kaltoinkohteluun
Antiikin kreikkalaista, monivivahteista hybriksen käsitettä on tutkittu pitkään ja eri näkökulmista. Keskeinen erimielisyys tutkijoiden keskuudessa on koskenut sitä, käsitettiinkö hybris loukkaavaksi väkivallanteoksi vai myös tuota tekoa ennakoivaksi mielentilaksi.
Kysymyksenä on säilynyt, onko hybriksellä oltava aina uhri tai kohde? Vaikuttaa siltä, että antiikin Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille, johtaen jumalten uhmaamiseen ja kanssaihmisiä alentavaan käytökseen.
Perinteisen, erityisesti runoudessa esiintyvän käsityksen mukaan hybris oli seurausta ylenpalttisesta hyvinvoinnista, jonka ajateltiin aiheuttavan kylläistä itsetyytyväisyyttä. Rikkauden, samoin kuin nuoren iän ja päihtymystilan, nähtiin erityisesti altistavan hybrikselle. Toisinaan hybris esitettiin kohtuullisuuden (kreikaksi sôfrosynê) vastakohtana.
Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille.
Aristoteleen mukaan hybris merkitsi ylemmyyden osoittamisesta ja toisen loukkaamisesta saatua mielihyvää. Hybris on vähättelyn kahdesta muodosta toinen, kun toinen on halveksunta. Hybris liittyikin klassisessa Ateenassa (n. 480–330 eaa.) tahalliseen julkiseen häpäisemiseen ja se oli laissa kielletty.
Hybris poikkesi tavanomaisesta panettelusta siinä, että se liittyi tekijän motiiviin. Oli eri asia pahoinpidellä tai herjata malttinsa menettäneenä kuin siksi, että katsoi olevansa kohdettaan arvokkaampi ja siksi oikeutettu kohtelemaan uhriaan kaltoin. Vain jälkimmäisessä tapauksessa henkilön saatettiin katsoa syyllistyneen hybrikseen, vaikka myös herjaaminen ja pahan puhuminen (erityisesti kuolleista ja viranomaisista) oli laitonta. Hybristä ei kuitenkaan laissa erikseen määritelty.
Hybris ja yhteisön vaarantuminen
Toisin kuin pahoinpitely tai solvaaminen, hybris oli julkisen syytteen alainen rikos. Syytteen sai siis nostaa kuka tahansa kansalainen. Julkinen syyte merkitsi myös sitä, että rikkomuksen katsottiin kohdistuneen yhteisöön ja olevan sille vaaraksi. Hybriksen vastaisen lain voidaankin katsoa liittyneen yksittäisen kansalaisen kunnian varjelemiseen sekä koko yhteiskunnan suojelemiseen. Samalla sen voi ajatella suojelleen kansalaisten lähtökohtaista arvokkuutta.
Laki kielsi hybriksen niin kansalaisia eli vapaita miehiä kuin naisia, lapsia ja orjia kohtaan. Tämä oli poikkeuksellista, sillä orjalla ei yleensä katsottu olevan lainkaan lähtökohtaista arvokkuutta tai loukattavaa ”kunniaa”. Antiikin Kreikassa käytettiin orjatyövoimaa ja orjat olivat aristoteelisen näkemyksen mukaan “välineitä käyttäviä välineitä”, joiden sielusta puuttui rationaalinen osa: orjilla oli kirjaimellisesti välineellinen arvo.
Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta.
Professori Mirko Canevaro esittää hybriksen vastaisen lain virinneen ajatuksesta, että hybristinen yksilö vaarantaa yhteisön yliarvioimalla oman arvonsa suhteessa muihin ja siksi vaatii itselleen enemmän kuin muille. Ehkä lakiin olikin sisällytetty myös naiset, lapset ja orjat siksi, että näihin ”epäkansalaisiin” suhtautumisen ajateltiin kertovan jotakin olennaista henkilön luonteesta.
Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta (kreikaksi stasis). Aristoteles listaakin Politiikka-teoksensa viidennessä kirjassa hybriksen yhdeksi yhteiskuntarauhan järkkymisen syistä. Hyödynnän seuraavassa Douglas Cairnsin, Mirko Canevaron ja Kleanthis Mantzouranisin tutkimustuloksia, jotka ovat syntyneet osana kreikkalaisia kunniakäsityksiä perannutta Honour in Classical Greece -tutkimushanketta.
Tasa-arvonäkemykset levottomuuksien taustalla
Stasis eli yhteiskunnallinen kahakointi johtuu aina eriarvoisuudesta, sanoo Aristoteles Politiikka-teoksessa. Hänen mukaansa tasa-arvoa on kahdenlaista: numeerista ja ansioon perustuvaa. Edellinen liittyy määrään (tasajako), jälkimmäinen laatuun (ansioperustaisuus). Aristoteleen mielestä valtiomuotoa ei pitäisi perustaa kumpaankaan yksinään, sillä tällainen valtiomuoto ei kestä.
Aristoteleen mukaan demokratiat syntyvät vaatimuksesta tasa-arvoiseen jakoon kaikkien kesken. Demokratian kannattajat uskovat, että kaikki ovat lähtökohtaisesti vapaita, jolloin he ovat tasa-arvoisia kaikessa muussakin. Harvainvallan kannattajat taas uskovat, että mittava omaisuus tekee heistä muita parempia ja arvossaan suurempia.
