Armenian parlamentti ratifioi eilen sopimuksen liittymisestä tammikuussa toimintansa aloittavaan Euraasian talousunioniin (EEU). Päätös virallistaa maan päätöksen liittoutua Venäjän, Kazakstanin ja Valko-Venäjän kanssa Euroopan unionin sijaan.
Euraasian talousunionin on määrä aloittaa toimintansa tammikuussa 2015. Perustajajäseniä ovat Venäjä, Kazakstan ja Valko-Venäjä. Armenia on tehnyt päätöksen liittyä järjestöön siten, että sen jäsenyys olisi voimassa heti järjestön käynnistäessä toimintansa. Armenian jäsenyys on tällä hetkellä kuitenkin vielä kiinni siitä, hyväksyvätkö muut jäsenet sen liittymisen.
Venäjä on ajanut voimakkaasti Armenian jäsenyyttä ja on tehnyt asiasta arvovaltakysymyksen. Sen sijaan etenkin Kazakstan on suhtautunut Armenian jäsenyyteen epäröiden. Saattaa hyvin olla, että näemme vielä loppuvuonna Euraasian integraatiopolitiikassa tiukkoja neuvotteluja, joissa Venäjän kumppanit hakevat itselleen parhaita mahdollisia etuja Armenian jäsenyyden hyväksymisen ehtona.
Armenian parlamentin eilistä vahvistusta edelsi marraskuussa Armenian perustuslakituomioistuimen päätös, jonka mukaan sopimus on maan perustuslain mukainen. Armenia kuitenkin valitsi Moskova-johtoisen integraation jo syksyllä 2013 – hieman ennen kuin Ukrainan entinen presidentti Viktor Janukovytš teki samanlaisen täyskäännöksen, joka lopulta johti maan poliittisen tilanteen kärjistymiseen.
Armenia oli neuvotellut vuodesta 2010 alkaen syvenevästä integraatiosta EU:n kanssa ja valmistautui allekirjoittamaan assosiaatiosopimuksen EU:n huippukokouksessa Vilnassa 2013. Armenian päätös tarkoitti käytännössä sitä, että se lopetti vuosia kestäneet neuvottelut EU:n kanssa. Siitä, kuinka paljon Venäjän painostus vaikutti Armenian päätökseen, ei vallitse yksimielisyyttä. Osoituksena Venäjän kiristyksestä on pidetty muun muassa sitä, että Venäjä on luvannut laskea kaasun hintaa 30 prosenttia heti kun Armeniasta tulee EEU:n jäsen.
It’s security, stupid
Armenian valintaa liittyä Euraasian unioniin voidaan pitää turvallisuuspoliittisena päätöksenä. Jos Armenian pitää valita talouden ja turvallisuuden välillä, se valitsee aina jälkimmäisen.
Armenialaisten turvattomuuden tunteen taustalla on yhä ratkaisematon, yli kaksi vuosikymmentä kestänyt Vuoristo-Karabahin konflikti, joka on ollut yksi niin kutsutuista jäätyneistä konflikteista Etelä-Kaukasian alueella. Armenian ja Azerbaidzhanin välinen sota päättyi tulitaukosopimukseen vuonna 1994 ja siitä lähtien Armenia on pitänyt hallussaan Vuoristo-Karabahia ja miehittänyt sitä ympäröiviä Azerbaidzhanille kuuluvia alueita. Rintamalinjalla käydään taisteluita edelleen eikä maiden välillä ole rauhansopimusta saati diplomaattisuhteita. Maaraja Armenian ja Azerbaidzhanin välillä on suljettu.
Suhteet Turkkiin ovat tulehtuneet kansanmurhakysymyksen takia. Armenia on vaatinut Turkkia tunnustamaan Osmanien valtakunnan ensimmäisen maailmansodan aikana suorittaman armenialaisten kansanmurhan, jossa arvioista riippuen kuoli miljoonasta puoleentoista miljoonaa armenialaista. Virallinen Turkki on systemaattisesti kieltänyt armenialaisten kansanmurhan peläten sekä maan maineen tahriintumista että mahdollisia korvausvaatimuksia.
Kansanmurha on kansallinen kokemus, joka on muokannut armenialaista identiteettiä voimakkaasti, ja se vaikuttaa edelleen maan ulko- ja tuvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa. Aihe on erityisen herkkä juuri nyt, kun kansanmurhasta tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Turkki on myös Azerbaidzhanin sotilaallinen liittolainen ja tukee tätä Vuoristo-Karabahin kriisissä. Siten Armenia kokee olevansa uhattu kahdesta suunnasta: Turkista ja Azerbaidzhanista.