Demokratioissa, joissa enemmistö hallitsee, syntyy levottomuuksia silloin, kun yhdenvertaisuus on uhattuna. Rikkaiden hallitsemissa oligarkioissa taas kahakoidaan silloin, kun vallitseva eriarvoisuus kyseenalaistetaan ja tasa-arvovaatimukset lisääntyvät. Pohjimmiltaan kyse on siis ideologisesta mieltymyksestä ja juurtuneista asenteista: kuka tai mikä yhteiskuntaluokka mitäkin ansaitsee, kuinka paljon ja millä perusteella?
Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen.
Aristoteleen ajatus on, että levottomuuksissa on aina kyse materiaalisen tai henkisen hyvän epäoikeudenmukaiseksi koetusta jakautumisesta. Perimmäisenä stasiksen alkusyynä eli levottomuuksien aiheuttajana näyttäytyy Aristoteleen ajattelussa siis epäreiluksi koettu voiton ja arvostuksen jakautuminen. Muihin yhteiskuntarauhan järkkymisen syihin lukeutuvat hybris, pelko, liiallinen ylivalta, halveksunta ja vallan suhteeton kasvu.
Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen. Demokratioissa stasiksen pääasiallinen syy on demagogien eli kansankiihottajien (kirjaimellisesti ”kansanjohtajien”) julkeus, sillä he lietsovat vastakkainasettelua tavallisen kansan ja rikkaan kansanosan välillä.
Hybris johtaa demokraattisissa oloissa stasikseen siten, että korostuneen omanarvontunnon johdattama henkilö arvelee olevansa muita arvokkaampi ja siten ansaitsevansa enemmän valtaa kuin muut. Tällöin syntyy kumoukselliseenkin toimintaan mahdollisesti johtavia levottomuuksia, jotka kumpuavat kansalaisten reaktiosta hybristisen yksilön toimintaan.
Kansa ja sen kiihottajat luovat tyrannin
Sekä Aristoteles että Platon jakoivat valtion hallintomallit hyviin ja rappeutuneisiin valtiomuotoihin. Kaikkia rappeutuneita valtiomuotoja yhdistää hallitseminen hallitsijan eduksi, kun taas hyvissä valtiomuodoissa hallitaan yhteiseksi eduksi. Hallitsemisen tapoihin kuuluivat kuninkuus, jonka vääristymänä oli tyrannia, sekä aristokratia eli parhaiden valta, jonka kääntöpuolena oli oligarkia eli rappeutunut harvainvalta.
Myös demokratialla tai enemmistön vallalla oli hyvä ja huono muotonsa – hyvää muotoa Aristoteles kutsuu hankalasti suomennettavalla, monimerkityksisellä termillä politeia, joka tässä yhteydessä tarkoittaa yhteistä hyvää ajavaa valtiomuotoa, jossa kansan- ja harvainvallan parhaat piirteet sekoittuvat. Demokratia oli Aristoteleen mielestä politeiaa heikompi vaihtoehto, sillä se edusti hänelle omaa etuaan ajavan, köyhän enemmistön valtaa.
Aristoteleen poliittisessa ajattelussa demokratia on pahimmillaan joukon valtaa. Tällaisessa tilanteessa kansanvalta ei perustu laille ja järjestykselle vaan järjestäytymättömän massan hetkellisille mielihaluille. Valta on laumalla, jota rationaalisen harkinnan sijasta ohjaavat demagogit. Yhteiskuntarauhaa saattaakin järkyttää myös se, että kuka tahansa kyvykäs puhuja voi retoristen taitojensa avulla saada poliittista valtaa ja lopulta nostaa ”kansan” lakien yläpuolelle.
On kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.
Aristoteles ei kuitenkaan näe demokratiaa tyranniaan automaattisesti johtavana kehityksen vaiheena, sillä hän ei pidä valtiomuotojen muutosta teleologisena, tiettyyn päämäärään johtavana vääjäämättömänä kehityskulkuna vaan keskittyy analysoimaan valtiomuotojen erityispiirteitä.
Platon tarjoaa toisen näkökulman. Hän katsoo demokratian muuttuvan väistämättä tyranniaksi, kun liika vapaus johtaa sekasortoon, vahvan johtajan kaipuuseen ja tätä kautta demagogin nousuun. Esiin noustessaan demagogi esittää itsensä kansan suojelijana, lupaa puhdistaa valtion vihollisista ja mielistelee massoja. Kansan antaessa demagogille yhä lisää valtaa tästä tulee lopulta tyranni, joka hallitsee yksin eikä ole kenellekään tilivelvollinen.
Edellä esitetyt ajatukset heijastelevat Aristoteleen ja Platonin kansaan liittyneitä, jossain määrin ennakkoluuloisiakin näkemyksiä. Joka tapauksessa on kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.
Hillittömyytensä vuoksi Platonin tyranni näyttäytyy hahmona, jossa hybriksen eri aspektit – kuten väkivalta, ylimielisyys ja itsekurin puute – yhdistyvät. Voisiko ajatella, että kansalaisten keskuudessa jaettu tyytymättömyyden kokemus saattaa nykyaikanakin johtaa hybristiseen diktatuuriin, jos kansa antautuu demagogin johdatettavaksi?
FT Suvi Kuokkanen on tieteiden ja aatteiden historian vieraileva vanhempi tutkija Oulun yliopistossa.
Artikkelin kuvituskuva: Rafael: Ateenan koulu (1509–1511) Wikimedia Commons, CC0, Public Domain