Armenialaiset tutkijat ovat muotoilleet idän ja lännen välillä tehdyn valinnan siten, että Armenia kykenee selviytymään EU:n assosiaatiosopimuksen hylkäämisen taloudellisista vaikutuksista, mutta se ei kykenisi selviytymään turvallisuutensa heikkenemisestä. Armenia on jo aiemmin valinnut moninkertaisen sotilaallisen liittoutumisen Venäjän kanssa: se on Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestön (CSTO) jäsen, Venäjän rajavartijat huolehtivat Armenian Turkin ja Iranin vastaisten rajojen valvonnasta, Armenia kuuluu Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) ilmapuolustusjärjestelmään.
Lisäksi Venäjällä on Gjumrissä suuri sotilastukikohta, jonka vuokra-aikaa pidennettiin hiljattain vuoteen 2044 saakka. Venäjä ja Armenia ovat myös tehneet yhteistyötä yhteisten sotilasyksiköiden kehittämisessä (Markedonov, 2013, 30).
Venäjälle sen sotilastukikohdat Armeniassa ovat kuin sillanpääasema, joiden strateginen merkitys ulottuu pitkälle Etelä-Kaukasian ulkopuolelle. Armenialla on maarajaa kahden keskeisen geopoliittisen toimijan, Iranin ja Turkin, kanssa. Armeniassa olevien tukikohtien avulla Venäjä pystyisi tarpeen vaatiessa projisoimaan sotilaallista voimaansa myös Lähi-idän nopeasti eskaloituneisiin kriiseihin Irakissa ja Syyriassa.
Jos Armenia tässä tilanteessa sanoisi ”ei” Euraasian unionille, se tarkoittaisi käytännössä sitä, että Armenia sanoisi ”ei” strategiselle kumppanilleen Venäjälle, joka viime kädessä takaa Armenian turvallisuuden. Venäjällä on merkittäviä sotilaallisia intressejä Armeniassa, ja sen vuoksi Venäjän vastustaminen on Armenialle mahdoton ajatus.
Vuoristo-Karabahin kokoinen ongelma tulliunionille
Armenian liittymisestä Euraasian unioniin on muodostumassa ongelma tulliunionin näkökulmasta. Erityisesti tämä kiteytyy Vuoristo-Karabahin herkkään asemaan ja siihen, miten Armenia järjestää taloussuhteensa Vuoristo-Karabahiin Euraasian unionin jäsenenä. Käytännössä kyse on siitä, pitäisikö Armenian ja Vuoristo-Karabahin välille avata tullauspiste, kuten Valko-Venäjä ja Kazakstan ovat vaatineet. Kazakstan on vastustanut Armenian liittymistä myös siksi, että sillä on Azerbaidzhanin kanssa yhteisiä taloudellisia intressejä. Maat ovat suunnitelleet yhteistyötä esimerkiksi energianviennin alalla.
Toisaalta Venäjä on pyrkinyt vakuuttamaan liittolaisiaan siitä, ettei Vuoristo-Karabahin konflikti vaikuta Armenian liittymiseen Euraasian unioniin. Sen väliaikaisratkaisu oli lähettää Venäjän tulliviranomaisen edustaja Armeniaan valvomaan tullauspistettä Armenian ja Vuoristo-Karabahin välillä. Armenian presidentti Sargsyan puolestaan on ilmoittanut, ettei maa tule vaatimaan erityiskohtelua kumppaneiltaan vaan se tulee liittymään jäseneksi niillä kansainvälisillä maarajoilla, jotka se on itse tunnustanut – eli ilman Vuoristo-Karabahia.
Tullauspiste Armenian ja Vuoristo-Karabahin “rajalla” on siten toistaiseksi ratkaisematon kysymys. Tämä aiheuttaa Armenialle epävarmuutta eikä se tällä hetkellä tiedä, miten tulliunionin jäsenyys vaikuttaa sen kauppasuhteisiin Vuoristo-Karabahin kanssa.
Armenian täysipainoiselle jäsenyydelle Euraasian unionissa on muitakin käytännön haasteita. Armenialla ei ole yhteistä rajaa yhdenkään toisen tulliliiton jäsenmaan kanssa. Armenian ulkomaankauppa kulkee pääosin Georgian kautta, sillä sen muut rajat ovat konfliktien vuoksi kiinni. Siten esimerkiksi 90 prosenttia Armenian ulkomaankaupasta ja melkein 100 prosenttia kaupasta Venäjän kanssa on riippuvaista Georgiasta kauttakulkumaana.
Kysymyksiä herättää myös se, kuinka Armenia voi tällaisessa eristyneessä tilanteessa liittyä tulliliittoon. On myös vaikea kuvitella tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta Armenian ja muiden Euraasian unionin jäsenmaiden välillä, mihin koko integraatiohanke viime kädessä tähtää.
Jäsenyys Euraasian unionissa syventää entisestään Armenian riippuvuutta Venäjästä. Se joutuu nostamaan tullimuurit EEU:n asettamalle tasolle, mikä vähentää Euraasian unioniin kuulumattomien maiden kannustimia käydä kauppaa sen kanssa. Vaikuttaakin siltä, ettei Armenia tule saamaan kaikkia Venäjä-johtoisen integraatioprojektin mahdollisia hyötyjä. Toisaalta se kuitenkin joutuu kärsimään täysimääräisesti haitoista, joita sille koituu EU:n vapaakauppajärjestelyjen ulkopuolelle jäämisestä.
EEU-täysjäseneksi seurauksia kaihtamatta
Huolimatta siitä, että Armenia on ollut Venäjälle kuuliainen liittolainen, ei Venäjä ole aina palkinnut Armenian lojaalisuutta. Karkein esimerkki lienee Venäjän asekaupat Armenian arkkivihollisen Azerbaidzhanin kanssa, jolle Venäjä on myynyt mm. uudenaikaisia panssarivaunuja, raketinheittimiä ja taisteluhelikoptereita. Venäjän ja Azerbaidzhanin välinen asekauppa ei kyseenalaista pelkästään Venäjän luotettavuutta Armenian strategisena kumppanina. Se myös epäsuorasti vie uskottavuuden turvallisuusargumentilta, jolla Euraasian unioniin liittymistä on pyritty perustelemaan sekä armenialaisille että ulkomaailmalle.
Myös EEU-jäsenyyden taloudellisilta perusteluilta on putoamassa pohja. Tällä hetkellä Kremlin hupenevia varoja syövät sekä Krimin pakkoliitos että Itä-Ukrainan separatistialueiden tukeminen. Lista avustettavista alueista ei myöskään lopu tähän, vaan Venäjän budjetista pidetään pystyssä Abhaasiaa, Etelä-Ossetiaa ja Transnistriaa sekä Pohjois-Kaukasian levottomia tasavaltoja.
Öljyn hinnan jatkuva lasku ja EU-maiden lisääntyvät pakotteet vaikuttavat jo nyt Venäjän talouteen. Avoin kysymys on, voiko Venäjä nykytilanteessa tukea Armeniaa taloudellisesti ja kompensoida Euraasiaan unioniin liittymisen negatiivisia taloudellisia vaikutuksia siinä mittakaavassa kuin Armenia olettaa.
Armenian päätös liittyä Euraasian unioniin oli valinta ilman vaihtoehtoja. EEU-integraatio on nähtävä turvallisuuspoliittisena valintana, jolla Armenia pyrkii varmistamaan Venäjän tuen. Tässä tilanteessa sen on syytä löytää yhteisiä intressejä myös muiden EEU-maiden kanssa. Liittoutuminen Venäjän geopoliittisia ambitioita vastaan taistelevan Kazakstanin kanssa voi tuoda Armenialle turvaa Venäjän mahdollista painostusta vastaan.
Toisaalta vaikka Armenia joutuikin luopumaan assosiaatiosopimuksesta EU:n kanssa, sen ei pidä unohtaa länsi-integraatiota. EU on edelleen kiinnostunut lisäämään yhteistyötä Armenian kanssa. Armenian kannattaisikin hyödyntää mahdollista asemaansa sillanrakentajana EU:n ja EEU:n välillä.
Teksti perustuu kirjoittajien pian ilmestyvään artikkeliin: Suvi Kansikas, Mikko Palonkorpi. The EEU and the EU and the new spheres of influence game in the South Caucasus. Teoksessa: The South Caucasus Beyond Borders, Boundaries and Division Lines: Conflicts, Cooperation and Development. Mikko Palonkorpi (toim.), Aleksanteri-instituutti, 2014. 201-234.
Lähteet
Markedonov Sergey (2013), Russia and Armenia in the South Caucasus Security Context: Basic Trends and Hidden Contradictions. In: Mikko Palonkorpi and Alexander Iskandaryan (eds.): Armenia’s Foreign and Domestic Politics: Development Trends. Yerevan: Caucasus Institute and Aleksanteri Institute, 2013, 29-35.
Artikkelikuva: Mikko Palonkorpi
